Wikipedia

Bon Jovi

yhdysvaltalainen yhtye

Bon Jovi on vuonna 1983 New Jerseyssä perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka nykyisen kokoonpanon muodostavat laulaja Jon Bon Jovi, kitaristi Phil X, basisti Hugh McDonald, pianisti ja kosketinsoittaja David Bryan sekä rumpali Tico Torres.

Bon Jovi
Bon Jovi esiintymässä Montrealissa vuonna 2007, vasemmalta: David Bryan, Richie Sambora, Jon Bon Jovi ja Tico Torres.
Bon Jovi esiintymässä Montrealissa vuonna 2007, vasemmalta: David Bryan, Richie Sambora, Jon Bon Jovi ja Tico Torres.
Tiedot
Toiminnassa 1983–
Tyylilaji hard rock, glam metal, stadionrock
Kotipaikka Yhdysvallat Sayreville, New Jersey, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

Jon Bon Jovi, laulu (1983–)
Phil X, kitara ja taustalaulu (2013–, virallinen jäsen vuodesta 2016)
Hugh McDonald, basso ja taustalaulu (1994–, virallinen jäsen vuodesta 2016)
David Bryan, kosketinsoittimet ja taustalaulu (1983–)
Tico Torres, rummut ja lyömäsoittimet (1983–)
Entiset jäsenet

Alec John Such, basso ja taustalaulu (1983–1994)
Richie Sambora, kitara ja taustalaulu (1983–2013)
Levy-yhtiö

Island Records, 2000–
Mercury Records, 1984–2000

Aiheesta muualla
Kotisivut

Yhtyeen tunnetuimpaan, vuosien 1983–1994 kokoonpanoon lukeutuivat Bon Jovin, Bryanin ja Torresin ohella vuonna 1994 yhtyeestä erotettu alkuperäinen basisti Alec John Such sekä vuonna 2013 yhtyeen jättänyt kitaristi Richie Sambora.

Bon Jovin ensimmäinen single ”Runaway” julkaistiin vuonna 1983.[1] Yhtyeen läpimurto tapahtui 1980-luvun puolivälissä lukuisia hittejä sisältäneiden albumien Slippery When Wet (1986) ja New Jersey (1988) myötä.[1] Musiikillisesti Bon Jovin varhainen tuotanto ja tyyli edusti glam rockia, mutta vuoden 1992 Keep the Faith -albumistaan lähtien yhtye on yhdistellyt musiikissaan menestyksekkäästi vaikutteita perinteisen hard rockin lisäksi muun muassa country- ja aikuisrockista.[1] Bon Jovi on urallaan julkaissut neljätoista studioalbumia, joista tuorein on nimeltään 2020. Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Runaway”, ”Livin’ on a Prayer”, ”You Give Love a Bad Name”, ”Wanted Dead or Alive”, ”Bed of Roses”, ”Always” ja ”It’s My Life”.[2][3]

Bon Jovi on eräs maailman menestyneimmistä yhtyeistä. Yhtyeen maailmanlaajuinen levynmyynti on ylittänyt 130 miljoonan kappaleen rajan, ja se on konsertoinut urallaan yli 2 700 konsertissa yli 34 miljoonalle fanille.[4] Vuonna 2004 yhtye palkittiin mittavasta urastaan American Music Awardilla, ja valtaosan yhtyeen kappaleista kirjoittaneet Jon Bon Jovi sekä Richie Sambora nimitettiin vuonna 2009 lauluntekijöiden kunniagalleria Songwriters Hall of Fameen.[2][3] Vuonna 2018 Bon Jovin vuosien 1983–1994 kokoonpano ja vuodesta 1994 yhtyeessä soittanut Hugh McDonald nimitettiin Rock and Roll Hall of Fameen.[5]

Historia

muokkaa

Bon Jovin esiasteet ja yhtyeen perustaminen

muokkaa
 
Jon Bon Jovi
 
Richie Sambora
 
Tico Torres
 
David Bryan

Jon Bon Jovi, syntymänimeltään John Francis Bongiovi, Jr., syntyi vuoden 1962 maaliskuussa New Jerseyn Perth Amboyssa perheensä esikoiseksi. Hänen isänsä, parturi John Francis Bongiovi, Sr., oli entinen Yhdysvaltain merijalkaväen sotilas ja hänen äitinsä, floristi Carol Sharkey entinen Playboy-pupu. Jon kiinnostui musiikista jo nuorena, ja hän aloitti pianonsoiton ollessaan 13-vuotias. Hän aloitti myös kitaransoiton ja perusti ensimmäisen yhtyeensä Raze. Hän pinnasi usein koulusta jäädäkseen kotiin soittamaan kitaraa, ja hän soitti teini-iässä muun muassa serkkunsa Tony Bongiovin ja ystäviensä kanssa eri kokoonpanoissa. Koulusta usein poissa ollut Jon ei menestynyt opinnoissaan, mutta hän keskitti kaiken aikansa musiikkiin ja esiintyi jo 16-vuotiaana paikallisten klubien lavoilla muun muassa yhtyeensä John Bongiovi and the Wild Ones kanssa. 16-vuotiaana Jon tutustui klubiympäristössä kosketinsoittaja David Bryaniin, syntymänimeltään David Bryan Rashbaumiin, jonka kanssa hän perusti kymmenhenkisen Atlantic City Expressway -yhtyeen. Muita Jonin varhaisista yhtyeistä olivat muun muassa The Lechers ja The Rest.

Vuonna 1982 opintonsa lopettanut 20-vuotias Jon työskenteli osa-aikaisesti naisten kenkäkaupassa. Tony Bongiovi oli perustanut New Yorkin Manhattanille The Power Station -nimisen äänitysstudion, josta Jon sai töitä siivoojana ja studiolla levyttäneiden artistien juoksupoikana. Hän tutustui läheltä musiikkialan levytystoimintaan ja tapasi myös alan kuuluisimpia tähtiä. Kun studioa ei käytetty levyttämiseen, Jon pääsi työstämään omia demojaan, joita hän lähetti ahkerasti eri levy-yhtiöille. Yksikään yhtiö ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tarjoamaan hänelle levytyssopimusta, mutta vuonna 1982 Jon pääsi levyttämään ensi kertaa urallaan osallistuttuaan albumin Christmas in the Stars: Star Wars Christmas Album kappaleen ”R2-D2 We Wish You a Merry Christmas” äänittämiseen taustalaulajana. Hän liittyi vuonna 1983 hetkellisesti Scandal -yhtyeen rytmikitaristiksi, ja kaiken vapaa-aikansa hän vietti kirjoittamalla omia kappaleitaan.

Yksi Jonin kirjoittamista kappaleista oli ”Runaway”, jonka menestymiseen hän uskoi heti kappaleen kirjoitettuaan. Hän lähestyi kappaleen tiimoilta lukuisia eri levy-yhtiöitä, mutta ei vieläkään onnistunut saamaan levytyssopimusta ”Runawayn” levyttämistä varten. Hän tarjosi sitä New Yorkin Lake Successissa toimineelle WAPP 103.5FM ”The Apple” -radioasemalle, jonka DJ Chip Hobart ja tuotantovastaava John Lassman ehdottivat, että Jon levyttäisi kappaleen ja WAPP julkaisisi sen albumilla, joka esitteli uusien paikallisten artistien ja yhtyeiden levytyksiä. Jon kasasi nopeasti ympärilleen nimen The All Star Review saaneen kokoonpanon, johon luketuivat hänen lisäkseen basisti Hugh McDonald, kosketinsoittaja Roy Bittan, rumpali Frankie LaRocka ja kitaristi Tim Pierce.

