Wikipedia

Goottilainen romaani

kauhukirjallisuuden lajityyppi

Goottilainen romaani[1][2] (engl. Gothic fiction) on kauhukirjallisuuden lajityyppi, jonka toistuvia piirteitä ovat väkivalta, salaisuudet, keskiaikaiset rauniot sekä yliluonnolliset elementit. Tyypillinen goottilainen romaani sijoittuu pelottavaan linnaan, jossa rappeutuneen suvun viimeinen vesa joutuu tekemään tiliä esi-isiensä syntien kanssa. Usein menneisyyden taakka konkretisoituu kohtalonomaisena kostona, joka toteutuu kummitusten, demonien ja muiden yliluonnollisten voimien myötävaikutuksella.

Horace Walpolen Otranton linna (1765) nosti goottilaisen romaanin muoti-ilmiöksi.

Goottilainen romaani kehittyi Englannissa 1700-luvun jälkipuoliskolla ja oli suosituimmillaan 1700–1800-lukujen vaihteen molemmin puolin. Genren perusteokseksi muodostui Horace Walpolen Otranton linna (1765). Lajityypin suosio laski 1800-luvun mittaan, ja sen kummallisia juonenkäänteitä myös parodioitiin usein. Vaikutteita gotiikasta esiintyi kuitenkin laajalti vuosisadan kirjallisuudessa, tunnetuimpina esimerkkeinä Mary Shelleyn Frankenstein (1818) ja Bram Stokerin Dracula (1897). Myös nykyaikaisessa kauhukirjallisuudessa goottilaisen romaanin perintö elää vahvana, vaikka lajityypin puhdasveriset edustajat ovatkin nykyään melko harvinaisia.

Vaikka goottilainen romaani oli ennen muuta englanninkielisen kirjallisuuden suuntaus, kehittyi vastaavia yliluonnollisen kauhun traditioita myös Manner-Euroopassa. Saksassa puhuttiin ”puistatusromaaneista” ja Ranskassa ”mustista romaaneista”. Yhdysvalloissa kehittyi ”etelägotiikaksi” kutsuttu suuntaus, jonka aiheita olivat syvän etelän rappeutuneet plantaasit ja orjuuden synnyttämät etniset ristiriidat.

Goottilainen romaani uudisti 1700-luvun kirjallisuutta kolmella tapaa. Ensinnäkin se vastusti valistusajan edistysuskoa ja nostalgisoi mennyttä. Toisekseen se asettui vastakkain esteettisiin ja moraalisiin ihanteisiin nähden: kauneuden sijaan gotiikka pyrki rumuuteen ja pelottavuuteen. Kolmanneksi gotiikka kuvasi aiempaa rohkeammin vaiettuja ilmiöitä, kuten väkivaltaa, hulluutta ja seksuaalisuutta.

Nimitykset

muokkaa

Goottilaisen romaanin nimi syntyi analogiana goottilaisesta arkkitehtuurista, joka 1700-luvun mielikuvissa liitettiin keskiaikaan ja taikauskoon.[3] Tuolloisen kauhukirjallisuuden miljöönä toimivat usein juuri goottilaiset rauniot.[1][4]

Suomessa lajityyppiä on vanhastaan kutsuttu kauhuromantiikaksi[5], mutta tämä on sittemmin harvinaistunut. Jyväskylän yliopiston verkkosivujen mukaan gotiikka ei jaa romantiikan moraalista optimismia. ”Gotiikka ei siis ole romantiikkaa vaan se voidaan nähdä sekä valistuksen että romantiikan varjona.”[6]

Lajityypin historia

muokkaa

1700-luvun Englanti

muokkaa
 
Kauhukirjailija William Beckford rakennutti kodikseen hylätyn luostarin.[7]

