Wisconsin-jääkausi
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Wisconsin-jääkausi oli viimeinen jääkausijakso Pohjois-Amerikassa pleistoseenikauden lopussa.[1]. Vastaavaa jääkautta Pohjois-Euroopassa kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi.
Wisconsin-jääkausi alkoi viimeistään 70 000 vuotta sitten. Ajanjakson loppupuolella Laurentian mannerjäätikkö laajeni koko Kanadaan ja Yhdysvaltain pohjoisosiin ja oli laajimmillaan noin 24 000 vuotta sitten. Wisconsin-jääkausi päättyi Amerikassa noin 10 000 vuotta sitten. Amerikan jäävaippa oli Euroopan vastaavaa suurempi, levisi etelämmäs, ehkä nopeammin ja lämpimämmille seuduille kuin Euroopassa. Wisconsin-jääkautta ennen oli Amerikassa Illinois-jääkausi ja monia Esi-Illinois-jääkausia.
Pohjois-Amerikassa oli viimeisellä Wisconsin-jääkaudella suuri Laurentian jääkenttä, jonka ala oli enimmillään 13,4 miljoonaa neliökilometriä ja paksuus yli 3 000 metriä, keskipaksuuden ollessa ehkä 1 600 metriä. Se laajeni etelässäNew Yorkiin, Cincinnatiin, St. Louisiin, Kansas Cityyn ja Montanan vuorille asti. Monin paikoin jää oli Amerikassa laajimmillaan 24 700–2 3600 kalenterivuotta sitten.
Mannerjäätikkö eteni Pohjois-Amerikassa etelämmäs kuin Euroopassa, suunnilleen Välimerta vastaaville leveyspiireille. Jää eteni lännessä hieman etelämmäs kuin idässä luultavasti kosteuden vuoksi. Jääkentän viilentävä vaikutus ohjasi matalapaineet länsilounaaseen, missä satoi rankasti; nykyään alue on puoliaavikkoa ja aavikkoa. Myös muualla maailmassa jääkentän ilmastovaikutukset muuttivat joitain nykyisiä autiomaita kosteiksi.
Laurentian jääkenttä aiheutti melko kapean tundravyöhykkeen Amerikkaan jäätikön eteen[2] rannikolla noin 40 °N, sisämaassa noin 35 °N leveyspiirin pohjoispuolelle. Tundra oli 130–300 km leveä. Havupuita kasvoi itärannikolla Washingtonin seuduilla tundran seassa[2].
On esitetty, että jäävirrat olisivat koskettaneet avointa boreaalista havumetsää, ja että tundraa olisi ollut Yhdysvaltain puolelle Laurentidin jääkentän ja metsän rajalla vain paikoittain.
Pysyvän ja ajoittaisen ikiroudan raja kulki Chicagosta itään suunnilleen 40–100 km:n päässä jään reunasta. Aivan Atlantin rannikolla lähellä New Yorkia ikirouta-alue oli alle 40 kilometrin levyinen, mutta Appalakkien kohdalla oli selvä suunnilleen Charlestoniin ulottunut kyhmy. Lännempänä ikiroutavyöhyke leveni huomattavasti, ja kulki suunnilleen 40. leveyspiiriä pitkin Kalliovuorten lähellä Denverin kohdalla, suunnilleen 800 km:n päässä jään reunasta. Näin ollen Yhdysvaltain preerian pohjoissosissa oli laaja ikiroudan alue suuressa osassa nykyistä Pohjois-Dakotaa, Etelä-Dakotaa, Montanaa ja Wyomingia.