”Runaway” alkoi saamaan nopeasti radiosoittoa New Yorkin alueella ja siitä tuli alueen paikallinen hitti, kun WAPP:in ohella myös muut paikalliset radioasemat ottivat kappaleen listoillensa. Useat eri levy-yhtiöt tarjosivat Jonille nyt levytyssopimusta, ja hän päätti valita sopimusta tarjonneista yhtiöistä PolyGram Recordsin, jonka sisaryhtiö Mercury Recordsille Jon pääsisi sopimuksen myötä levyttämään. Jon päätti perustaa ympärilleen vakituisen yhtyeen ja otti yhteyttä David Bryaniin, joka oli juuri tullut valituksi arvostettuun Juilliard Schooliin. Opiskelupaikan hylkääminen oli Davidille hyvin vaikea ratkaisu, mutta kuultuaan Jonin saamasta levytyssopimuksesta hän päätti liittyä yhtyeen kosketinsoittajaksi. Davidin myötävaikutuksella yhtyeeseen liittyivät myös basisti Alec John Such ja rumpali Tico Torres, jotka olivat aiemmin soittaneet yhdessä Phantom’s Opera -nimisessä yhtyeessä. Alun perin yhtyeen kitaristin tehtävästä vastasi Jonin lapsuuden- ja nuoruudenystävä Dave Sabo, joka ei kuitenkaan koskaan virallisesti liittynyt yhtyeen kitaristiksi. Jon halusi löytää yhtyeeseensä vakituisen kitaristin, ja nähtyään paikallisissa kokoonpanoissa ja muun muassa Joe Cockerin taustayhtyeessä soittaneen Richie Samboran esiintymässä eräällä klubilla hän pyysi tämän yhtyeensä kitaristiksi.

Jon esitteli perustamansa kokoonpanon PolyGram Recordsille, mutta yhtye oli yhä vailla nimeä. Muun muassa Mötley Crüea manageroineesta Doc McGheesta tuli yhtyeen manageri, ja hänen työntekijänsä Pamela Maher ehdotti yhtyeen ottavan käyttöönsä nimen Bon Jovi keulakuvansa Jonin taiteilijanimen mukaan.

Ensimmäiset studioalbumit Bon Jovi ja 7800° Fahrenheit (1984-1985)

muokkaa

Vuonna 1983 Bon Jovi aloitti ensimmäisen studioalbuminsa Bon Jovi työstämisen. Albumin tuottivat Lance Quinn ja Jonin serkku Tony Bongiovi, jonka omistamalla The Power Station -äänitysstudiolla albumi myös äänitettiin. Bon Jovin kappalemateriaalin kirjoittamisesta vastasivat suurimmaksi osaksi Jon, Richie Sambora ja David Bryan, mutta albumin yhdeksästä kappaleesta kolmella käytettiin myös ulkopuolisten lauluntekijöiden sävellysapua. ”Runaway” julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä vuoden 1983 marraskuussa, ja se nousi Yhdysvalloissa neljänkymmenen parhaan joukkoon sijoittumalla Billboard Hot 100 -singlelistan 39. sijalle.[6] Albumi julkaistiin vuoden 1984 tammikuussa, ja se nousi Billboard 200 -albumilistan sijalle 43.[7] Yhdysvaltojen ohella albumi ylsi listoille myös Japanissa, Uudessa-Seelannissa ja Euroopan maissa. Toukokuussa kappale ”She Don’t Know Me” julkaistiin albumin toisena singlenä, ja se nousi Billboardin Hot 100 -listan 48. sijalle.[6] Bon Jovi pääsi kiertämään Yhdysvalloissa Scorpionsin Love at First Sting -albumin kiertueella lämmittelijänä, ja Euroopassa yhtye lämmitteli Kiss -yhtyettä sen Animalize -albumin kiertueella. Japanissa Bon Jovin suosiota vahvistamaan julkaistiin myös vuoden 1984 lokakuussa single ”Burning for Love”. Brittiläinen Kerrang! -lehti valitsi Bon Jovin vuoden 1984 parhaiden rock-albumien listalla sijalle 11.[8]

Bon Jovi -albumin julkaisemisen ja Scorpionsin ja Kissin lämmittelijöinä tehtyjen kiertueiden jälkeen Bon Jovi palasi studioon vuoden 1985 tammikuussa levyttääkseen seuraavan studioalbuminsa 7800° Fahrenheit. Albumi äänitettiin Philadelphiassa The Warehouse -äänitysstudiolla, ja sen tuotti yhtyeen esikoisalbumin tapaisesti Lance Quinn. Albumin kappalemateriaalista vastasivat suurimmaksi osaksi Jon Bon Jovi ja Richie Sambora, mutta myös David Bryan ja Tico Torres osallistuivat kappalemateriaalin kirjoittamiseen. 7800° Fahrenheit julkaistiin maaliskuussa, ja se nousi Billboard 200 -albumilistalla sijalle 37.[7] Albumi menestyi hyvin myös Japanissa, missä se nousi albumilistan viidenneksi ja Suomessa, missä se oli albumilistan kuudes. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin huhtikuussa kappale ”Only Lonely”, joka nousi Billboard Hot 100 -listan sijalle 54 ja Hot Mainstream Rock Tracks -listan sijalle 28.[9] Myös seuraavat singlejulkaisut ”In and Out of Love” ja ”Silent Night” ylsivät listoille Yhdysvalloissa.[6][9] Lisäksi albumin kappaleista ”The Hardest Part is the Night” julkaistiin singlenä Britanniassa ja ”The Price of Love” Japanissa. Vuoden 1985 lokakuussa Recording Industry Association of America palkitsi 7800° Fahrenheitin Bon Jovin uran ensimmäisenä kultalevyn saavuttaneena albumina Yhdysvalloissa.[10] Albumi saavutti platinalevyn myyntirajan vuoden 1987 helmikuussa.[10]

7800° Fahrenheitia promotoinut kiertue toi Bon Jovin pääesiintyjäksi Euroopan maihin, ja vuoden 1985 toukokuussa yhtye konsertoi albumin tiimoilta myös Suomessa esiintyen Helsingin Kulttuuritalolla. Euroopasta palattuaan yhtye kiersi Yhdysvalloissa puolen vuoden ajan lämmittelijänä Ratt -yhtyeen Invasion of Your Privacy -kiertueella, ja Britanniassa Bon Jovi konsertoi muun muassa Monsters of Rock -festivaaleilla. Jon Bon Jovi esiintyi myös sooloartistina Farm Aid -hyväntekeväisyyskonsertissa vuoden 1985 syyskuussa.

