Nykysuomen sanakirja
Nykysuomen sanakirja on vuosina 1951–1961 ilmestynyt kuusiosainen suomen kielen sanakirja, jonka on toimittanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja julkaissut WSOY.[1] Se on ensimmäinen kokonaan suomenkielinen sanakirja, jossa sekä sanat että niiden selitykset ovat suomeksi, ja samalla ensimmäinen kattava esitys suomen yleiskielen keskeisestä sanastosta. Nykysuomen sanakirjalla oli pitkään keskeinen asema kielenhuollossa. Vuoden 1961 jälkeen sen sisältöä ei ole lainkaan uusittu.
| Nykysuomen sanakirja 1–6 | |
|---|---|
 Ensimmäisen osan nimiö. |
|
| Kirjailija | Matti Sadeniemi (päätoim.) |
| Kieli | suomen kieli |
| Genre | sanakirjat |
| Kustantaja | WSOY |
| Julkaistu | 1951–1961 |
| Ulkoasu | sidottu |
| Sivumäärä | 4592 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Historia
muokkaaVuonna 1927 eduskunta hyväksyi aloitteen, jossa kehotettiin hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin ”suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Aloitteen näkyvin taustahahmo oli Maalaisliiton kansanedustaja Antti Kukkonen[2], jonka mukaan ehdotuksen taustalla olivat eduskunnan lainsäädäntötyössä havaitut vaikeudet. Ilman kunnollista sanakirjaa lakitekstien selkeyden ja yksiselitteisyyden valvominen oli vaikeaa, ja eduskunnan oli turvauduttava kielentutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tavoitteena oli siis luoda eräänlainen ”virallinen sanakirja”, jossa määriteltäisiin kunkin suomen kielen sanan tarkka merkitys ja oikea kirjoitusasu.
Opetusministeriön toimeksiannosta kolme kielentutkijaa, Knut Cannelin, E. A. Tunkelo ja Yrjö Wichmann, laati 1927–1928 alustavan suunnitelman sanakirjan toteuttamisesta. Käytännön toimitustyö annettiin vuonna 1929 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, jolle määrättiin tarkoitusta varten valtion avustusta.
Sanakirjan ensimmäinen päätoimittaja oli professori Martti Airila, jota seurasi 1939 professori Matti Sadeniemi[2]. Talvisota lähes keskeytti kokoamistyön, ja jatkosodan päättyessä 1945 sanakirjan käsikirjoitus oli valmiina L-kirjaimeen saakka. Nykysuomen sanakirjaksi ristityn teoksen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1951 ja loput viisi seuraavan vuosikymmenen aikana. Kuudes ja viimeinen osa painettiin 1961[2]. Sanakirjasta julkaistiin vuonna 1967 ”lyhentämätön kansanpainos”, jossa alkuperäinen kuusiosainen sarja oli sidottu kolmeen niteeseen. Myöhemmin teossarjasta on julkaistu lukuisia uusintapainoksia, joissa kaikissa alkuperäinen sisältö on säilytetty muuttumattomana. Sanakirjan 15. painos julkaistiin vuonna 2002.
Koska Nykysuomen sanakirja on koottu 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, sen sanasto on osittain vanhentunutta[1]. Sen paikan kielenhuollon virallisena ohjenuorana ovatkin myöhemmin vieneet uudemmat teokset. Vuosina 1990–1994 ilmestyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen toimittama kolmiosainen Suomen kielen perussanakirja[3] ja vuonna 2004 julkaistiin sähköisessä muodossa (painettuna 2006) Kielitoimiston sanakirja, joka on Perussanakirjan uudistettu versio. Kielitoimiston sanakirja on päivitetty sekä painettuna kirjana että sähköisessä muodossa muutaman vuoden välein. Nykysuomen sanakirja on yhä ylivoimaisesti laajin suomen kielen sanakirja: siinä on yli 200 000 hakusanaa[2], kun painetussa Suomen kielen perussanakirjassa niitä on vain alle 100 000. Uusista kirjoista on karsittu etenkin murresanoja ja vanhemman kirjallisuuden sanastoa, joka ei ole ollut vuosikymmeniin aktiivisessa käytössä.
Rakenne
muokkaaNykysuomen sanakirja on rakenteeltaan normatiivis-deskriptiivinen: se ei ainoastaan kuvaile kieltä, vaan antaa suosituksia sanojen oikeasta käyttötavasta. Kunkin hakusanan jäljessä on numero, joka viittaa teoksen alussa oleviin taivutuskaavoihin (nomineille 85 kpl, verbeille 45); jokaisesta sanasta on siis ilmaistu oikeat taivutusmuodot. Sanan merkitys on kuvattu mahdollisimman tiiviiden selitysten sekä synonyymien avulla. Tämän jälkeen on annettu esimerkkejä sanan käytöstä eri ilmaisuissa ja lauseyhteyksissä sekä yhdyssanoja, joissa sana on osana. Osa esimerkeistä on peräisin kirjallisuudesta, ja tekijä tai lähde on osoitettu. Esimerkkinä hakusana ”kirjailija”:
kirjailija14 s. henkilö, joka kirjoittaa (t. on kirjoittanut) kirjoja, vars. kaunokirjallisia teoksia; vrt. kirjoittaja, tekijä, runoilija, dramaatikko, eepikko, esseisti, lyyrikko, prosaisti, satiirikko | Hyvä, kuuluisa, moitittu k. Klassillinen k. Antiikin, Ranskan k:t. Vapaa [=riippumaton] k. K. Yrjö Jylhä. Hänellä on suonissaan k:n verta. — Kirjailijan tuotantoa tarkoittaen. | Paljon luettu, suosittu k. — Yhd. ammatti-, nais-, työläisk.; kansank.; nuorisonk.; kauno-, novelli-, näytelmä-, proosa-, romaani-, taidek.; matka-, meri-, salapoliisi-, sotak.; talous-, valistusk.; lempi-, menekkik.
Nykysuomen sanakirja toimi esikuvana viron kielen yleissanakirjalle Eesti kirjakeele seletussõnaraamat, jonka valmistelu alkoi jo 1950-luvun alussa mutta joka julkaistiin vasta vuosina 1988–2007.
Lähteet
muokkaa- ↑ a b Nykysuomen sanakirja Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.7.2019. Viitattu 12.7.2019.
- ↑ a b c d Kolehmainen, Taru: Viisikymmentä vuotta Nykysuomen sanakirjan alullepanosta Kielikello nro 10/1977. 1977. Viitattu 12.7.2019.
- ↑ Haarala, Risto: Suomen kielen perussanakirja – Nykysuomen sanakirjan perillinen Kielikello nro 3/1994. 1994. Viitattu 12.7.2019.
Kirjallisuutta
muokkaa- Nykysuomen sanakirja 1–6. (Valtion toimeksiannosta teettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Päätoimittaja: Matti Sadeniemi. 15. painos. Alkuperäinen julkaisu: 1951–1961) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-26973-5 Teoksen verkkoversio (viitattu 3.12.2021).
- Nykysuomen sanakirja. 4, Nykysuomen sivistyssanakirja: Vierasperäiset sanat. (Toimittanut Nykysuomen laitos. 5. painos) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura: WSOY, 1979 (13. painos 1991). ISBN 951-0-09108-1
- Eeva-Liisa Haanpää (toim.): Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisut 1834–2008. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1209, Tieto) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISBN 978-952-222-066-0 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 3.5.2010). (Arkistoitu – Internet Archive)