Kalliovuorten tundra ulottui läntisillä Kalliovuorilla laajoille alueille etelässä pohjoiseen New Mexicon osavaltioon asti, vuorialueille. Lännessä tämä vuoritundra päättyi Utahin ja Idahon keskivaiheille. Nykyisestä poikkeavia vuoristojäätiköitä ja vuotomaita esiintyi Kalliovuorilla New Mexicon eteläosan vuorilla asti ja itäisissä Yhdysvalloissa Appalakkien vuorilla vielä hieman Knoxvillestä etelään.[3]
Preerian pohjoisosa oli polaariaavikkoa. Lössiä oli lähinnä pohjoisen preerian jäättömillä alueilla ja Appalakkien itäpuolella Etelä-Dakotassa, Nebraskassa, Iowassa, Minnesotassa, Nebraskassa, Wisconsinissa, Illinoisissa, Indianassa, Ohiossa, ja osin Kentuckyssä, Tennesseessä ja Alabamassa. Lössialueen länsi- ja pohjoisosissa oli tuulen kuljettaman hiekan alueita, laaja alue muun muassa Etelä-Dakotassa ja monia pienempiä hiekka-alueita jään peittämien Isojenjärvien länsipuolella[4].
Kalliovuorilla jäätikön eteläpuolella Utahin seuduilla oli nykyisenkaltaista puoliaavikkoa ja Seattlen seuduilla kuiva-aroa. Alaskan jäättömillä seuduilla oli hyvin niukkakasvuista polaariaavikkoa ja myös kuivatundraa. Floridan niemimaalla kasvoi tammimetsiä tai toisen tiedon mukaan alueella olisi ollut puoliaavikkoa ja aavikkoa. Preerian itäpuolisilla alueilla 32.–40. leveysasteilla kasvoi kuusimetsiä ja muita havupuita ja Appalakkien länsipuolisella nykyisten lehtimetsien alueella keskitaigatyyppistä metsää. New Orleansin seudulla kasvoi sekametsiä. Lämpimänlauhkean lehtimetsän raja oli jonkin verran nykyistä etelämpänä, Yhdysvaltain itärannikolla jossain Charlestonin ja Savannahin seuduilla noin leveysasteella 32–33. Tällä seuduilla oli silloin noin 7 astetta viileämpää kuin nyt.[2]
Viimeisellä jääkaudella jäätikkö ulottui Springfieldin ja Mattoonin kaupungin välimaastoon leveyspiirille 40 °N. Idässä Wisconsin-ja Illinois jäätiköitymisten rajat kulkivat suunnilleen Indianapolis–Dayton–Canton–Hornell-linjaa. Laurentidin jäätikön päätemoreeneja on Long Islandilla (Harbor Hill- ja Ronkonkoma-moreenit). Laurentidin jääkenttä patosi suuria jääjärviä, jotka tyhjenivät silloin tällöin katastrofaalisin seurauksin.
Jäätikön ollessa laajimmillaan Hudsoninlahden yllä ollut jäätikkö ja Kordillieerien jääkilpi yhdistyivät. Kordillieerien jäätikön ala oli vain noin 200 000–300 000 neliökilometriä. Kun ilmasto oli hieman lauhempi, kahden jäätikön väliin muodostui jäätön alue, jääkäytävä, jonka arvellaan olleen ensimmäisten Amerikan asukkaiden tuloreitti. Kordillieerien jäätikkö patosi Montanan seuduille Missoulan jääjärven, joka tyhjeni aina 200 vuoden välein. Tässä jääjärvessä oli vettä noin 2 000 km³. Utahissa oli suuri Bonneville-järvi suunnilleen nykyisen Great Salt Laken paikalla. Koillis-Kanadassa sijainneen Laurentidin jääkentän vetäytyminen kesti 11 000 vuotta, mutta läntisen pienemmän Kordillieerien jääkentän vetäytyminen vain alle 4 000 vuotta.
Wisconsin-jääkauden vaiheita
muokkaaJääkauden alkuvaihe
muokkaaSuhteellisen pieniä jäätiköitä syntyi Amerikkaan 115 000–75 000 vuotta sitten, jolloin nähtiin kaksi suurta jäätiköitymistä. Jääkauden alussa 117000–107000 oli pohjois-Amerikassa kylmempää ja kosteampaa kuin nyt[5]. Brörupia vastaavalla intersstadiaalilla oli koillis-USA:ssa nykyistä lämpimämpiä ja kosteampia kesiä[6], mutta kylmä ja kuiva plasivat seuraavalla jäätiköitymisellä MIS 5b.