Läpimurto ja menestysalbumit Slippery When Wet ja New Jersey (1986-1990)

muokkaa

Kiss-yhtyeen Paul Stanley oli antanut Jon Bon Joville ja Richie Samboralle lauluntekijä Desmond Childin puhelinnumeron. Bon Jovi, Sambora ja Child kirjoittivat Samboran vanhempien kotitalon kellarissa albumille kappaleet ”Livin’ on a Prayer” ja ”You Give Love a Bad Name”.[1] Seuraavan albumin tuottajaksi palkattiin Bruce Fairbairn, ja yhtye matkusti Vancouveriin levyttämään seuraavaa albumiaan Slippery When Wet. ”Livin’ on a Prayerin” ja ”You Give Love a Bad Namen” ohella albumilta julkaistiin vielä kaksi singleä, ”Wanted Dead or Alive” ja power ballad ”Never Say Goodbye”. Music Televisionin toimesta tuoreiden singlejen musiikkivideot saivat paljon ruutuaikaa, ja lopulta elokuussa 1986 julkaistu Slippery When Wet muodostui yhtyeen läpimurtoalbumiksi.[11] Sekä ”Livin’ on a Prayer” että ”You Give Love a Bad Name” nousivat vuorollaan Yhdysvalloissa Billboard Hot 100 -listan ykkösiksi. ”Wanted Dead or Alive” nousi seitsemänneksi, ja ”Never Say Goodbye” Hot Mainstream Rock Tracks -listan sijalle 11. Hittiensä siivittämänä Slippery When Wet sinkoutui Billboard 200 -listan ykköseksi kahdeksan viikon ajaksi ja myi pelkästään Yhdysvalloissa yli yhdeksän miljoonaa kappaletta.[1]

Slippery When Wet teki yhtyeestä rockin kansainvälisiä supertähtiä. Albumia on pidetty eräänä koko 1980-luvun merkittävimmistä, sillä se oli keskeisin tekijä glam metal -tyylin suosion kasvun kannalta ja laajensi myös koko rockmusiikin suosiota vedoten helposti lähestyttävällä pop-tyylillään myös naispuoliseen yleisöön.[11] Bon Jovi aloitti albumin tiimoilta Slippery When Wet Tour -kiertueen, joka oli yhtyeen siihen astisen uran kiertueista suurin. Yhtye esiintyi ensi kerran loppuunmyydyillä areenoilla, ja sen nostattama maailmanlaajuinen suosio muistutti pitkälti The Beatlesin 1960-luvulla aikaansaamaa mediakohua. Mittava Slippery When Wet Tour oli kuitenkin myös hyvin raskas, ja se asetti yhtyeen lujille. Erityisesti Jon Bon Jovin terveys ja äänihuulet, joita lääkittiin kortisonipistoksin, olivat läpi kiertueen koetuksella tiukan esiintymistahdin vuoksi. Kiertue päättyi vuoden 1987 lokakuussa kolmen Havaijilla soitetun konsertin merkeissä. Kaiken kaikkiaan yhtye oli soittanut 206 konserttia 16 maassa.

Slippery When Wet Tour -kiertueen päätyttyä yhtye palasi nopeasti takaisin työnteon pariin levyttääkseen seuraavan albuminsa New Jersey. Albumin merkitys yhtyeen uran kannalta olisi suuri, sillä sen avulla Bon Jovin olisi todistettava sekä itselleen että yleisölleen, ettei yhtye jäisi pelkäksi yhden hitin ihmeeksi. Jon Bon Jovilla ja Richie Samboralla oli yhtyeen keskeisinä laulunkirjoittajina vaativa tehtävä toistaa Slippery When Wetin menestys, joten yhtye näki parhaaksi jatkaa hyväksi havaitun kaavan mukaisesti: Bruce Fairbairn palasi tuottajaksi, Bob Rock miksaajaksi ja Desmond Child laulunkirjoittajaksi. Uusia kappaleita syntyi runsaasti, ja albumia harkittiin julkaistavaksi myös tuplalevynä. Mercury Records kuitenkin päätyi julkaisemaan New Jerseyn yksittäisenä levynä, koska albumin myyntilukemista ja menestymisestä ei voitu mennä takuuseen.

Bon Jovin neljäs studioalbumi, vuoden 1988 syyskuussa julkaistu New Jersey myi lähes yhtä hyvin kuin Slippery When Wet.[1] Se lujitti yhtyeen aseman yhtenä rockin kärkinimistä. Desmond Childin kanssa tehty laulunkirjoittaminen kantoi jälleen hedelmää hiteiksi nousseiden singlelohkaisujen muodossa. Jokainen New Jerseyn single ylsi Yhdysvalloissa singlelistan kymmenen parhaan joukkoon.[1] Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Bad Medicine” ja yhtyeelle ominainen power ballad ”I’ll Be There for You” nousivat listaykkösiksi, ”Born to Be My Baby” kolmanneksi, ”Lay Your Hands on Me seitsemänneksi ja ”Living in Sin” yhdeksänneksi. Myös New Jersey toisti edeltäjänsä listamenestyksen nousemalla ykköspaikalle Yhdysvalloissa.

New Jerseyn myötä Bon Jovi aloitti jälleen mittavan maailmankiertueen, joka jatkui vuoteen 1990 saakka. New Jersey Syndicate Tour -kiertue vei yhtyeen esiintymään yli kahteenkymmeneen maahan, ja sen aikana Bon Jovi soitti yli 230 konserttia. Kiertueen merkittävimpiä tapahtumia olivat konsertti loppuunmyydyllä Giants Stadiumilla yhtyeen kotimaisemissa New Jerseyssä kesäkuussa 1989, sekä esiintyminen Neuvostoliitossa Moscow Music Peace -festivaalilla. Bon Jovista tuli ensimmäinen ulkomaalainen yhtye, jolle Neuvostoliiton hallitus oli myöntänyt luvan konsertoida maassa, ja New Jerseystä tuli ensimmäinen laillisesti Neuvostoliitossa julkaistu ulkomaalainen albumi.

 
Bon Jovi levyttämässä New Jersey -albumia vuonna 1988.

Vuoden 1989 syyskuussa Jon Bon Jovi ja Richie Sambora esiintyivät MTV Video Music Awards -palkintogaalassa akustisten kitaroiden kera. He esittivät akustiset versiot kappaleista ”Livin’ on a Prayer” ja ”Wanted Dead or Alive”, ja esiintymisen on myöhemmin kirjoitettu johtaneen muun muassa suositun MTV Unplugged -ohjelmasarjan aloittamiseen sekä tehneen akustisista kitaroista jälleen suosittuja valtavirtamusiikissa.

Slippery When Wetin ja New Jerseyn levyttäminen lyhyehkön ajan sisällä toisistaan sekä kahden massiivisen maailmankiertueen toteuttaminen vaati yhtyeeltä veronsa. New Jersey Syndicate Tour -kiertueen päätyttyä yhtye oli ollut edelliset 18 kuukautta kiertueella,[1] ja uupumus oli alkanut näkyä yhä selvemmin. Jäsenten välisissä suhteissa oli rakoilua, ja kiertueen viimeisen konsertin jälkeen jäsenet erkaantuivat omille teilleen. Bon Jovin tulevaisuus yhtyeenä jäi avoimeksi, eikä uuden albumin tekeminen yhdessä vaikuttanut olevan kenenkään suunnitelmissa.[12]

Bon Jovin tauon aikana yhtyeen jäsenet keskittyivät kukin omiin projekteihinsa ja elämiinsä. Jon Bon Jovi pysytteli yhä valokeilassa ja levytti soundtrack-albumin Blaze of Glory elokuvaan Nuoret sankarit 2. Albumi sai lämpimän vastaanoton faneilta ja kriitikoilta, ja se nousi Yhdysvalloissa albumilistan kolmanneksi ja Britanniassa toiseksi.[13] Albumin nimikkokappaleesta ”Blaze of Glory” muodostui hitti, ja se huomioitiin muun muassa parhaan kappaleen Oscar-palkintoehdokkuudella.[12] Richie Samboran blues-vaikutteinen esikoisalbumi Stranger in This Town, jolla myös Tico Torres ja David Bryan soittivat, näki päivänvalon vuonna 1991.[14] Albumi nousi parhaimmillaan listasijalle 20 Britanniassa.[15]

Vuonna 1991 musiikkialaan ja yhtyeensä muuttumattomaan tilanteeseen tyytymätön Jon Bon Jovi irtisanoi koko manageriportaansa, neuvonantajansa ja agenttinsa tehtävistään. Hän perusti Bon Jovin ympärille hallinnoimansa Bon Jovi Managementin, ja otti vastuun yhtyeen asioiden hoitamisesta itselleen. Vuoden 1991 lokakuussa yhtye matkusti Saint Thomasin saarelle keskustelemaan tulevaisuudestaan. Jon Bon Jovi oli kutsunut paikalle muun yhtyeen lisäksi myös puolueettoman sovittelijan, jonka avulla jäsenten välisiä erimielisyyksiä voitaisiin ratkoa sopuisasti. Ristiriitojen selvittäminen onnistui, ja yhtye oli valmis tekemään paluun.

