Epäluottamuslause
Epäluottamuslause tarkoittaa parlamentaarisessa järjestelmässä parlamentin tekemää päätöstä, jonka mukaan hallituksella ei ole enää parlamentin enemmistön tukea, mikä johtaa hallituksen kaatumiseen.[1]
Joissain maissa kuten Saksassa, Israelissa tai Espanjassa parlamentti voi kaataa hallituksen vain valitsemalla ensin hallitukselle uuden johtajan.[1] Maissa joissa on kaksikamarijärjestelmä, voidaan vaatia kummankin kamarin luottamus tai vain alahuoneen. Suomessa epäluottamusäänestystä edeltää yleensä välikysymys, johon hallitus on velvollinen vastaamaan. Hallituksen kaatuminen epäluottamuslauseeseen oli melko yleistä maailmansotien välisenä aikana; viimeksi epäluottamuslauseeseen on kaatunut von Fieandtin hallitus vuonna 1958. Maissa joissa on presidentiaalinen järjestelmä, kuten Yhdysvalloissa, hallitus on vastuussa presidentille ja se ja parlamentti ovat täysin toisistaan erotettuja, eikä kumpikaan voi erottaa toista.
Koko hallituksen ohella epäluottamuslausetta voidaan esittää myös yksittäiselle ministerille. Suomessa ministeri on joutunut eroamaan kaksi kertaa eduskunnan hyväksyttyä hänelle esitetyn epäluottamuslauseen: vuonna 1922 ulkoministeri Rudolf Holstin oli erottava, koska eduskunta katsoi hänen ylittäneen valtuutensa hänen allekirjoittaessaan reunavaltiosopimuksen (Varsovan sopimus), ja vuonna 1948 sisäministeri Yrjö Leino joutui jättämään hallituksen niin sanottujen Leinon vankien tapauksen vuoksi.[2]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b Vote of confidence Britannica.com. Viitattu 12.12.2018. (englanniksi)
- ↑ Suomessa ministerit ovat saaneet epäluottamuslauseen vuosina 1922 ja 1948 – nyt mitataan eduskunnan luotto Soiniin ESS.fi. 9.9.2018. Viitattu 16.5.2019.