Vasta noin 79 000–65 000 vuotta sitten oli suuri jäätiköityminen[7]. Tähän liittyvä Altonain-jäätikkö saapui Chicagon seuduille ehkä noin 60 000 vuotta sitten. Tämän jälkeen alkoi lämpimämpi interstadiaalivaihe, jolloin Kordillieerien jäätikkö suli lähes kokonaan. Koettiin kylmiä vaiheita, jolloin jäätikkö kasvoi korkeintaan Kanadan kilpeä vastaavalle alueelle. Noin 60 000–30 000 vuotta sitten Länsi-Kanada oli suurelta osin jäätön[7].
Luoteis-Pannsylvanian Titusvillessä oli interstadiaali ainakin 40 000–35 000 radiohiilivuotta sitten[8]. Pohjois-Illinoisissa oli noin 47000–24000 eaa. mäntyä ja kuusta sekä hieman pajua ja koivua, joko avoimessa maastossa harvana tai metsänä. Toronton Keski-Wisconsinin jäätön Torncliffen muodostuma on TL-ajoitettu aikaan yli 28 000 vuotta sitten.
Noin 30 000 vuotta sitten Pohjois-Amerikassa oli interstadiaali[7]. 30 000–27 000 radiohiilivuotta sitten oli Keski-Wisconsinin interstadiaalin minimi, jolloin jäätikkö ulottui suunnilleen Kanadan kilpeä vastaavalle alueelle. Jään rajoina oli silloin Michiganjärven pohjoisosa, Huronjärven pohjoisosa, ja Eriejärven itäosa sekä suunnilleen Saint Lawrence -joki. Jää peitti Ison Karhujärven, Ison Orjajärven, Winnipegjärven ja Yläjärven.
Noin 28 000 vuotta sitten jää vetäytyi Chicagon seuduilta ja siellä alkoi Farmdalian-välikausi, joka oli 28 000–22 000 vuotta sitten. Vaikka jää laajeni muualla, alue pysyi pitkään jäättömänä. Michiganin allas pysyi lämpimällä kaudellakin osittain jäätyneenä. Tämä selittyy sillä, että jäätikön reuna koostui erillisistä jääsilmukoista, jotka laajenivat ja supistuivat eri tahdissa eri aikoina.
Jääkauden huippukohta Amerikassa
muokkaaNoin 27 000 radiohiilivuotta sitten alkoi massiivinen jääkauden huippukohdan jäätiköityminen. Merenpinta laski nopeasti, ja jäätikkö laajeni huimaa vauhtia 27 000–24 000 radiohiilivuotta sitten. Luoteessa, etelässä ja koillisessa jää eteni maksimiinsa 24 000–23 000 radiohiilivuotta sitten, mutta hyvin kaukana pohjoisessa 21 000–20 000 radiohiilivuotta sitten.
Noin 25 000 vuotta sitten ilmestyi lössi nykyisen Illinoisin pohjoisosiin, noin kaksituhatta vuotta myöhemmin sen eteläosiinkin. Jää Illinoisissa pysyi maksimia edeltävässä stadiaalissa Marengo-vaiheeseen saakka ennen vuotta 25 000 radiohiilivuotta sitten, mutta vetäytyi hieman vuoden 22500 tienoilla[9]. Mutta se alkoi laajeta uudestaan kohti maksimia ehkä noin 22 000 radiohiilivuotta sitten.
Jää oli laajimmillaan Montanasta Connecticutiin noin 22 000–20 000 radiohiilivuotta sitten[10]. Jään laajuusmaksimeja oli eri puolilla Quebecista ja Keewatinista leviävää Laurentiden jäätikön eteläreunaa Kalliovuorten itäpuolella etelässä varsinkin 22 000–21 500, 20 500–19 500, 16 000 vuotta sitten ja erässä Keewatinin jääsilmukassa Keskilännessä vielä 14 000 radiohiili?vuotta sitten. Kordillieerien jäätikön maksimit olivat Tyynenmeren rannalla eri paikoissa 24 000, 16 000, 15 000 ja 13 000 radiohiili?vuotta sitten.