Musiikillinen tyylinvaihdos ja askel kypsempään suuntaan (1992–1998)

muokkaa
 
Jon Bon Jovi esiintymässä Wembley Stadiumilla These Days -kiertueella vuonna 1995.

Vuonna 1992 yhteen kokoontunut Bon Jovi aloitti viidennen studioalbuminsa Keep the Faith työstämisen totutun kaavan mukaisesti Vancouverissa. Albumin tuottajaksi valikoitui Slippery When Wet- ja New Jersey -albumeilla äänittäjänä ja miksaajana työskennellyt Bob Rock, sillä Bruce Fairbairn oli kiireinen Aerosmithin Get a Grip -albumin parissa.

Keep the Faith julkaistiin vuoden 1992 marraskuussa, ja se aloitti yhtyeen historiassa uuden aikakauden. Se erosi yhtyeen aiemmasta glam rock -tuotannosta huomattavasti, ja se esitteli sekä soundiltaan että sanoituksiltaan kypsemmän ja vakavamman Bon Jovin.[16] Albumilta uupuivat raskas rumpusoundi ja nopeat kitarasoolot. Myös yhtyeen imago koki muutoksen uuden vuosikymmenen ja albumin myötä, ja media jopa uutisoi Jon Bon Jovin hiustyylin muutoksesta CNN-televisiokanavalla. Uutta albumia promotoidakseen yhtye teki paluun juurilleen keikkailemalla uransa alkuvuosilta tutuilla kotiseutunsa klubeilla. Lisäksi Bon Jovi esiintyi Music Televisionin MTV Unplugged -ohjelmassa, joka julkaistiin vuonna 1993 videona Keep the Faith: An Evening with Bon Jovi.

Keep the Faithilta julkaistiin kuusi singleä: yhteistyössä Desmond Childin kanssa kirjoitetut ”Keep the Faith” ja ”I'll Sleep When I'm Dead”, power balladit ”Bed of Roses” ja ”In These Arms”, albumin avausraitana toiminut ”I Believe” sekä yhtyeen uran pisin kappale, eeppinen ”Dry County”. ”Bed of Roses” nousi kymmenen parhaan joukkoon Yhdysvalloissa, ja ”Keep the Faith” oli parhaimmillaan Mainstream Rock Tracks -listan ykkösenä. Yhdysvalloissa albumi saavutti kaksinkertaisen platinalevyn myynnin,[17] ja se oli listaykkösenä muun muassa Britanniassa, Suomessa ja Australiassa.[18]

Musiikkinäytteet
Cross Road -kokoelmalle levytetty power ballad ”Always” on Bon Jovin uran suurimpia hittejä.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Vuosina 1992–1993 Bon Jovi markkinoi Keep the Faithia mittavan maailmankiertueen merkeissä. Yhtye konsertoi stadioneilla ja areenoilla, sekä vieraili myös itselleen täysin vieraissa maissa. Kaiken kaikkiaan Bon Jovi soitti 177 konserttia 37 maassa rikkoen yleisöennätyksiä ja konsertoiden yli kahdelle ja puolelle miljoonalle fanille.

Vuoden 1994 lokakuussa Bon Jovi julkaisi kokoelma-albumin Cross Road, joka nousi Yhdysvalloissa albumilistan kahdeksanneksi. Yhtyeen vanhojen hittien ohella albumi sisälsi kaksi tammikuussa kirjoitettua uutta kappaletta, ”Someday I’ll Be Saturday Night” ja ”Always”.[19] Kumpikin uusista kappaleista julkaistiin singlenä. ”Alwaysista” muodostui yhtyeen uran kaupallisesti menestynein single, ja se pysytteli Yhdysvalloissa Billboard Hot 100 -listan kymmenen parhaan joukossa puoli vuotta. Cross Road oli listaykkösenä 13 maassa ja oli valtava kaupallinen menestys. Se oli Britanniassa vuoden 1994 myydyin albumi, ja Suomessa albumi ylitti tuplaplatinalevyn rajan vuonna 1995.[20] Yhdysvalloissa Metal Edgen lukijaäänestyksessä Cross Road valittiin sekä vuoden parhaaksi albumiksi että parhaaksi kokoelma-albumiksi,[21] ”Always” parhaaksi kappaleeksi ja musiikkivideoksi ja yhtyeen 16 musiikkivideon kokoelma Cross Road parhaaksi videojulkaisuksi.[21] Cross Roadin myötä Bon Jovi palkittiin vuoden 1994 kaupallisesti menestyneimmän yhtyeen World Music Awardilla.

Basisti Alec John Such erotettiin yhtyeestä vuonna 1994.[22] Jon Bon Jovi kertoi erottamispäätöksen olleen yhtyeelle vaikea ratkaisu, joka oli kuitenkin väistämätön.[22] Erottamisen taustalla vaikutti muun muassa konserteissa ilmennyt Suchin virhealttius.[22] Bon Jovin basistin tehtäviä studiossa ja kiertueella hoitamaan palkattiin ansioitunut sessiomuusikko Hugh McDonald, joka oli soittanut bassoa jo yhtyeen vuoden 1983 ”Runaway”-kappaleella. Loppuvuodesta 1994 yhtye aloitti uuden kappalemateriaalin työstämisen.[19]

 
Hugh McDonald on soittanut yhtyeen basistina jo vuodesta 1994, mutta hänestä tuli yhtyeen virallinen jäsen vasta 2016.

Vuonna 1995 Bon Jovi julkaisi kuudennen studioalbuminsa These Days, joka oli hillitymmästä ja entistä kypsemmästä tyylistään huolimatta menestyksekäs julkaisu.[23] Albumia on toisinaan pidetty yhtyeen uran parhaana niin kriitikoiden kuin fanien keskuudessa.[23] These Days ylsi Yhdysvalloissa parhaimmillaan albumilistan yhdeksänneksi,[1] ja sen suurimmaksi hitiksi yhtyeen kotimantereella muodostui singlenä julkaistu rhythm and blues -vaikutteinen power ballad ”This Ain’t a Love Song” (Billboard Hot 100 -listan sija 14.). Albumi sai kriitikoiden ja fanien keskuudessa lämpimän vastaanoton, ja se osoittautui valtavaksi menestykseksi Euroopassa nousemalla listaykköseksi muun muassa Britanniassa, Suomessa, Sveitsissä, Itävallassa sekä Alankomaissa.[1][24] Muun muassa Suomessa These Days oli eräs vuoden 1995 myydyimmistä äänitteistä saavuttaen sekä kulta- että platinalevyrajan jo julkaisuvuonnaan.[25] Britanniassa albumi oli listaykkösenä neljän peräkkäisen viikon ajan, ja sen viidestä singlestä neljä (”This Ain’t a Love Song”, ”Something for the Pain”, ”Lie to Me” ja ”These Days”) nousi singlelistan kymmenen parhaan joukkoon. These Daysin menestyksen siivittämänä Bon Jovi voitti muun muassa parhaan kansainvälisen yhtyeen Brit Awardin vuonna 1996 ja parhaan rock-esiintyjän MTV Europe Music Awardin vuonna 1995.