Gotiikalla tarkoitettiin alun perin 1700-luvun jälkipuoliskon englanninkielisiä kauhuromaaneja, joiden estetiikka ammensi keskiajasta. Ytimekkäimmillään goottilainen romaani sijoittui goottilaistyyliseen rappeutuneeseen sukulinnaan. Muita tyypillisiä tapahtumapaikkoja olivat raunioituneet kirkot ja luostarit, vankityrmät ja synkät, lumotut metsät.[1][4] Rakennukset kuvattiin pimeiksi ja sokkeloisiksi, ja ne olivat täynnä kierreportaikkoja, salakäytäviä, maanalaisia tunneleita ja ansaluukkuja.[1][8] Romaaneissa oli myös yliluonnollisia tapahtumia ja olentoja, kuten haamuja ja muita hirviöitä.[1] Tyypillisessä juonikuviossa menneiden sukupolvien synnit ja vielä elävien salaisuudet tulivat yliluonnollisen kautta vääjäämättä julki, mikä johti kohtalonomaisena toteutuvaan kostoon.[4][9]

Goottilaisen romaanin syntyyn vaikutti 1700-luvun mittaan elpynyt kiinnostus keskiajan historiaa ja taidetta kohtaan ja laajempi uusgoottilainen suuntaus.[10] Keskiaika oli aiemmin nähty barbaarisena ajanjaksona, mutta 1700-luvun puoliväliin mennessä oli syntynyt nostalgia ihannoitua, enemmän tai vähemmän kuvitteellista keskiaikaa kohtaa.[11] Kiinnostus menneisyyttä kohtaan oli vastareaktio valistukselle ja järkeisajattelulle. Samalla lajityyppi kapinoi aikansa esteettisiä ja moraalisia ihanteita vastaan.[1] Gotiikka luopui aiemmin vallinneesta käsityksestä, jonka mukaan taiteen keskeisin päämäärä on kauneus.[10] Tarinoissa käsiteltiin kiellettyjä tai salattuja teemoja, kuten voimakkaita tunteita, hulluutta, raakaa väkivaltaa ja seksuaalisuutta.[1] Usein nämä yhdistyivät toisiinsa sadistiseksi, seksuaaliseksi väkivallaksi ja insestiksi. Raakuuksien kuvauksissa goottilainen romaani meni pitemmälle kuin yksikään toinen kaunokirjallinen suuntaus sitä ennen.[4]

Ensimmäisenä goottilaisena romaanina pidetään Tobias Smollettin The Adventures of Ferdinand Count Fathomia vuodelta 1753. Lajityypin suurimmaksi klassikoksi nousi kuitenkin Horace Walpolen vuonna 1765 julkaistu romaani Otranton linna, jonka alaotsikkona oli ”Goottilainen kertomus”.[1] Otranton linnan jälkeen goottilaisten romaanien kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli Britanniassa suoranainen villitys.[8][12] Vuosisadan vaihteen suosituin goottilainen kirjailija oli Ann Radcliffe, jonka suosituin teos Udolpho (1794) sai monia jäljittelijöitä. Radcliffen tuotannon ominaispiirre oli, että näennäisen yliluonnoliset tapahtumat saivat kertomuksen lopussa luonnollisen selityksen.[3] Muita varhaisgotiikan klassikoita olivat William Godwinin Things as They Are: or, The Adventures of Caleb Williams (1794)[1] sekä Matthew Lewisin Munkki (1796).[13] Jälkimmäisessä kummitukset ja demonit olivat todellisia, ja niiden läsnäolo linkittyi kuvauksiin sadismista.[3]

Goottilainen romaani oli muunnelma ja jatkokehitelmä varhaisemmasta romanssikirjallisuudesta.[14] Lajin teokset ottivat vaikutteita myös saduista, ja jotkin gotiikaksi perinteisesti määritellyt tekstit muistuttavatkin enemmän fantasiakirjallisuutta;[12] tällainen teos on esimerkiksi William Beckfordin itämainen romanssi Hirmuvaltias (1786).[8][12] Toisaalta fantastisen palauttaminen kirjallisuuteen oli eräs goottilaisen romaanin keskeisistä tavoitteista. Otranton linnan esipuheessa Walpole kummasteli, miksei edes aikakauden romansseissa ollut yliluonnollisia tapahtumia. Ratkaisuksi Walpole tarjosi keskiaikaista kirjallisuutta, josta hän väitti kääntäneensä oman kirjansa.[15]

Perinteinen goottilainen romaani kukoisti noin vuosina 1760–1820[1] ja oli suosituimmillaan 1790-luvulla.[8] Lajin tekstejä kirjoittivat niin miehet kuin naisetkin, ja molemmat sukupuolet olivat päähenkilöiden joukossa edustettuina.[4] Enemmistö alan edustajista oli kuitenkin halvalla tehtyä ja heikkolaatuista kirjallisuutta, jota pinnalla ollutta aihetta hyödyntäneet kustantajat suoltivat nopeasti ulos suuria määriä.[1]

Gotiikka Manner-Euroopassa

muokkaa
 
Kuvitusta Nikolai Gogolin kauhutarinaan Вий (1835). Kuva vuodelta 1901.