Kanadan koillisrannikolla jään maksimi saavutettiin vasta 10 600–10 400 radiohiilivuotta sitten ja Baffininsaaren luoteisrannassa 9500 radiohiilivuotta sitten [11].
Jäätikkö levisi Michiganin jääsilmukassa Illinoisissa laajimmilleen Peorian lähelle Shelby-vaiheessa hieman jälkeen 19 680 radiohiilivuotta sitten[9]. Se aaltoli siellä vielä melko laajoilla noin 18 000–17 000 radiohiilivuotta sitten Putnam- ja Livingston-vaiheissa. Putnam oli noin 17 690 radiohiilivuotta sitten ja Livingston noin 17 000 radiohiilivuotta sitten.
Yleisesti ottaen jää oli Amerikassa laajimmillaan aikaisemmin ja/tai pitempään kuin Euroopassa. Jääkentät olivat Pohjois-Amerikassa suurimmillaan 25 000–23 000 tai 24 000–21 000 radiohiilivuotta sitten hieman ennen maailman jääkauden maksimia LGM:ää, jaa Kordillieerien jääkenttä laajeni maksimiinsa paljon myöhemmin, 4 000 vuotta maailman LGM:n jälkeen.
LGM:ään liittyen kylmintä oli 22 000–19 000 kalenterivuotta sitten.. Chicagon alueen Woodfordian-vaihe oli 22 000–12 500 radiohiilivuotta sitten. Jäätikkö oli tällöin siellä vahvana, 0,6–1 km paksuna. Chicagon alueelle syntyivät vuorollaan Barlinan, Marengon, Gilbertsin, Fox Laken ja Caryn päätemoreenit. Erään jäätikköjärven alueella alkoi kuivua 33 000 kalenterivuotta sitten, ja koko järvi kuivui 25 000–23 500 vuotta sitten. Kalliovuorilla Pinedalen jäätiköityminen oli 30 000–10 000 vuotta sitten, jää siellä maksimissaan 23 500–21 000 vuotta sitten.
Jään vetäytyminen
muokkaaJäätikkö pysytteli melko suurena noin 18 000–14 000 radiohiilivuotta sitten vetäytyen vain hieman.[12] Ehkä jo 15 000[13]<, viimeistään 14 000–12 000 kalibroimatonta radiohiilivuotta sitten Kanadan länsirannikko alkoi vapautua jäästä, ja 12 000 radiohiilivuotta sitten jää oli siellä vetäytynyt jo hieman sisäosiin. 12 000 radiohiilivuotta sitten Laurentiden jääkenttä tuotti sulamisveden pulssin, joka viilensi Atlanttia.[14]
12 000 radiohiilivuotta sitten Hudsoninlahti oli jäätön Quebecin seuduilta, mutta sen eteläpuolella ylämailla oli jään saareke. Näihin aikoihin syntyi hyvin kapea jääkäytävä Kalliovuorten itäpuolelle Kordillieerien ja Laurentiden jääkilpien väliin. Tämä jääkäytävä leveni nopeasti jo 12 000–11 000[13], 10 000–9 000 vuotta sitten, jolloin jää vetäytyi aivan Athabasca- ja Orjajärven länsipuolelle.[12]
Jää oli hieman vetäytynyt jo 16 500 vuotta sitten muun muassa Saint Lawrencen lahdelta pois, mutta oli vielä Isojenjärvien eteläosassa. Noin 14 500 radiohiilivuotta sitten oli kylmä Heirichin tapahtuma H-1.[15]. Jää alkoi vetäytyä merkittävästi vasta 14 000 radiohiilivuotta sitten, ja vasta 11 000–10 000 radiohiilivuotta sitten Ylä-Arktisella alueella.
13 750 kalenterivuotta sitten Kanadan jääkäytävä oli auki, ja jää vetäytynyt IsojenJärvien keskiosaan. 11 500 vuotta sitten jäätikön reuna oli Isojenjärvien pohjoispuolella, ja Keski-Kanadassa oli suuria jäätikön patoamia järviä. Itä-Kanadan yllä ollut mannerjäätikkö oli yhä tällöin, holoseenikauden alussa suuri.