Massiivisen These Days Tour -kiertueen aikana Bon Jovi soitti 131 konserttia ympäri maailman vuosien 1995 ja 1996 aikana. Yhtye taltioi vuoden 1995 kesäkuussa kolme loppuunmyytyä konserttiaan legendaarisella Wembley Stadiumilla David Malletin ohjaamaksi konserttivideoksi Live from London, joka oli ehdokkaana myös Grammy-palkinnon saajaksi. Vuonna 1996 ennen These Days Tourin rantautumista Japaniin yhtye piti lyhyen tauon, jonka aikana Jon Bon Jovi keskittyi näyttelijänuraansa esittäen pääosan elokuvassaThe Leading Man - petoksen näyttämö. These Days Tour päättyi vuoden 1996 heinäkuussa Helsingin olympiastadionilla soitettuun, lähes kolme tuntia kestäneeseen konserttiin.[26] Veronsa vaatineen ja raskaan kiertueen jälkeen Bon Jovi sopi jäävänsä kahden vuoden tauolle.

Bon Jovin tauon aikana sen jäsenet keskittyivät kukin omiin projekteihinsa. Jon Bon Jovi teki jälleen uusia elokuvarooleja sekä levytti ja julkaisi sooloalbumin Destination Anywhere (1997),[27] joka nousi kymmenen parhaan joukkoon Suomessa (2.),[28] Belgiassa (4.), Australiassa (4.) ja Ruotsissa (7.).[29] Myös Richie Sambora oli tuottelias ja julkaisi vuonna 1998 toisen sooloalbuminsa Undiscovered Soul, joka oli edeltäjänsä Stranger in This Townin blues-henkiseen linjaan nähden hieman rock-vaikutteisempi.[30] David Bryan työskenteli musikaalien parissa, ja Tico Torres vietti tauon pitkälti maalaaten sekä lanseerasi oman Rock Star Baby -lastenvaatemallistonsa.

Paluu levytystauolta (1999–2005)

muokkaa
 
Richie Sambora One Wild Night -kiertueella vuonna 2001.

Bon Jovi kokoontui yhteen vuonna 1999 levyttämään Jon Bon Jovin ja Desmond Childin kirjoittaman kappaleen ”Real Life” elokuvan EDtv soundtrackille.[1] Yhtye aloitti myös seuraavan, alun perin nimellä Sex Sells työstetyn studioalbuminsa valmistelemisen. Lopulta albumin nimeksi vaihtui Crush, ja se näki päivänvalon vuoden 2000 kesäkuussa. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin toukokuussa Jon Bon Jovin, Richie Samboran ja lauluntekijä Max Martinin kirjoittama ”It’s My Life”, josta muodostui eräs yhtyeen uran suurimmista hiteistä.[6] Kappale oli myös keskeinen tekijä yhtyeen comebackin onnistumisen kannalta saavutettuaan hittistatuksen myös Yhdysvalloissa.[1] ”It’s My Lifen” viitoittamana Crush nousi Yhdysvalloissa albumilistan yhdeksänneksi ja ylitti kaksinkertaisen platinalevyn myyntimäärän.[7] Listaykkösenä Crush oli kymmenessä maassa myyden kansainvälisesti yli kahdeksan miljoonaa kappaletta, ja sen avulla Bon Jovi esittäytyi onnistuneesti nuoremman sukupolven rock-faneille.[1] Crush oli ehdolla parhaan rock-albumin Grammy-palkinnon saajaksi, ja myös ”It’s My Life” huomioitiin parhaan duon tai ryhmän rock-esityksen Grammy-ehdokkuudella. VH1:n My VH1 Music Awards -gaalassa kappaleen musiikkivideo sen sijaan palkittiin vuoden parhaana.

Crushia seuranneen kiertueen aikana Bon Jovi konsertoi yli miljoonalle fanille neljässäkymmenessä konsertissa ympäri maailman, ja kiertueen valtavan suosion vuoksi yhtye jatkoi kiertämistä vuoden 2001 maaliskuusta heinäkuuhun uuden One Wild Night Tour -kiertueen merkeissä. Yhtye esiintyi jälleen Wembley Stadiumilla kahden loppuunmyydyn konsertin merkeissä, ja siitä tuli stadionin purkamisen ja uudelleenrakentamisen myötä viimeinen vanhalla Wembley Stadiumilla konsertoinut yhtye. Yhtyeen konsertti Zürichin Letzigrund-stadionilla taltioitiin platinaa myyneeksi konserttivideoksi The Crush Tour. Vuoden 2001 toukokuussa Bon Jovi julkaisi ensimmäisen livealbuminsa One Wild Night Live 1985–2001, joka sisälsi konserttiäänityksiä yhtyeen koko uran varrelta. Lisäksi Japanissa julkaistiin maaliskuussa kokoelma-albumi Tokyo Road: Best of Bon Jovi, joka albumilistan viidenneksi ja myi platinaa. Heinäkuussa Bon Jovi konsertoi kotimaisemissaan New Jerseyn Giants Stadiumilla kahdessa loppuunmyydyssä konsertissa, joista jälkimmäisessä yhtyeen entinen basisti Alec John Such nousi ensimmäisen kerran lavalle yhtyeen kanssa eronsa jälkeen esittämään kappaleen ”Wanted Dead or Alive”. Konsertti esitettiin suorana VH1-kanavalla, ja se rikkoi kanavan kaikki katsojaennätykset.

Crush- ja One Wild Night Tour -kiertueiden päätyttyä Bon Jovi oli suunnitellut viettävänsä lyhyen loman, jonka jälkeen se olisi valmis aloittamaan uuden albuminsa työstämisen. Syyskuun 11. päivän iskut kuitenkin vaikuttivat myös yhtyeen suunnitelmiin. Jon Bon Jovi ja Richie Sambora esiintyivät Punaiselle ristille kuvaamassaan mainoskampanjassa, levyttivät kappaleen ”America the Beautiful” National Football Leaguen käytettäväksi ja esiintyivät amerikkalaisten televisioyhtiöiden organisoimassa hyväntekeväisyyskonsertissa America: A Tribute to Heroes. Lokakuussa yhtye osallistui New Jerseyssä Monmouth Countyn piirikunnan asukkaiden tukemiseksi järjestettyihin hyväntekeväisyyskonsertteihin. 21. lokakuuta Bon Jovi konsertoi Madison Square Gardenissa järjestetyssä The Concert for New York City -hyväntekeväisyyskonsertissa, joka keräsi varoja syyskuun 11. päivän iskuissa toimineiden pelastajien hyväksi.