Goottilainen romaani oli ennen kaikkea englantilainen genre.[1][12] Traditiota hyödynnettiin kuitenkin myös Manner-Euroopassa.[1]

Saksassa kehittyi oma goottilaista romaania muistuttanut suuntauksensa, jota kutsutaan nimellä Schauerroman (suom. ”puistatusromaani”).[16] Lajityypin varhaisiin klassikoihin lukeutuvat erityisesti E. T. A. Hoffmannin (1776–1822) kauhuromaanit ja -novellit.[1] Muita saksalaisen kauhuromantiikan suuria nimiä olivat Johann Friedrich von Schiller (1759–1805) ja Lawrence Flammenburg (1765–1813), joiden tuotannossa oli viitteitä gotiikan painostavasta tunnelmasta.[9] Saksalainen kauhukirjallisuus vaikutti myös englantilaiseen gotiikkaan, kuten edellä mainittuun Matthew Lewisin teokseen.[13]

Ranskassa yliluonnollista kauhua (roman noir, ”musta romaani”[17]) kirjoittivat muun muassa Honoré de Balzac (1799–1850), Gérard de Nerval (1808–1855), Prosper Mérimée (1803–1870)[1] ja Eugène Sue (1803–1857). Englantilaisen gotiikan suurista nimistä roman noiriin vaikutti voimakkaimmin William Beckford,[9] jonka kuvaamaan seksuaaliseen rappioon erikoistui varsinkin Markiisi de Sade (1740–1814).[9][18]

Myös Venäjällä syntyi 1800-luvulla oma goottilaisvaikutteinen kauhukirjallisuuden traditionsa. Linnojen, lepakoiden, hämähäkinseittien ja haamujen kaltaista kuvastoa sisälsivät esimerkiksi Aleksander Puškinin Patarouva (1834) ja Fjodor Dostojevskin Emäntä (1847). Nikolai Gogolin (1809–1852) tuotannossa puolestaan näkyivät vahvana saksalaisen fantasian ja erityisesti Hoffmannin tuotannon vaikutus. Venäläisen kauhukirjallisuuden riippuvuus englantilaisesta goottilaisesta romaanista on toisaalta myös kyseenalaistettu.[19]

Myöhäisgotiikka

muokkaa
 
Mary Shelleyn Frankenstein. Uusi Prometheus (1831) on romantiikan ajan tunnetuin goottilainen romaani.

Gotiikka-sanaa on käytetty kuvaamaan myös myöhempiä kauhukirjallisuuden suuntauksia, vaikka ne eivät suoraan kytkeytyisikään keskiaikaiseen tai goottilaiseen estetiikkaan. 1800-luvulla lajin vaikutus näkyi levisi valtavirran kirjallisuuteen: aihetta hyödynsi esimerkiksi Charles Dickens teoksissaan Kolea talo (1852–1853) ja Loistava tulevaisuus (1860–1861). Vuosisadan mittaan suoraviivainen gotiikka menetti kuitenkin suosionsa, mihin vaikutti lajityypille ominaisen liioittelun sortuminen tahattomaan komediaan.[1][8] Toisaalta goottilainen kuvasto oli tullut ihmisille niin tutuksi, että se oli menettänyt kykynsä sokeerata.[20]

Liioittelu ja tuttuus tekivät goottilaisesta romaanista houkuttelevan satiirin kohteen.[8][20] Goottilaisen romaanin kulta-ajan lopulla lajin edustajat olivat yleensä parodisia.[9][20] Komediallisen gotiikan tunnetuimpiin edustajiin kuuluu Jane Austenin Neito vanhassa linnassa (1818).[1][9] Humoristinen kummitusjuttu oli myös Dickensin Joulukertomus (1843). Toisessa ääripäässä gotiikasta riisuttiin kauhuelementit kerronnan keskittyessä keskittyi groteskeilla yksityiskohdilla mässäilyyn.[20]