11 000 radiohiilivuotta sitten Kordillieerien jääkilpi oli pirstoutunut osiin[13]. Jää pystyi patoamaan Kanadan keski- ja eteläosiin jääjärviä ehkä ainakin vielä 9000–8000 uncal? bp, jolloin jää vielä suuri Hudsoninlahden yllä. Noin 8 000 uncal? bp jäätikkö oli sulanut Hudsoninlahden yltä, ja jakautunut Nunavutin-Baffininsaaren ja Labradorin niemimaan osioihin.[16] Labradorin niemimaalla ja Baffininsaaressa oli melko suuri jäätikkö vielä 7000–6000 ka uncal? BP.
Noin 8 900 kalenterivuotta sitten Hudsoninlahti oli vielä mannerjäätikön peitossa, ja patosi suuret Agassizin ja Ojibwayn jääjärvet. Noin 8 400 kalenterivuotta sitten jäätikkö oli jakautunut Nunavutin-Baffininsaaren ja Labradorin niemimaan osioon.[17] Joidenkin tietojen mukaan jakautuminen olisi alkanut Baffininsaaren kohdalla noin 8 900 kalenterivuotta sitten, eli 8 000 radiohiilivuotta sitten.
Noin 6 000–4 000 ka bp Kanadan saarten jäätiköt olivat supistuneet lähes nykyiseen kokoonsa, ja mantereella ei ollut enää jäätä. Labradorin ja Nunavutin jäätiköt olivat sulaneet.[12] Noin 5 700 vuotta sitten Labradorin niemimaan eräässä pienessä osassa oli vielä jäätä.
Siperian–Alaskan-maasilta ja Kordillieerien jääkäytävä
muokkaa- Pääartikkelit: Beringia ja Kordillieerien jääkäytävä
Beringinsalmi erottaa kaksi suurta mannerta, Aasian ja Amerikan toisistaan. Siperia ja Alaska ovat lähellä toisiaan matalan meren erottamina, jonka syvyys on maksimissaan 48–49 metriä. Kun jääkauden aikana merenpinta oli alimmillaan, Beringinsalmen yli saattoi kävellä jo 24 000 vuotta sitten. Merenpinta oli alimmillaan noin 20 000 vuotta sitten. Arvellaan sillan olleen olemassa vielä 9 000–14 600 vuotta sitten. Edellisen kerran Beringinsalmi oli maata yli 37 000 vuotta sitten. Pohjois-Amerikan suurimmat jäätiköt olivat Hudsoninlahden yllä ja Kordillieerien (Kalliovuorten) vuoristoissa. Kun jäätiköt olivat laajimmillaan, nämä kaksi jääkenttää olivat sulautuneet yhteen. Mutta kun ilmasto lämpeni hiukan, jäät vetäytyivät erilleen toisistaan. Näin syntyi Kalliovuorten länsiosan seuduille jääkäytävä 12 000 vuotta sitten. Samoihin aikoihin syntyivät myös Salpausselät.
Jääkäytävä ja maasilta olivat auki monta kertaa Veiksel-jääkauden aikana. Maasilta syntyi ensimmäisen kerran vähän yli 70 000 vuotta sitten. Jääkäytävä avautui mahdollisesti noin 55 000 vuotta sitten. Jääkäytävä oli edellisen kerran ennen jäätikön maksimia auki noin 30 000–25 000 vuotta sitten. Beringinsalmen maasillan eli Beringian ja Kordillieerien jääkäytävän aukioloajoista voidaan tehdä olettamuksia siitä, milloin ihminen olisi saapunut Amerikkaan. Itä-Aasiassa oli ihmisiä jo 70 000 vuotta sitten, mutta nykyihminen alkoi asuttaa Siperiaa vasta 30 000–25 000 vuotta sitten. Viimeisen kerran jääkäytävä avautui ehkä jo 13 400 vuotta sitten, ja maasilta saattoi sulkeutua 12000 vuotta sitten. Ihmiset, paleointiaanit asuttivat Pohjois-Amerikkaa mahdollisesti jo 15 000, varmasti viimeistään 12 000 vuotta sitten. Jos Amerikassa on ollut ihmisiä yli 25 000 vuotta sitten, asutuksen on täytynyt olla äärimmäisen harvaa. Ihmiset olisivat kyenneet asuttamaan hitaastikin liikkuen Amerikan noin tuhannessa vuodessa.