Syyskuun 11. päivän iskujen vaikutus kaikui Bon Jovin seuraavan studioalbumin Bounce kappaleissa. Albumi julkaistiin vuoden 2002 lokakuussa ja se debytoi albumilistojen toisena sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Bouncen tuotti edellisen albumin tavoin Luke Ebbin, ja se ylitti kultalevyn myyntirajan Yhdysvalloissa.[7] Albumin singleistä ”Everyday”, ”All About Lovin’ You” ja ”Bounce” olivat Top 40 -hittejä Yhdysvalloissa.[9] ”Everyday” ja ”All About Lovin’ You” menestyivät hyvin myös Euroopassa ja nousivat kymmenen parhaan joukkoon muun muassa Britanniassa. ”Everyday” oli myös ehdolla Grammy-palkinnon saajaksi.

Bounce Tour -kiertue vei Bon Jovin 83 konserttia kattaneelle maailmanympärysmatkalle, jonka aikana yhtye konsertoi muun muassa Lontoon Hyde Parkissa 85 000 hengen yleisölle. Bon Jovista tuli myös viimeinen Philadelphian Veterans Stadiumilla ennen sen purkamista konsertoinut yhtye.

 
Jon Bon Jovi ja Hugh McDonald esiintymässä Dublinissa Have a Nice Day -kiertueella vuonna 2006.

Vuonna 2003 Bon Jovi juhlisti kaksikymentävuotista uraansa julkaisemalla marraskuussa albumin This Left Feels Right, joka sisälsi uudelleensovitettuja, akustisia versioita yhtyeen vanhoista kappaleista. Yhtye myös taltioi kaksi akustista konserttiaan Atlantic Cityssä konserttivideoksi This Left Feels Right Live, joka julkaistiin vuoden 2004 helmikuussa. Vuonna 2004 päivänvalon näki myös neljä CD-levyä sekä DVD:n sisältänyt box set 100,000,000 Bon Jovi Fans Can’t Be Wrong, joka juhlisti yhtyeen sadan miljoonan äänitteen rajan ylittänyttä levynmyyntiä. Kattava kokoelma sisälsi muun muassa ennen julkaisemattomia kappaleita ja b-puolia. Kokoelmalta julkaistiin myös single ”The Radio Saved My Life Tonight”. Vuonna 2004 Bon Jovi palkittiin mittavasta urastaan American Music Awardilla.

Syyskuussa 2005 Bon Jovi julkaisi yhdeksännen studioalbuminsa Have a Nice Day, jonka oli tuottanut John Shanks. Albumi debytoi listan toisena Yhdysvalloissa ja Britanniassa, ja se nousi listaykköseksi viidessätoista maassa.[7] Yhdysvalloissa albumi myi ensimmäisellä viikollaan yli 200 000 kappaletta. Se ylitti platinalevyrajan Yhdysvalloissa, Kanadassa, Sveitsissä, Japanissa, Saksassa ja Itävallassa. Singlenä julkaistu nimikkokappale ”Have a Nice Day” oli Top 10 -hitti kahdessatoista maassa, ja myi kultaa Yhdysvalloissa sekä Australiassa. Toisesta singlestä ”Who Says You Can't Go Home” levytettiin kaksi versiota, joista toinen oli duetto Sugarland-yhtyeen country-laulaja Jennifer Nettlesin kanssa. Duettoversio nousi Billboardin Hot Country Songs -listan ykköseksi, ja täten Bon Jovista tuli ensimmäinen kantrilistojen ykköseksi Yhdysvalloissa yltänyt rock-yhtye.[6] Kappale voitti vuonna 2007 parhaan lauletun country-yhteistyön Grammy-palkinnon ja suosituimman rock-kappaleen People’s Choice -palkinnon.

Vuosien 2005–2006 kiertue Have a Nice Day Tour oli valtava menestys. Yhtye konsertoi yli kahdelle miljoonalle fanille, ja kiertue tuotti 191 miljoonan dollarin tulot. Se oli The Rolling Stonesin A Bigger Bang- ja Madonnan Confessions Tour -kiertueiden jälkeen vuoden 2006 kolmanneksi tuottoisin konserttikiertue.

Vuoden 2006 marraskuussa Bon Jovi nimitettiin UK Music Hall of Fameen.[31]

Uutta menestystä Yhdysvalloissa – Lost Highway, The Circle ja What About Now (2006-2014)

muokkaa
 
Bon Jovi esiintymässä Lost Highway -kiertueella vuonna 2007.

Bon Jovin kymmenes studioalbumi Lost Highway julkaistiin kesäkuussa 2007. Yhtye oli levyttänyt albumin John Shanksin kanssa Nashvillessa, ja se oli musiikillisesti hyvin country-vaikutteinen tuotos. Albumin country rock -tyyli oli saanut alkunsa ”Who Says You Can't Go Home” -singlen menestymisestä amerikkalaisilla kantrilistoilla ja radioasemilla. Jon Bon Jovi kuvaili Lost Highwayn olevan ”Nashvillen innoittama Bon Jovi -albumi.” Yhtye vieraili sen tiimoilta muun muassa American Idolissa ja MTV Unpluggedissa sekä Nashvillen CMT Awards -palkintogaalassa ja Giants Stadiumilla järjestetyssä Live Earth -konsertissa. Lost Highway nousi listaykköseksi Yhdysvalloissa, Kanadassa, Japanissa sekä useissa Euroopan maissa. Siitä tuli yhtyeen ensimmäinen listaykköseksi Yhdysvalloissa yltänyt albumi sitten New Jerseyn (1988).

Yhtye julkisti Lost Highway Tour -kiertueensa vuoden 2007 lokakuussa. Kiertue käynnistyi New Jerseyn Prudential Centeristä, jossa yhtye soitti kymmenen konserttia. Mittava maailmankiertue jatkui myös vuonna 2008, ja se oli vuoden 2008 menestynein konserttikiertue 210,6 miljoonan dollarin lipputuloillaan. Lost Highway Tourin aikana yhtyeestä kuvattiin myös Phil Griffitin ohjaama dokumenttielokuva When We Were Beautiful, joka sai ensi-iltansa vuonna 2009 Tribecan elokuvajuhlilla. When We Were Beautiful oli monipuolinen katsaus paitsi Lost Highway -kiertueeseen, myös yhtyeen koko uraan.

Vuonna 2009 Jon Bon Jovi ja Richie Sambora nimitettiin lauluntekijöiden kunniagalleria Songwriters Hall of Fameen.[2][3] He myös levyttivät laulaja Andy Madadian kanssa oman versionsa kappaleesta ”Stand By Me” osoittaakseen myötätuntonsa Iranin poliittisesti levottoman tilanteen uhreille.

Ennen Lost Highwayn julkaisua yhtye oli sopinut levy-yhtiönsä kanssa julkaisevansa lähitulevaisuudessa uuden kokoelma-albumin.[32] Jon Bon Jovi ja Richie Sambora halusivat levyttää vanhojen hittien seuraksi myös muutaman uuden kappaleen vuoden 1994 kokoelma-albumin Cross Road kaavaa noudattaen, mutta kesken uuden kappalemateriaalin työstämisen he inspiroituivat kirjoittamaan kokonaisen albumin uusia kappaleita. Näin ollen yhtye julkaisi vuoden 2009 marraskuussa uuden albumin The Circle.[33] Musiikillisesti albumi oli paluu perinteisempään rockiin Lost Highwayn country-kokeilun jälkeen. The Circle nousi listaykköseksi Yhdysvalloissa, Kanadassa, Saksassa ja Japanissa. Albumin tiimoilta yhtye aloitti The Circle Tour -kiertueen, jonka aikana yhtye soitti muun muassa kolme loppuunmyytyä konserttia New Jerseyn uudella New Meadowlands Stadiumilla sekä kaksitoista perättäistä konserttia Lontoon The O2 Arenalla, joiden aikana yhtye esiintyi 187,696 fanille.