1800-luvun mittaan goottilainen kuvasto korvautui psykologisemmalla kerronnalla, jonka keskiössä oli tuhoon tuomittu sankari. Tämän suuntauksen edelläkävijä oli Mary Shelleyn Frankenstein (1818), joka säilytti gotiikan traagisen estetiikan mutta luopui lajityypin aiemmin osoittamasta mielenkiinnosta arkkitehtuuria ja suljettuja tiloja kohtaan. Charlotte ja Emily Brontë puolestaan riisuivat lajityypistä sensaationhakuisuuden romaaneissaan Jane Eyre ja Humiseva harju (molemmat 1847).[9] Yhdysvalloissa goottilaisen romaanin traditiota hyödynsivät Nathaniel Hawthorne (1804–1864) sekä varsinkin Edgar Allan Poe (1809–1849).[1][20] Poeta kiehtoneita aiheita olivat mielisairaus, rotu, seksuaalisuus, insesti ja nekrofilia. Hänen novellinsa Usherin talon häviö (1839) on amerikkalaisen gotiikan perusteos.[21] Perinteinen goottilainen ja keskiaikainen kuvasto ei kuitenkaan sopetunut Amerikan mantereelle erityisen hyvin. Myös yliluonnollinen oli amerikkalaisessa gotiikassa verrattain harvinaista, ja painopiste oli sen sijaan groteskissa.[20][21]

Suosionsa laskusta huolimatta goottilainen romaani vaikutti 1800-luvun yliluonnolliseen kirjallisuuteen. Monet dekadentit kirjailijat ottivat vaikutteita gotiikasta;[9] heistä mainittakoon Richard Garnett (1835–1906) ja Violet Paget (”Vernon Lee”, 1856–1935).[20] Kauhun ja dekadenssin yhdistelmä näkyy vahvana myös Bram Stokerin Draculassa (1897),[9] joka lienee goottilaisen romaanin myöhäisistä edustajista tunnetuin.[1] Vuosisadan lopulla Robert Louis Stevenson yhdisteli gotiikan ja tieteiskirjallisuuden elementtejä. Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886) oli symbolinen kuvaus kunniallisen ulkokuoren ja raakalaismaisen alitajunnan kamppailusta; vastaava asetelma oli tyypillinen myös 1700-luvun gotiikassa. Muita goottilaisen romaanin perintöä hyödyntäneitä 1800-luvun lopun kirjailijoita olivat Bulwer Lytton (1803–1873), Ambrose Bierce (1842 – noin 1914) ja Arthur Machen (1863–1947).[11] Goottilaisuudelle ominainen vääjäämättä etenevän yliluonnollisen tuomion uhka oli kuitenkin jo kauan sitten menettänyt muodikkuutensa.[9]

Uusi tuleminen

muokkaa
 
Kauhulehti Weird Tales julkaisi goottilaista kirjallisuutta 1900-luvun alussa, jolloin lajityypin suosio oli pohjamudissa.

Rakkauskirjallisuus omaksui 1900-luvun alussa goottilaisen romaanin piirteitä. Daphne du Maurierin Rebekka (1938) muodostui modernin gotiikan tärkeimmäksi edeltäjäksi. Sen seuraajissa yhdistyivät romanttiset ihmissuhteet sekä ajoittaiset yliluonnollisuudet.[9] Tyypillinen rakkausgotiikka on suunnattu naisyleisölle ja kertoo vaaraan joutuneesta sankarittaresta.[3] Varsinainen kauhukirjallisuus oli 1900-luvun alussa marginaalinen ja epämuodikas laji.[22] Keskeinen gotiikan julkaisukanava oli yhdysvaltalainen pulp-lehti Weird Tales (1923–1954). Sen tunnetuin avustaja oli H. P. Lovecraft (1890–1937), jonka tyyli oli 1900-luvun kirjailijoista kaikkein lähimpänä goottilaista romaania.[11]

