Pentti Malinen

Pentti Malinen Pentti Malinen, FL (suunnittelumaantiede), kehitysjohtaja, Oulun yliopisto/ Kajaanin yliopistokeskus. Kirjoittaja on perehtynyt työurallaan EU-politiikkoihin useista näkökulmista: aluekehittäjänä Kainuussa, EU:n aluevaikutuksien tutkijana Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksella ja EU-ohjelmien ja –hankkeiden evaluaattorina, hankkeita toteuttavan yliopiston alueyksikön johtajana sekä Itä-Suomen ohjelmajohtajana 2006-2008. Vahva, erityinen ja kehittyvä – Pohjoinen periferia vuodesta 2014 eteenpäin Artikkelin tarkastelutapa ja tavoite Pohjois- ja Itä-Suomen alueellisen kehityksen turvaaminen oli yksi keskeinen kysymys Suomen neuvotellessa liittymisestä Euroopan unioniin. Suomen ja Ruotsin jäsenyysratkaisussa Unioni sai uuden alueulottuvuuden, jonka erityispiirteitä olivat erittäin harva asutus, syrjäisyys, pohjoiset ilmasto-olot ja Unionin ulkoraja Venäjän kanssa. Tässä artikkelissa tarkastellaan Pohjois- ja Itä-Suomen sekä laajemmin EU:n pohjoisimpien alueiden mahdollisuuksia asemoitua tuleviin politiikkalinjauksiin, joiden keskiössä on nyt territoriaalisen koheesion käsite. Tarkastelu tapahtuu erittelemällä ja arvioimalla aihepiirin eurooppalaista ja kotimaista keskustelua. Keskustelu ymmärretään tässä laajasti: siihen kuuluvat tutkimus- ja hallintolähtöiset analyysit ja tarkastelut siitä, miten alueellisia eroja tai erityispiirteitä tunnistetaan ylikansallisessa päätöksenteossa alue-erojen tunnustamiseksi ja huomioimiseksi EU-politiikkojen rakenteissa ja linjauksissa sekä näiden politiikkojen soveltamiseksi niiden toimeenpanossa. Artikkeli etenee aikajärjestyksessä: aluksi käsitellään Suomen EU-jäsenyyden alkuvaiheita ja lopuksi esitellään ajankohtaisia aloitteita pohjoisten alueiden etujen ajamiseksi EU:ssa. Pohjoisten alueiden erityisolojen tunnistaminen ja tunnustaminen Suomen EU-jäsenyyden neuvotteluprosessin tuloksena syntyi uusi alue- ja rakennepoliittinen tavoite. Sen syntyminen ja sitä koskevien erityismääräysten kirjaaminen Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittymissopimusten pöytäkirjaan N:o 6 on muodostanut juridisen lähtökohdan pohjoisten alueiden erityisolojen tunnustamiselle. Syntyneen tavoite 6:n tarkoitukseksi määriteltiin erittäin harvaan asuttujen alueiden kehittämisen ja rakenteiden sopeuttamisen edistäminen. Pöytäkirjan 2. artiklassa tavoite 6-alueet määriteltiin seuraavasti: ”Tavoitteen 6 soveltamisalaan kuuluvat alueet ovat periaatteessa sellaisia NUTS II -tasoa vastaavia tai siihen kuuluvia alueita, joiden asukastiheys on enintään kahdeksan henkilöä neliökilometriä kohti. Lisäksi yhteisön tuki voidaan, jollei keskittämisvaatimuksesta muuta johdu, ulottaa koskemaan läheisiä ja vierekkäisiä pienehköjä alueita, jotka täyttävät samat asukastiheysvaatimukset (Gløersen et al. 2005, 20)”. Maataloutta koskevissa neuvotteluissa tehtiin vastaavia poikkeusjärjestelyjä Suomen ilmasto-olojen huomioimiseksi maataloutta koskevissa EU-tuissa (erityisesti epäsuotuisten alueiden tuki, LFA) (Gløersen et al. 2005, 21). Maaseutupolitiikkaan Suomi sai ensimmäisellä ohjelmakaudella tavoite 5b -ohjelman ja LEADER -yhteisöaloitteen. Viimeksi mainittu on ollut nykyiseen ohjelmakauteen asti osa alueellisia maaseutuohjelmia. LEADER-tyyppinen aluelähtöisyyttä korostava toimintamalli on soveltunut Suomen oloihin varsin hyvin, eikä keskustelua