The Circle Tour oli vuoden 2010 menestynein konserttikiertue, ja Bon Jovi oli jo toisen kerran kolmen vuoden sisällä Billboardin ja Pollstarin kiertuetilastojen ykkösnimi. Jon Bon Jovi oli talouslehti Forbesin mukaan eräs maailman parhaiten tienaavista muusikoista noin 125 miljoonan dollarin vuosituloillaan. The Circle Tourin jälkeen yhtye jatkoi kiertue-elämän parissa keikkaillen vuoden 2010 lokakuussa julkaisemansa kokoelman Greatest Hits tiimoilta.

Vuonna 2012 yhtye julkaisi digitaalisesti uuden livealbuminsa Inside Out ja julkisti myös tiedon tulevasta studioalbumista. Ensimmäisen kerran esimakua tulevasta saatiin vuoden 2013 talvella, kun yhtye julkaisi singlen ”Because We Can”. Itse albumi What About Now julkaistiin Yhdysvalloissa maaliskuussa 2013, ja se eteni kolmantena perättäisenä Bon Jovin studioalbumina suoraan Billboard 200 -listan ykköseksi. What About Now -albumia tukenut Because We Can Tour -kiertue käynnistyi Washington D.C.:sta jo helmikuussa ennen albumin julkaisua. Kahdenkymmenen ensimmäisen konsertin jälkeen kitaristi Richie Samboran ilmoitettiin jättävän kiertue kesken.[34] Yhtye ilmoitti poisjäämisen johtuvan henkilökohtaisista syistä,[34] ja Sambora kertoi haastattelussa haluavansa viettää enemmän aikaa tyttärensä kanssa, jonka elämästä hän oli yhtyeeseen sitoutumisensa vuoksi ollut paljon sivussa.[35] Samboran tilalle pestattiin myös vuoden 2011 konserteissa häntä sijaistanut Phil X.[36] Myös Tico Torresin terveydentila varjosti kiertueen kulkua, sillä hän joutui vuoden 2013 syyskuussa sairaalahoitoon, minkä vuoksi Bon Jovi joutui peruuttamaan yhden konserteistaan syyskuussa.[37] Myöhemmin Torres joutui jättäytymään jälleen sivuun muutaman konsertin ajaksi, sillä hänen sappirakkonsa vaati leikkaushoitoa.[38] Rich Scanella toimi Torresin tuuraajana.[38]

Because We Can Tour -kiertue oli hidasteistaan ja takaiskuistaan huolimatta menestys, sillä Bon Jovi esiintyi lähes jokaisessa konsertissa loppuunmyydyille areenoille ja stadioneille.[39] Lipputuloiltaan se oli vuoden 2013 tuottavin konserttikiertue.[39] Kiertueen päätyttyä Richie Sambora ei kuitenkaan tehnyt aiemmin odotettua paluuta yhtyeen riveihin, ja hän esiintyi myös vuonna 2014 julkisuudessa sooloartistina markkinoiden kolmatta albumiaan Aftermath of the Lowdown. Jon Bon Jovi vahvisti vuoden 2014 marraskuussa pitkään liikkuneen huhun ja kertoi, ettei Sambora enää tulisi palaamaan yhtyeeseen.[40][41]

This House is Not for Sale (2015–)

muokkaa

Vuoden 2015 heinäkuussa Bon Jovi julkaisi singleinä kaksi uutta kappaletta, ”We Don’t Run” ja ”Saturday Night Gave Me Sunday Morning”.[42] Kappaleet olivat peräisin tulevalta Bon Jovi -kokoelma-albumilta, joka oli valikoima uusia sekä vanhoja, ennen julkaisemattomia sekä viimeistelemättömiä kappaleita. Jon Bon Jovi kuvaili sen olevan kunnianosoitus faneille,[42] ja se julkaistiin vuoden 2015 elokuussa.

Bon Jovin konsultti vahvisti yhtyeen suunnittelevan uuden albumin julkaisua vuodelle 2016. Jon Bon Jovi vahvisti syyskuussa 2015 tulevan albumin kantavan nimeä This House Is Not for Sale. Hän kuvasi albumin käsittelevän ”yhtyeen eheyttä” ja sanoi Bon Jovin olevan urallaan ”pisteessä, jossa heillä ei ole enää mitään todistettavaa.” Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin vuoden 2016 elokuussa nimikkokappale ”This House Is Not for Sale”. Yhtyeessä jo vuodesta 1994 basistin tehtäviä hoitaneesta Hugh McDonaldista ja vuodesta 2013 kitaristina soittaneesta Phil X:stä tuli singlen myötä myös virallisesti Bon Jovin jäseniä. This House Is Not for Sale -albumi julkaistiin marraskuussa, ja sitä seurasi joulukuussa uusi livealbumi This House Is Not for Sale – Live from the London Palladium. This House Is Not for Sale on menestynyt kansainvälisesti hyvin, ja se nousi listaykköseksi muun muassa Yhdysvalloissa.

Vuoden 2017 joulukuussa tiedotettiin Bon Jovin nimeämisestä Rock and Roll Hall of Fameen.[43] Yhtye voitti Rock and Roll Hall of Famen järjestämän yleisöäänestyksen lähes ylivoimaisesti kerättyään yli 1,1 miljoonaa ääntä.[44] Virallisesti yhtye nimitettiin osaksi Rock and Roll Hall of Famea vuoden 2018 huhtikuussa.[45] Yhtye esitti palkitsemisseremoniassaan kappaleensa ”You Give Love a Bad Name”, ”It’s My Life”, ”When We Were Us” ja ”Livin’ on a Prayer”.[45] Seremoniassa tapahtui myös odotettu yhteenpaluu, kun vuonna 2013 yhtyeen jättänyt Richie Sambora ja vuonna 1994 erotettu Alec John Such esiintyivät yhdessä muun yhtyeen kanssa.[45]

Kokoonpano

muokkaa

Entiset jäsenet

muokkaa

Kiertuemuusikot

muokkaa

Diskografia

muokkaa
Pääartikkeli: Bon Jovin diskografia

Studioalbumit

muokkaa

Esiintymiset Suomessa

muokkaa

Alla listattuna esiintymispaikka ja -aika sekä kiertue, jonka aikana yhtye vieraili Suomessa.