Amerikkalaisen gotiikan traditio kehittyi 1900-luvulla niin sanotuksi ”etelävaltiogotiikaksi” (Southern Gothic). Siinä vastakkain asettuivat Pohjois-Yhdysvaltojen teknologinen edistys sekä Etelä-Yhdysvaltojen vanhanaikaisuus ja alkukantaisuus.[20] Yhdysvalloissa ei ollut keskiaikaisia linnoja, joten lajityypin novellit sijoitettiin lahoaville plantaaseille ja niiden juonet käsittelivät usein valkoisten ja mustien sekä orjien ja orjanomistajien välisiä konflikteja. Lajin tärkeä temaattinen edeltäjä oli Edgar Allan Poe, joka ei tosin sijoittanut goottilaisia kertomuksiaan etelävaltioihin.[21] Kauhut eivät useinkaan olleet yliluonnollisia, mutta poikkeuksiakin esiintyi esimerkiksi Mary Elizabeth Counselmanin (1911–1995) ja Joyce Carol Oatesin (s. 1938) tuotannossa.[20]

Gotiikka palasi valtavirran kauhuun Robert Blochin Psykon (1959) ja Alfred Hitchcockin siitä tekemän elokuvaversion (1960) myötä. Seuraavina vuosikymmeninä goottilaiset elementit alkoivat jälleen yleistyä yliluonnollisessa kirjallisuudessa. Modernia gotiikkaa kirjoittivat esimerkiksi Mary Stewart, Tanith Lee, Angela Carter ja Thomas Ligotti.[9] 1900-luvun jälkipuoliskolla goottilaisella kauhulla alettiin viitata viihteelliseen kauhukirjallisuuteen, joka hyödynsi varhaisemman goottilaisen romaanin tunnetuksi tekemiä teemoja ja kuvia.[8] Merkittäviä uusgoottilaisia kauhuromaaneja ovat esimerkiksi Iris Murdochin Yksisarvinen ja David Storeyn Radcliffe (molemmat 1963).[1] Löyhempiä ja epäsuorempia vaikutteita gotiikasta on lähes kaikilla nykyisillä kauhukirjailijoilla.[11]

1900-luvulla goottilaisen romaanin perintöä alettiin hyödyntää myös elokuvissa.[1] Erityisesti kauhu- ja tieteiselokuvien saralla erilaiset hirviöaiheet ovat olleet suosittuja.[11] Sekä Frankensteinista että Draculasta on sittemmin tehty kymmenittäin filmiversioita, joiden uskollisuus alkuteksteille vaihtelee.

Goottilainen romaani Suomessa

muokkaa

Goottilainen romaani vaikutti suomenkieliseen kirjallisuuteen sen varhaisimmista edustajista alkaen. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870) Aapo kertoo gotiikasta ammentavia kauhutarinoita. Ruotsinkielisistä kirjailijoista Zacharias Topelius kirjoitti Englannin ja Saksan kauhukirjallisuuden innoittamia kauhunovelleja sekä romaanin Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859). Fredrika Runebergin Manalan neidossa (Manala Jungfrun, 1861) päähenkilönä on manalan ruhtinaan tytär Kalmatar.[23]

Kirjallisuudentutkija Eino Railo julkaisi vuonna 1925 goottilaista romaania käsitelleen väitöskirjansa Haamulinna. Samoihin aikoihin alettiin suomentaa ensimmäisiä Edgar Allan Poen teoksia.[23]

Analyysia

muokkaa

1700-luvulla goottilainen romaani kohtasi voimakasta kritiikkiä, koska se ei vastannut aikakauden taideihannetta vaan oli rumaa ja epäsäännöllistä. Richard Hurd esitti ratkaisuksi goottilaisen ja kreikkalaisen estetiikan erottamista toisistaan: kyseessä oli kaksi erillistä ja toisistaan riippumatonta taidekäsitystä, jotka noudattivat omia lainalaisuuksiaan. Ann Radcliffe puolestaan erotti toisistaan pelon (terror) ja kauhun (horror). Näistä ensin mainittu syntyy kosketuksessa subliimin kanssa ja on jopa innoittava voima. Pelkoon kuuluu Radcliffen mukaan myös epävarmuus. Kauhu taas halvaannuttaa eikä tuota uutta.[4]