pohjoisten alueiden omasta maaseutupolitiikasta ole ollut tarvetta käydä. Maaseutupolitiikan osalta Suomen alueiden tukikelpoisuus on ollut kiistaton: asukastiheys on maaseutumaisuuden peruskriteeri ja eurooppalaisin mittarein Suomi on ollut EU:n maaseutumaisin maa. Liittymissopimukseen kirjatun velvoitteen mukaisesti tavoite 6 arvioitiin uudelleen Agenda 2000 -prosessissa. Sen tuloksena tavoite 6 sisällytettiin uuteen tavoitteeseen 1, kun hallinnon yksinkertaistamiseksi tavoiteohjelmien lukumäärää vähennettiin. Rakennerahastojen yleisasetuksen (EY N:o 1260/1999) 3. artiklan mukaan tavoitteen 1 kohdealueisiin kuuluivat vuosina 2000–2006 Itävallan, Suomen ja Ruotsin tavoite 6 -tukikelpoiset alueet kaudella 1995–1999. Alhaisen väestöntiheyden alueet on huomioitu myös EU:n kilpailupolitiikan erityismääräyksissä. Esimerkiksi komission syyskuussa 1997 asettamissa valtiontukia koskevissa suuntaviivoissa harvaan asuttujen alueiden erityisolosuhteet otettiin huomioon kuljetustukien myöntämisessä. Lisäksi kuluvan EU-ohjelmakauden 2007–2013 neuvotteluratkaisun tuloksena Pohjois- ja Itä-Suomen ohjelma-alueille myönnetään alueellinen kilpailukyky ja työllisyys -ohjelmassa lisärahoitusta 35 euroa/asukas. Tuki saatiin poliittisissa neuvotteluissa, komission asetusesitykseen se ei sisältynyt. Yhteenvetona voi todeta, että harvaan asuttujen alueiden ja maatalouden pohjoisten ilmasto-olojen erityisvaatimusten tunnistaminen ja juridinen noteeraaminen EU:n säädöksissä on ollut poliittisen keskustelu- ja neuvotteluprosessin tulos. Sen lopputuloksena erityisolosuhteet on periaatetasolla tunnustettu. Kysymys johon palaamme on: muuttuuko tämä perusta, kun territoriaalinen koheesio saa tarkemman sisällön Lissabonin sopimuksen tai asiaan liittyvän poliittisen keskustelun kautta. Pohjoinen ulottuvuus – alueellinen, temaattinen vai poliittinen lähestymistapa? Euroopan unionin jäsenyys muutti Suomessa aluepolitiikan toteutusjärjestelmää perusteellisesti: alue-, maaseutu- ja maatalouspolitiikassa alkoi nopea eurooppalaistuminen (esim. Malinen 2000a; Uusitalo 2009). Kysymys väliportaan hallinnon rakentamisesta sai käänteentekevän ratkaisun: aluetasolla aluekehitysvastuu purettiin lääninhallituksilta ja siirrettiin maakunnan liitoille. Näin otettiin askel kohti alueiden Eurooppaa. Maakuntien uusi rooli oli ja on ollut sen jälkeen vahvasti sidoksissa EU:n alue- ja rakennepoliittisten ohjelmien suunnittelu- ja toimeenpanoprosesseihin. Toisaalta maakunnat ovat saaneet eurooppalaisen roolin alueita edustavissa eurooppalaisissa järjestöissä ja verkostoissa sekä esiintymällä Brysselissä aluetoimistojensa kautta Suomen maakunnilla on Brysselissä useita aluetoimistoja. Pohjois-Suomella ja Itä-Suomella on omat aluetoimistot. Näillä on keskeinen välittäjärooli alueiden keskustellessa EU:n instituutioiden suuntaan esim. aluepolitiikasta.. Liittymissopimus loi poliittisen mahdollisuuden syventää keskustelua EU:n toimielinten suuntaan ja se hyödynnettiin alueiden puolelta esityksenä EU:n pohjoisen ulottuvuuden rakentamisesta. Ideana oli, että pohjoisten alueiden kysymys ei ratkea vain alue- tai koheesiopolitiikalla, vaan käyttöön tarvitaan koko Unionin politiikka-arsenaali. Lisäksi pohjoisia alueita koskevia eri politiikkalohkojen linjauksia, mukaan lukien alue- ja rakennepolitiikka ja maatalouspolitiikka, tulisi tarkastella koordinoidusti (Malinen 1999). Virallinen esitys asiasta tehtiin EU:n alueiden komiteassa jo 12.6.1996 (CoR 1999) Kyse ei ollut samasta aloitteesta, jonka Suomi ja pääministeri Lipponen esitteli samalla otsikolla vuonna 1998.. Kun Suomessa lähdettiin laajemmin valmistelemaan aloitetta Pohjoisesta ulottuvuudesta EU:n alue- ja rakennepolitiikan elementit olivat siinä mukana. Euroopan komissio järjesti yhdessä Suomen ja Ruotsin hallitusten kanssa ensimmäisen Pohjoista ulottuvuutta koskevan kokouksen Rovaniemellä 18.11.1997. Pohjoiseen ulottuvuuteen liitettiin tuolloin Barentsin alue, Itämeren alue ja Venäjän lähialueet. Kokouksessa keskusteltiin aluepolitiikan merkityksestä ja tulevaisuudesta pohjoisilla alueilla ja erityisesti käsiteltiin EU:n tulevaa alue- ja rakennepolitiikkaa Euroopan pohjoisosissa. Suomen delegaatiota johti aluekehityksestä vastannut ministeri Jouni Backman. Poliittinen käänne pohjoisen ulottuvuuden sisällön osalta tapahtui kuitenkin jo Suomen tehtyä virallisen aloitteensa: alue- ja rakennepolitiikan sijasta Pohjoisen ulottuvuuden sisältöalueiksi määriteltiin EU:n ulkosuhteet (Venäjä) ja pohjoiset ympäristö- ja turvallisuuskysymykset. Kun Suomen aloitteen pohjalta Komissio laati tiedonannon EU:n pohjoisten politiikkojen kokonaisuudesta, kysymys aluepolitiikan kuulumisesta Pohjoisen ulottuvuuden alaan oli keskustelussa vielä mukana (CoR 1999). Prosessi tuolloin osoitti, että alueiden rooli ja aluenäkökulma eivät olleet riittäviä argumentteja politiikan sisällöstä käytävässä keskustelussa Suomen sisällä. Samaan aikaan Agenda 2000 -prosessissa olivat sillä rakennerahastojen toimenpiteitä yhdensuuntaistavat integroivat ohjelmat. Rakennerahastojen puolella EAKR- ja ESR-toimenpiteiden yhteensovittamisen suuntaan edettiinkin. Vastaava pyrkimys rakentaa integroivaa maaseutupolitiikkaa ei muun muassa komissaari Franz Fischlerin voimakkaista pyrkimyksistä huolimatta toteutunut Esim. Corkin maaseutuseminaarin 1996 julistus (Malinen 2000) ja Saltzburgin seminaarin johtopäätökset 14.11.2002.. Oletettavasti pohjoisen ulottuvuuden määrittely veti osaltaan keskustelua poispäin integroivasta lähestymistavasta. EU:n politiikkasykli ja alueelliset erityiskysymykset EU:n toiminnallinen sykli määräytyy sen ohjelmakausien mukaan. Kuluva ohjelmakausi päättyy vuoden 2013 lopussa. Sitä ennen valmistellaan seuraavan kauden rahoitus ja budjettilinjat sekä politiikan toteutusta koskevat säädökset. Toiminta- ja keskusteluympäristö ovat Euroopan unionissa ratkaisevasti muuttuneet sitten jäsenyytemme alkuvuosien. Unionin jäsenjoukko on asteittain laajentunut Itä-Eurooppaan ja koheesiopolitiikan painopiste on sen myötä täysin muuttunut. Budjettipoliittinen keskusteluasetelma nettomaksajien ja -saajien välillä on periaatteessa säilynyt, vaikka eri valtiot nyt asemoituvat Suomi mukaan luettuna tässä toisin kuin aiemmin. Vaikka harvaan asuttujen alueiden erityisolosuhteet on EU:n aluepolitiikassa paljolti tunnustettu, niitä koskevien politiikkaratkaisujen tekeminen on ollut vaikeaa. Esimerkiksi Pohjois-Ruotsin ja Suomen tavoite 6 -alueita koskevat EU-ohjelmat poikkesivat toisistaan, vaikka alueet ovat monessa suhteessa samanlaisia (Malinen 1998). Alueiden pyrkimys on ollut luoda alueille räätälöityä kehittämispolitiikkaa. Toisaalta kansallisen aluepolitiikan ja -hallinnon linjaukset ja rakenteet ovat ohjanneet vahvasti sekä