Amerikan jääjärvien tyhjeneminen vaikutti koko maapallon ilmastoon jääkaudella?
muokkaaNuorempi Dryas -kausi alkoi nopealla ilmaston kylmenemisellä, joka oli 3–6 astetta. Tämä tapahtui noin 12 600 vuotta sitten. Noin 8 200 vuotta sitten vallitsi muutaman vuosikymmenen mittainen kylmä kausi, joka näkyy piikkinä Antarktiksen ja Grönlannin jäänäytteistä laadituissa lämpötilakäyrissä. On arveltu, että kylmä nuorempi dryaskausi noin 12 200 vuotta sitten olisi syntynyt Kanadan Manitobassa ja sen ympäristössä sijainneen valtavan 440 000 km²:n laajuisen Agassiz-jääjärven purkautuessa mereen Lawrencen lahden kautta. Agassiz-järven paikalla on nykyään Winnipegjärvi. Agassiz-järvestä tapahtui ennen Lawrencea makean veden purkauksia Susquehanna-joen kautta. Jääjärvi olisi muuttanut merivirtojen kulkua. 8 200 vuotta sitten sattunut "kylmä piikki" olisi johtunut Agassiz-järven purkautuessa Hudsoninlahden kautta olevan jääjärven purkautuessa noin 7 400–8 400 vuotta sitten.
Agassiz-järvestä purkautui aikavälillä 8 400–13 400 vuotta sitten kaikkiaan 1 600–160 000 km³ vettä. 12 600 vuotta sitten jääjärvestä purkautui 0,3 Sv vettä ja 8 400 vuotta sitten 5,2 Sv vauhdilla 163 000 km³ aiheuttaen Labradorinmerellä luultavasti tsunamin. Agassizin lisäksi oli Ojibway-jääjärvi. Kylmien ja lämpimien kausien vuorottelu on saattanut johtua jääjärven tyhjenemisistä. Kylmä jääjärven vesi olisi sekoittanut merivirrat ja laukaissut ilmastonmuutoksia. Merenpohjan kerrostumista on havaittu kaksi kylmää tapahtumaa: suuri 8 490 (8 500–8 700) ja pieni 8 290 vuotta sitten. Pieni tapahtuma näkyy eräiden tutkijoiden mukaan sedimenteissä orgaanisen aineen määrän laskuna: muutoksena, joka tulkitaan syvänveden määrän laskuna. On kuitenkin esitetty, että Agassizista vapautunut suolaton vesi olisi virrannut etelään; ei Atlantille pysäyttämään merivirtaa, joka tasaa siellä lämpöä.
Amerikan jääsilmukoita
muokkaaAmerikassa olleita jääsilmukoita, eli jään kielekkeitä.
Champlain-Hudson lobe, N.Y. New York? | Lake Michigan lobe, Illinois/Wisconsin. |
Finger Lakes lobe, N.Y. New York? | Green Bay lobe, Wisconsin. |
Grand River lobe, Ohio. | Chippewa lobe, Pohjois-Wisconsin. |
Scioto lobe, Ohio. | Superior lobe, MN (Minnesota?)/Wisconsin. |
Maumee lobe, Ohio/Indiana. | Des Moines lobe, MN (Minnesota?)/Iowa. |
Saginaw lobe, Michigan. | James valley lobe, N/S (Pohjois/Etelä) Dakota. |
Wisconsin-jääkauden jako
muokkaaJäätiköitymiset (vuotta sitten)
- Varhais-Wisconsin eli eowisconsin 115–75 000 vuotta sitten
- Keski-Wisconsin
- Jäätiköityminen MIS4, (75 000–60 000): Guildwood-jäätyköityminen eli Tahoye, jää eteni Lounais-Albertaan Kanadassa
- Vaihteleva MIS3 60 000–25 000, Sama kuin Tenaya-jäätiköityminen ja Port Talbot-interstadiaali
- Myöhäis-Wisconsin (Woodfordian, Tioga-jäätiköityminen) 25 000–10 000 vuotta sitten, jäätikkö laajimmillaan noin 23 400 vuotta eli 20 000 radiohiilivuotta sitten.
