Aarne Saarinen

Aarne Armas Saarinen (5. joulukuuta 1913 Degerby – 13. huhtikuuta 2004 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja ammattiyhdistysaktivisti. Hän oli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) puheenjohtaja 1966–1982.

Aarne Saarinen
Aarne Saarinen
Henkilötiedot
Syntynyt	5. joulukuuta 1913 Degerby
Kuollut	13. huhtikuuta 2004 (90 vuotta) Helsinki
Poliitikko
Puolue	Suomen Kommunistinen Puolue (SKP)
Entiset puolueet	Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP)
Asema	poliitikko ja ammattiyhdistysaktivisti
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

SKP:n vähemmistöä edustaneiden taistolaisten, Taisto Sinisalon kannattajien, vastapainona puolueen SKP:n enemmistöstä käytettiin joskus nimitystä saarislaiset Aarne Saarisen mukaan.

Elämä ja ura

Varhaiset vaiheet ja sota-aika

Aarne Saarinen syntyi Degerbyn pitäjässä (nyk. Inkoo) ruotsinkielisellä Uudellamaalla 1913. Hänen isänsä, kivenhakkaaja Armas Saarinen oli räätälin poika Nakkilasta Satakunnasta ja hänen äitinsä Maria Tomminen oli kotoisin Kirvusta Etelä-Karjalasta. Perhe asui Aarnen lapsuudessa jonkin aikaa Säkkijärvellä. Armas Saarinen taisteli sisällissodassa 1918 punaisten puolella Antrean rintamalla ja istui sodan jälkeen vankileirillä. Aarne Saarinen ryhtyi isänsä jalanjäljissä kivityömieheksi. Saarisen perhe muutti Helsinkiin 1927 isä Saarisen saadessa töitä eduskuntatalon rakennushankkeesta. Aarne avioitui Helmi Ahon kanssa 1933 ja perheeseen syntyi myöhemmin kolme lasta. Saarinen liittyi Rakennustyöläisten liittoon 1934 edeten neljä vuotta myöhemmin Helsingin kivityöntekijäin ammattiosaston sihteeriksi. Saarinen kuului tuolloin Sosialidemokraattiseen puolueeseen (SDP).

Asevelvollisuutensa Saarinen suoritti Suomen valkoisessa kaartissa ollessaan jo aviomies ja yhden lapsen isä. Pääosan tästä ajasta hän palveli kirjurina. Saarisen asevelvollisuusaikana sattui suuren kohun herättänyt luutnantti Vilho Pentikäisen loikkaus Neuvostoliittoon, ja myös Saarinen joutui mukaan tapauksen selvittelyyn. Sodassa Saarinen taisteli kuulussa helsinkiläisessä Ässärykmentissä; hän kohosi kersantiksi. Jatkosodassa Saarinen palveli pääasiassa rykmentin talousaliupseerina.

Ura vauhtiin SKP:ssa

Sotien jälkeen molemmissa sodissa taistellut Saarinen liittyi poliittisesta pannasta päässeeseen SKP:hen ja kohosi nopeasti ammattiyhdistysliikkeessä. Vuodet 1945–1947 sujuivat Rakennusliiton järjestäjänä ja 1947–1951 valistussihteerinä. Hän kävi kommunistisen Sirola-opiston (1951–1952) ja toimi lyhyen aikaa Rakennus- ja puutyöläisten kansainvälisen liiton pääsihteerinä (1952–1954). Saarinen valittiin Suomen suurimman kommunistijohtoisen ammattiliiton, Suomen rakennustyöläisten liiton, puheenjohtajaksi 1954, missä tehtävässä hän toimi vuoteen 1966. Lakkoherkällä alalla Saarinen sai ihaillun kovanaaman maineen. Saarinen vaikutti huomattavasti rakennustyöläisten palkallisen kesälomaoikeuden ja alan ansiohyvitetyn työajan lyhennyksen eli viisipäiväisen työviikon toteutumiseen. Hänet valittiin SKP:n keskuskomiteaan 1957 ja poliittiseen toimikuntaan 1964.

Nousu puolueen johtoon ja osapuolijako

Saarinen oli eduskunnan jäsen (1962–1970 ja 1972–1983) Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) listoilta. Vuonna 1966 hänet valittiin uudistajana SKP:n puheenjohtajaksi syrjäytetyn Aimo Aaltosen tilalle. Saarinen suostui puolueen johtoon vasta monien kieltäytymisten jälkeen. Hän johti SKP:tä vuoteen 1982 ja toimi myös SKDL:n varapuheenjohtajana 1976–1985. Saarinen ei koskaan suostunut ministeriksi, vaikka kommunistit olivat hänen puheenjohtajakaudellaan mukana useissa hallituksissa.