politiikan sisältöä että toimeenpanoa. Äänismaan (2008) mukaan myös EU:n tasolla käsitykset erittäin harvaan asutuista alueista ovat moninaisia ja epäselviä. Se viestii siitä, että pohjoisten harvaan asuttujen alueiden olosuhteet hakevat edelleen paikkaansa EU:n alue- ja koheesiopolitiikan käytännön toteutuksessa. EU:n läheisyysperiaate (subsidiarity) ja lisäysperiaate (additionality) ovat olleet Suomen EU-ohjelmissa ongelmallisia. Periaatteiden noudattaminen Suomessa ensimmäisen EU-ohjelmakauden alussa olisi johtanut ratkaisuun, jossa EU:n Pohjois- ja Itä-Suomen alueille myöntämä rahoitustuki ja kansallinen rahoitusosuus olisi kohdennettu alueilla laadittuja ohjelmien perusteella. Kansallinen osarahoitus päätettiin kuitenkin kanavoida usean eri sektoriministeriön kautta. Se käytännössä sitoi rahoitettavan hanketoiminnan kansallisen tason linjauksiin ja pienensi alueiden liikkumavaraa. Pahimmillaan tämä johti siihen, että aiemmin kansallisena toteutettua politiikkaa alettiin siirtää hanketoimintana EU-rahoituksen piiriin. Vähitellen Suomessa tätä rahoituksen pirstoutumista on hillitty, ja EU-vastinrahoitusta on koottu suurempiin kokonaisuuksiin. Varsinkin harvaan asuttujen alueiden erityispiirteiden huomioiminen edellyttää läheisyys- ja lisäysperiaatteen tarkkaa noudattamista. EU-ohjelmaprosessi on Suomessa käyty läpi kolme kertaa. EU:n alue- ja rakennepolitiikan ratkaisut ovat sidoksissa koko Unionia koskevaan budjettiratkaisuun, jossa eri politiikkalohkojen painoarvo ratkaistaan. Alue- ja koheesiopolitiikan osuus EU:n budjetissa on yhteisen maatalouspolitiikan jälkeen toiseksi suurin. Rakennerahasto-ohjelmiin on eri tahoilta kohdistunut vahva paine toteuttaa näiden ohjelmien kautta myös muita politiikkatavoitteita, esimerkiksi läpäisyperiaatteita Näitä läpäisyperiaatteita EU:ssa ovat esimerkiksi tasa-arvo ja kestävä kehitys. ja kuluvalla kaudella Lissabonin strategian tavoitteita. Tämä on osaltaan luonut ristipaineita alueohjelmien strategisiin valintoihin ja hämärtänyt erityisolosuhteisiin keskittyvän aluekehityspolitiikan mahdollisuuksia. Myös paineet entistä vahvemmin kilpailukykyä ja innovatiivisuutta korostavaan politiikkaan kasvavat. Lisäksi keskusteluun nousee jatkuvasti uusien politiikkojen, kuten ilmasto- ja energiapolitiikan, rahoitustarpeita. Suomessa EU-ohjelmakausien käynnistäminen on ollut kerta kerralta hitaampaa: kuluvan ohjelmakauden osalta ensimmäiset rahoituspäätökset aluekehittämishankkeille pystyttiin tekemään vasta vuosi sen jälkeen, kun ohjelmakausi alkoi. Suurimpana syynä tähän viiveeseen on ollut Suomen hallinnon sisällä käyty vedätys EU-ohjelmien hallinnoinnista. Alueiden näkökulmasta tämä poliittinen prosessi on kulminoitunut päätöksentekovaiheessa käytäväksi puolustustaisteluksi EU-rahoituksesta, jossa Suomen aluepolitiikasta vastaavat ministerit Agenda 2000 –neuvotteluissa alue- ja kuntaministeri Martti Korhonen, nykyistä kautta koskevissa neuvotteluissa Hannes Manninen. pitävät alueiden puolta. Kun rahoitusratkaisu on EU-tasolta saatu, on alkanut sisäinen keskustelu, jossa alueiden on täytynyt varmistaa rahoituksen kohdentuminen niille. Jos ajatellaan harvaan asuttujen alueiden erityisoloihin keskittyvän politiikan vaikuttavuutta, olisi rationaalisempaa tehdä EU-ohjelmien hallinnointia koskevat ratkaisut sitovasti jo ennen ohjelmien käynnistämistä. Pohjois- ja Itä-Suomen