Tarkempi jako:
- Varhais-Wisconsin eli eowisconsin
- Keski-Wisconsin 75 000–25 000 vuotta sitten (BP)
- MIS 4 (75 000–60 000): Guildwoodin stadiaali (Isoillajärvillä)
- Tazewell
Altonian Advance(s) 67 000 BP
- MIS 3 (60 000–25 000)
- Port Talbot 1-interstadiaali 47 000–44 000 BP
- jäätikkö eteni 44 000 BP
- ja lyhyitä stadiaaleja ja interstadiaaleja
- Port Talbot 2-interstadiaali 38 000 kalenterivuotta sitten
- Farmdalian-vetäytyminen 28 000 BP (jää vetäytyi minimiinsä??)
- Myöhäiswisconsin 25 000–10 000 BP, MIS2
- Two Creeks-vetäytyminen 12 000 BP
- Jää eteni vielä 8 000 radiohiilivuotta sitten Ontariossa keskilännessä.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- Burroughs W J: Climate Change – A Multidisciplinary Approach. Cambridge University Press, 2007. ISBN 978-0-521-69033-1
- Ehlers J: Quaternary and glacial geology. J. Wiley & Sons, 1996. ISBN 9780471955764
- Eronen M: Jääkausien jäljillä. Ursa, 1991. ISBN 9789519269597
- Nilsson T: The Pleistocene: geology and life in the quaternary Ice Age. D. Reidel Pub. Co., 1983. ISBN 9789027714664
Viitteet
muokkaa- ↑ Ehlers 1996, s. 353
- ↑ a b c Matti Eronen, Jääkausien jäljillä, kartta, s. 194
- ↑ Ehlers 1996, Figure 174, s. 354
- ↑ Tage Nilsson, The Pleistocene, s. 368
- ↑ , Climate Change an Multidisciplinary approach, William James Burroughs, Second edition 2007, reprint 2009, s. 235
- ↑ Burroughs 2007, s. 234
- ↑ a b c Burroughs 2007, s. 235
- ↑ QCG, s. 369
- ↑ a b QCG s. 378
- ↑ QCG s. 373
- ↑ QCG s. 353
- ↑ a b c Arctic Flora and Fauna – Status and Conservation, Edita, Helsinki, ISBN 9979-9476-5-9 kartta s. 22
- ↑ a b c http://www.uwgb.edu/dutchs/EarthSC202Notes/GLACgeog.HTM,Pleistocene (Arkistoitu – Internet Archive) Glaciers and Geography, Northern Hemisphere Ice Sheets,Steven Dutch, Natural and Applied Sciences, University of Wisconsin – Green Bay
- ↑ Arctic Flora and Fauna – Status and Conservation, Edita, Helsinki, ISBN 9979-9476-5-9 kartta s. 23
- ↑ http://www.homepage.montana.edu/~esci111/111glacierlab/LGM%20deglaciation.jpg[vanhentunut linkki]
- ↑ http://www.terracycles.com/extinctions.htm
- ↑ http://www.glerl.noaa.gov/res/Programs/glscf/background2.html (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla
muokkaa- Map of glacial Lake Agassiz by Minnesota Dept. of Natural Resources (Arkistoitu – Internet Archive)
- Le retrait des glaces wisconsiniennes, les Grands Lacs, la Mer de Champlain, et le fleuve Saint-Laurent.
- Late Quaternary Vegetation History of Northern North America Based on Pollen, Macrofossil, and Faunal Remains Arthur S. Dyke, Géographie physique et Quaternaire, Volume 59, numéro 2–3, 2005, p. 211–262