  • Kulttuuritalo, Helsinki (14. toukokuuta 1985, 7800° Fahrenheit Tour)
  • Helsingin jäähalli, Helsinki (8. joulukuuta 1986, Slippery When Wet Tour)
  • Helsingin jäähalli (28. marraskuuta 1988, New Jersey Syndicate Tour)
  • Helsingin jäähalli (13. joulukuuta 1989, New Jersey Syndicate Tour)
  • Helsingin jäähalli (14. huhtikuuta 1993, Keep the Faith Tour)
  • Ruisrock, Turku (8. heinäkuuta 1995, These Days Tour)
  • Helsingin olympiastadion, Helsinki (19. heinäkuuta 1996, These Days Tour)
  • Elysée Arena, Turku (5. elokuuta 2000, Crush Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (7. elokuuta 2000, Crush Tour)
  • Helsingin olympiastadion (16. kesäkuuta 2008, Lost Highway Tour)
  • Helsingin olympiastadion (17. kesäkuuta 2011, Bon Jovi Live)
  • Ratinan stadion, Tampere (26. toukokuuta 2013, Because We Can - The Tour)

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Erlewine, Stephen Thomas: Bon Jovi – Biography & History – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 27.4.2018. (englanniksi)
  2. ↑ a b c Jon Bon Jovi – Songwriters Hall of Fame Songwriters Hall of Fame. Viitattu 31.8.2014. (englanniksi)
  3. ↑ a b c Richie Sambora – Songwriters Hall of Fame Songwriters Hall of Fame. Viitattu 31.8.2014. (englanniksi)
  4. ↑ McCall, Tris: Bon Jovi to play MetLife Stadium in July 20.11.2012. The Jersey Journal. Viitattu 31.8.2014. (englanniksi)
  5. ↑ Bon Jovi – Rock & Roll Hall of Fame rockhall.com. Rock and Roll Hall of Fame. Viitattu 27.4.2018. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e Bon Jovi Billboard Singles Chart History Billboard. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e Bon Jovi Billboard Album Chart History Billboard. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  8. ↑ Rock List Music Kerrang!. Arkistoitu 26.5.2011. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Bon Jovi Billboard Hot Mainstream Rock Tracks Chart History Billboard. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  10. ↑ a b Bon Jovi - 7800° Fahrenheit Certifications Recording Industry Association of America. Viitattu 30.8.2014. (englanniksi)
  11. ↑ a b Leahey, Andrew: Slippery When Wet – Bon Jovi – Songs, Reviews, Credits – Allmusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  12. ↑ a b Bon Jovi Biography rollingstone.com. Rolling Stone. Arkistoitu 24.1.2018. Viitattu 2.5.2018. (englanniksi)
  13. ↑ Ruhlmann, William: Blaze of Glory – Jon Bon Jovi – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
  14. ↑ Book, John: Stranger in This Town – Richie Sambora – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 2.5.2018. (englanniksi)
  15. ↑ Richie Sambora – Stranger in This Town (1991) chartactive.org. ChartArchive. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  16. ↑ Loftus, Johnny: Keep the Faith – Bon Jovi – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 2.5.2018. (englanniksi)
  17. ↑ Gold / Platinum riia.com. Recording Industry Association of America. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  18. ↑ Bon Jovi - Keep the Faith australian-charts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  19. ↑ a b Jon Bon Jovin haastattelu suomalaisessa televisio-ohjelmassa Jyrki vuonna 1996.
  20. ↑ Kaikkien aikojen myydyimmät ulkomaiset äänitteet Suomessa Musiikkituottajat. Arkistoitu 22.9.2012. Viitattu 3.11.2012.
  21. ↑ a b Metal Edge, kesäkuu 1995
  22. ↑ a b c Bon Jovi VH1:n Behind the Music -ohjelmassa.
  23. ↑ a b Erlewine, Stephen Thomas: These Days – Bon Jovi – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 27.4.2018. (englanniksi)
  24. ↑ Bon Jovi - These Days (1995) finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  25. ↑ Bon Jovi – Kulta- ja platinalevyt ifpi.fi. Musiikkituottajat – IFPI Finland. Arkistoitu 11.5.2019. Viitattu 22.3.2013.
  26. ↑ Bon Jovi (July 19th, 1996) Olympic Stadium, Helsinki FINLAND (VIDEO - Full show) youtube.com. YouTube, kanava Jovi Finland. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  27. ↑ Erlewine, Stephen Thomas: Destination Anywhere – Jon Bon Jovi – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 27.4.2018. (englanniksi)
  28. ↑ Suomen virallinen lista - Albumit 25/1997 ifpi.fi. Musiikkituottajat – IFPI Finland. Viitattu 23.3.2013.
  29. ↑ Jon Bon Jovi - Destination Anywhere finnishcharts.com. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
  30. ↑ Erlewine, Stephen Thomas: Undiscovered Soul – Richie Sambora – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 27.4.2018. (englanniksi)
  31. ↑ Bon Jovi to enter UK Hall of Fame 16.10.2006. BBC News. Viitattu 31.8.2014. (englanniksi)
  32. ↑ Jon Bon Jovi and Richie Sambora interview on This Morning 9.11.2009. YouTube. Viitattu 23.3.2013. (englanniksi)
  33. ↑ The Circle (2009) Bon Jovin verkkosivusto. Arkistoitu 3.2.2013. Viitattu 23.3.2013. (englanniksi)
  34. ↑ a b Ongelmia Bon Jovin riveissä - Richie Sambora jää pois kiertueelta 5.4.2013. Radio Nova. Viitattu 26.11.2014.
  35. ↑ Giles, Jeff: Richie Sambora Explains Real Reason He Left Bon Jovi Tour 8.11.2013. Ultimate Classic Rock. Viitattu 26.11.2014. (englanniksi)
  36. ↑ Giles, Jeff: Richie Sambora Reportedly Fired From Bon Jovi Tour 26.11.2014. Ultimate Classic Rock. Viitattu 26.11.2014. (englanniksi)
  37. ↑ Wilkening, Matthew: Bon Jovi Concert Cancelled After Torres’ Emergency Surgery 11.9.2013. Ultimate Classic Rock. Viitattu 26.11.2014. (englanniksi)
  38. ↑ a b Lifton, Dave: Bon Jovi’s Tico Torres Hospitalized Again 21.9.2013. Ultimate Classic Rock. Viitattu 26.11.2014. (englanniksi)
  39. ↑ a b Lifton, Dave: Bon Jovi Named Highest-Grossing Tour of 2013 13.12.2013. Ultimate Classic Rock. Viitattu 26.11.2014. (englanniksi)
  40. ↑ Giles, Jeff: Jon Bon Jovi on Richie Sambora Returning: ”I Don’t Think That’s Possible” 25.11.2014. Ultimate Classic Rock. Viitattu 26.11.2014. (englanniksi)
  41. ↑ Galucci, Michael: Jon Bon Jovi Says Richie Sambora ”Quit – He’s Gone” 13.11.2014. Ultimate Classic Rock. Viitattu 26.11.2014. (englanniksi)
  42. ↑ a b Högmander, Visa: Newjerseyläispoppoo porskuttaa edelleen – Uusi Bon Jovi -albumi kauppoihin perjantaina soundi.fi. 20.8.2015. Soundi. Viitattu 7.5.2018.
  43. ↑ Schildt, Saku: Niin siinä kävi, että Bon Jovi vihitään Rock and Roll Hall of Fameen, mutta Judas Priest ei vieläkään mahtunut mukaan soundi.fi. 13.12.2017. Soundi. Viitattu 7.5.2018.
  44. ↑ Eriksson, Anssi: Fanit äänestivät ensi vuoden Rock and Roll Hall of Fame ehdokkaista omia suosikkejaan – Bon Jovi omassa luokassaan, Radiohead kaukana kärjestä soundi.fi. 6.12.2017. Soundi. Viitattu 7.5.2018.
  45. ↑ a b c Eriksson, Anssi: Rock and Roll Hall of Fame -juhlallisuudet on juhlittu – gaalassa kunnioitettiin edesmenneitä legendoja ja nähtiin kauan odotettu yhteenpaluu soundi.fi. 15.4.2018. Soundi. Viitattu 7.5.2018.

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bon Jovi.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Bon_Jovi&oldid=22684134”