Mabula Mood

Ohoi - täällä huhuilee toipilas Afrikkalaisen puutarhan uumenista, lepäillen marraskuisen auringon läikässä. Sijaintina siis Johannesburg, asteita noin 25, kiputila hallinnassa ja olo kaikenpuolin toiveikas ja kiitollinen. Pääpaino sanassa kiitollinen. 

Lokakuun lopulla koitti vihdoinkin se kauan odotettu lomareissu Etelä-Afrikkaan, lähinnä perhettä tapailemaan, kuittaamaan breikki Suomen syvimpään syksyyn ja keräämään virtaa talven koitoksiin. Aikeissa ei ollut mitään sen suurempaa eksotiikkaa, lähimatkailua tutuissa nurkissa ja paljon pihvejä. Edellinen reissu tänne oli ollut vasta kesäkuussa, jolloin olikin safarivaihde päällä  ja kierrettiin maita ja mantuja teltan kanssa oikein olan takaa. Tällä kertaa ote kepeämpi. 

Viimeinen lomaviikko oli kuitenkin määrä viettää anopin vieraana Mabulan ihanissa savanni-maisemissa koko ison perheen kesken. Pakattiin siskot, veljet, muonat ja drinksut - ja anoppi - kahteen autoon, ja suunnattiin kolmisen tuntia Johannesburgista pohjoiseen. Mabula it is. Ihana mökki, horisonttia savannin yllä silmän kantamattomiin, oma sviitti norsuiksi viikatuilla pyyhkeillä, terassi, villi luonto, loputon tähtitaivas ja ilma täynnä lupauksia huimasta lomasta parhaassa seurassa. 

Päivien rytmi kietoutui nopsaan safariajelujen ja herkuttelujen ympärille. Auringonnousun aikaan kentälle ajelemaan, kotiin syömään, illaksi takaisin kentälle ja kaikki väliaika lorvittiin terassilla jutellen savanneilla pongatuista eläimistä. Tarinat senkuin paranivat auringonlaskua kohti ja iltanuotion äärellä oltiin jo ihan asian ytimessä: life is a safari. 

Viikko sujahti silmissä, ja toiseksi viimeisenä päivänä päätettiin lähteä anopin kanssa talleille ratrastustunnille. Siis sellaiselle mummeleiden kenttätunnille, jossa löntystellään hissun kissun, kävellään jonossa ja samalla ihastellaan savannimaisemia. Oltiin juuri saatu jalustimien mitat oikein kun jotain kummallista tapahtui, siis tallin pihalla. Meidän viiden hevosen ryhmä pelästyi jotain ja kovin; sinkoilua, sekoilua ja laukkaavia heppoja. Itse onnistuin pysymään satulassa tuokion, kunnes laukan vauhti otti yliotteen ja paiskauduin tantereeseen. Long story short: ambulanssilla Pretoriaan, sairaalaan, röntgenit, kuvaukset, katetrit, morfiinit, teholle. Luojan kiitos saldona vain oikean kehonpuolen ruhjeet, viisi kylkiluuta poikki vinksin vonksin, mutta ranka ja keuhkot ok. Myös pää.

Sairaalassa vierähti viikko. Elämäni pisin, mutta varmaan mullistavin. Siinä ehti vilistä silmien edessä ja puida monta asiaa, etenkin ennen sitä lopullista - ja niin lohdullista - diagnoosia. Kiitositkuja on tirauteltu oikein olan takaa. Osaston kattopaneeleja tuijotellen ehdin myös suunnitella Tyttö ja Vuohi vol 2:n pläänit kuntoon, keksiä uusia nasevia brändi-nimikkeitä safarijeepeille ja laittaa isä meidän-riimit uusiksi kiitos-lisukkeilla. Paikallinen sairaanhoito huippua ja henkilökohtaista, letkuja yllinkyllin ja jälkkäriksi aina papaijaa. Olo turvallinen koko ajan. 

Nyt toipuminen jatkuu anopin hoivissa, vielä tovin ainakin. Ensi viikolla on ratkaiseva röntgen ja varmistus keuhkojen lentokunnosta. Toivottavasti tuloksena paljon peukkuja. Toisaalta toipuminen täällä muiden nurkissa takaa totaalisen levon, jota kotinurkissa ei ehkä malttaisi harrastaa. Päivien rytmit ovat yhtä lempeitä ja hitaita kuin Mabulan safarilla konsanaan. Elämää terassilla pötkötellen ja kehoa kuunnellen. Mabula mood in deed. Luontoääninä tosin vain Egyptin hanhet ja naapurin kissa.