Koko Saarisen puheenjohtajakautta leimasivat SKP:n enemmistön ja vähemmistön väliset riidat. Saarinen pyrki pitämään puolueensa irrallaan NKP:n käskyvallasta ja ajamaan riippumatonta, kansallista ja rauhanomaista kommunismia. Varsovan liiton suorittama Tšekkoslovakian miehitys (1968) sai Saarisen SKP:lta julkisen tuomion ja puolueen maltillinen enemmistö asettui puheenjohtajansa taakse. Taisto Sinisalon johtama puolueen oppositio sen sijaan tuki miehitystä varauksetta. SKP:n enemmistöläisten lisäksi myöskään Ele Aleniuksen johtama SKDL ei tukenut Varsovan liiton maiden (Romaniaa lukuun ottamatta) tekemää miehitystä.

Vuonna 1969 SKP oli lähellä hajoamista, kunnes Saarinen taipui sopimukseen opposition kanssa Neuvostoliiton uhattua puolue- ja valtiosuhteiden katkaisemisella. Ylimääräisessä edustajakokouksessa 1970 tehdyssä ns. osapuolisopimuksessa oppositio sai kiintiöpaikat SKP:n johtoon ja puolue pysyi muodollisesti yhtenäisenä. Saarisen puheenjohtajakautta luonnehti yritys tasoitella enemmistön ja taistolaisiksi 1970-luvun alussa nimetyn vähemmistön mielipide-eroja, mitä hän myöhemmin luonnehti taisteluksi tuulimyllyjä vastaan.

Kun poliittisiin piireihin levisi 1980-luvun alussa tietoja presidentti Urho Kekkosen kunnon heikkenemisestä, Koiviston hallituksen ulkoministeri Paavo Väyrynen yritti syksyllä 1980 saada Saariselta lupausta SKDL:n tuesta Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuudelle. Saarinen kuitenkin kieltäytyi tästä jyrkästi toisaalta siksi, että Karjalaisen alkoholiongelma oli yleisesti tiedossa, toisaalta siksi, että SKDL joka tapauksessa aikoi asettaa seuraavaan presidentinvaaliin oman ehdokkaansa. Marraskuussa 1980 Saarinen oli mukana Urho Kekkosen seurueessa presidentin viimeiseksi jääneellä virallisella Neuvostoliiton-vierailulla.

Vuoden 1981 lopussa, kun presidentti Kekkosen pitkä kausi oli selkeästi jo loppumassa, Saarista ehdotettiin SKDL:n presidenttiehdokkaaksi; hän kieltäytyi jyrkästi ja antoi tukensa Kalevi Kivistön ehdokkuudelle. Kun 1982 presidentinvaaleissa jo valitsijamiesvaalien tuloksen perusteella tuli selväksi, että Mauno Koivisto voittaisi, Saarinen käski väkensä äänestää tätä jo ensimmäisellä kierroksella. Taisto Sinisalon johtama vähemmistö kieltäytyi, ja SKDL:n 32:sta valitsijamiehestä 11 äänesti Kalevi Kivistöä, koska hänen hyväkseen oli tehty vaalityötä.

Puheenjohtajakautensa jälkeen Saarinen asettui avoimesti tukemaan Arvo Aallon poliittista linjaa ja varoitti 1984 Helsingin Sanomien haastattelussa puoluettaan uusista "paskakompromisseista". SKDL:n ja SKP:n enemmistön haluttomuus enää sietää SKP:n vähemmistöä johti siihen, että ne piirijärjestöt, jotka eivät erottaneet joitain vähemmistöläisten perusyhdistyksiä, erotettiin puolueesta. Osa piirijärjestöjen erottamisista todettiin oikeudessa laittomiksi.

1990-luvulla Saarinen kannatti Suomen liittämistä Euroopan yhteisöön ja piti taloudellisen integraation torjumista "kansallisena rajoittuneisuutena". Hän kirjoitti poliittisesta urastaan kaksi muistelmateosta: Suomalaisen kommunistin kokemuksia (1984) ja Kivimies (1995). Saarinen vietti viimeiset elinvuotensa palvelutalossa Helsingin Maunulassa ja hän kuoli huhtikuussa 2004. Saarinen on haudattu Malmin hautausmaalle.

Yksityiselämä

Tunnettu piippumies "Arska" oli muutamia vuosia toimineen Huomaavaiset tupakoitsijat -yhdistyksen puheenjohtaja.

Julkaisuja

• Saarinen, Aarne: Suomalaisen kommunistin kokemuksia. Helsinki: Tammi, 1984. ISBN 951-30-5931-6
• Saarinen, Aarne: Kivimies. (Toimittanut Pentti Peltoniemi) Otava, 1995. ISBN 951-1-13926-6

Aiheesta muualla

• Aarne Saarisen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa.
• Katajaranta, Reijo: Aarne Saarisen kyseenalainen perintö Kansan ääni 2/2004.
• Leppänen, Veli-Pekka: Saarinen, Aarne (1913–2004). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Mikä mies Saarinen oli? (Julkaistu Murros 5/2004) Sosialistiliitto. 1.5.2004. Arkistoitu 3.5.2013.
• Aarne Saarinen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Itse asiassa kuultuna, tv-haastattelu vuodelta 1982, 61 min, Yle Areena.

 

Kansandemokraattien kansanedustajat