Markiisi de Sade esitti goottilaisen romaanin suosion olevan merkki levottomista ajoista. Mullistusten seurauksena ihmisten olot olivat niin huonot, ettei niitä voinut taiteessa kuvata ilman helvetin voimia. Sade toisaalta myös arvosteli goottilaisen romaanin hämäräperäisyyttä ja yliluonnollisuutta.[4]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Ikonen, Teemu: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia, eli Don Quijoten perilliset. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-080-0
  • Stableford, Brian: The A to Z of Fantasy Literature. Lanham: Toronto: Plymouth, UK: Scarecrow Press, 2009. ISBN 978-0-810-86345-3 (englanniksi)

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u goottilainen romaani. Tieteen termipankki, 27.5.2014. Viitattu 16.12.2020.
  2. ↑ goottilainen: ”3. viittaamassa 1700-luvun lopun englantilaisen kirjallisuuden kauhuromanttisiin ja yliluonnollisiin piirteisiin; myös laajemmin yliluonnolliseen kauhuun viitattaessa. Goottilainen romaani.” Kielitoimiston sanakirja, Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy 2020. Viitattu 5.11.2021.
  3. ↑ a b c d Gothic novel. Oxford Reference. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g Ikonen 2010, s. 286–291.
  5. ↑ Rantala, Risto & Turtia, Kaarina (toim.): ”kauhuromantiikka”, Otavan kirjallisuustieto, s. 375. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X
  6. ↑ Goottilainen romaani, edistyksen varjo. Koppa, Jyväskylän yliopisto 2.2.2015. Viitattu 19.12.2020.
    ”Goottilaisesta romaanista” puhuu esimerkiksi Tieteen termipankki (2014). Teemu Ikonen (2010) käyttää nimitystä ”uusgotiikka”.
  7. ↑ Ikonen 2010, s. 287.
  8. ↑ a b c d e f g Gothic novel. Encyclopædia Britannica 12.5.2020. Viitattu 16.12.2020. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l Ashley, Mike: Gothic Fantasy. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1 Artikkelin verkkoversio (viitattu 16.12.2020). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  10. ↑ a b Ikonen 2010, s. 287.
  11. ↑ a b c d e Nicholls, Peter & Clute, John: Gothic SF. The Encyclopedia of Science Fiction, toimittaneet John Clute, David Langford, Peter Nicholls & Graham Sleight. London: Gollancz, päivitetty 29.9.2020. Viitattu 16.12.2020. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d Stableford 2009, s. 179.
  13. ↑ a b Ikonen 2010, s. 290.
  14. ↑ romanssi. Tieteen termipankki, 22.10.2014. Viitattu 16.12.2020. (englanniksi)
  15. ↑ Ikonen 2010, s. 287–288.
  16. ↑ Schauerroman. Oxford Reference. Viitattu 16.12.2020. (englanniksi)
  17. ↑ Ikonen 2010, s. 286.
  18. ↑ Nummelin, Juri: William Beckford. Teoksessa Halme, Jukka & Nummelin, Juri (toim.): Ulkomaisia kauhukirjailijoita, s. 34–37. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2005. ISBN 951-692-595-2
  19. ↑ Cross, A. G.: The Russian Gothic Novel and Its British Antecedents by Mark S. Simpson. The Slavonic and East European Review, lokakuu 1987, 65. vsk, nro 4, s. 624–625. JSTOR. (PDF) Viitattu 17.12.2020. (englanniksi)
  20. ↑ a b c d e f g h i Stableford 2009, s. 180.
  21. ↑ a b c Bjerre, Thomas Ærvold: Southern Gothic Literature. Oxford Research Encyclopedias, 28.6.2017. Viitattu 17.12.2020. (englanniksi)
  22. ↑ Hinkkanen, Juhani: Haining: Weird Tales & Sadelehto: Outoja tarinoita 4 Aikakone. 3/1992. Viitattu 8.3.2011.
  23. ↑ a b Mankkinen, Jussi: Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot. Yle uutiset 22.3.2020. Viitattu 19.12.2020.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Railo, Eino: Haamulinna. Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. (Väitöskirja) Omakustanne, 1925.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Goottilainen_romaani&oldid=22092455”