suuralueet ovat kahdella viime ohjelmakaudella muodostaneet alueet EAKR- ja ESR -ohjelmien alueellistamiselle. Käytännössä aluekehityslakiin ja ohjelma-asiakirjoihin kirjattujen toimeenpanosäädösten ja rahoitusraamien johdosta operatiivinen toimeenpano on tapahtunut maakuntatasoisesti. Tämä on mahdollistanut myös sen, että maakunnilla on ollut sekä suoraan että EU-toimistojensa välityksellä keskusteluyhteys EU:n aluepolitiikan pääosastolle. Tämä vuoropuhelu on ollut tiivistä, joten Pohjois- ja Itä-Suomen maakuntien virkamies- ja poliittinen johto on ollut hyvin perillä komission intresseistä aluepolitiikassa ja sen tulevista suuntaviivoista. Tulevaisuutta ajatellen keskustelun tuloksellisuus pohjoisten harvaan asuttujen alueiden kannalta riippuu ensinnäkin siitä, miten ne saavat perustelunsa ymmärretyksi. Toiseksi tulokset riippuvat siitä, miten maakunnat voivat osoittaa - nyt ja erityisesti seuraavalla ohjelmakaudella - edistävänsä EU:n aluepolitiikan tavoitteiden toteutumista ja hyödyntävänsä harvan asutuksen perusteella myönnetyn 35 euron bonuksen sille asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Analyysini yhteenveto on, että Suomessa EU-aluepolitiikkaa on toimeenpantu tavalla, joka ei ole mahdollistanut harvaan asutuille alueille kohdennettua ja räätälöityä kehittämispolitiikkaa. Tämä ei kumoa sitä, että EU-rahoitus ja -ohjelmat ovat olleet näiden alueiden kehityksen vauhdittajina ja suuntaajina tärkeitä. Harva asutus tutkimuksen kohteeksi EU-jäsenyyden haun jälkeen suomalaisessa hallinnossa ja aluetutkimuksessa laadittiin nopeasti tutkimuksia ja selvityksiä siitä, millaiset mahdollisen EU-jäsenyyden vaikutukset olisivat Suomelle (mm. Malinen et al. 1993). Kokonaistaloudellisten tarkastelujen lisäksi keskeisiä selvityskohteita olivat aluesidonnaiset kysymykset: vaikutukset aluekehitykseen sekä mahdollisuudet vastata haasteisiin erityisesti alue-, maaseutu- ja maatalouspolitiikassa. Ensimmäiset pohjoisten alueiden yhteiset aluetarkastelut tehtiin 1990-luvun loppupuolella (esim. Nordregio 1999). Sittemmin EU:n Pohjoisen Periferian Interreg-ohjelman käynnistyttyä toteutettiin useita pohjoisten alueiden kehittämisen tutkimus- ja arviointihankkeita Esim. Rural Transfer Network ja Spatial North –hankkeet nostivat esiin hyviä käytäntöjä pohjoisten alueiden maaseudun kehittämistä ja aluesuunnittelusta. (Malinen 2000b). Hallinnossa valmisteltiin NUTS-aluejaot ja erityisesti aluepolitiikan tarpeisiin sen seutukuntajako (ks. Regulation (EC) No 1059/2003). Aluetilastointia kehitettiin ja se myötä mun muassa bruttoaluetuotteen (BKTA) laskeminen mahdollistui. Harvan asutuksen problematiikkaan liityviä EU-tason asiantuntijaseminaareja järjestettiin mm. Suomen ja Ruotsin EU-puheenjohtajakausilla Joensuussa 2.10.1999 ks. http://presidency.finland.fi/netcomm/news/showarticle1197.html ja Lyckselesessä 12.-13.6.2001 KS. http://ec.europa.eu/regional_policy/sources/docconf/depop/document/seminar250402.pdf. Maakuntien tasolla virkamieskunta kouluttautui uusiin tehtäviin, mutta vielä tuolloin sen piirissä ei esiintynyt systemaattista tutkimukseen perustuvaa orientoitumista eurooppalaistuvaan aluekehitystyöhön. Viime vuosina aluetilastoihin ja paikkatietoihin perustuva tutkimus on merkittävästi lisääntynyt EU:n aluepolitiikan yhteydessä. Tässä suhteessa ESPON-tutkimusohjelman panos on ollut merkittävä. ESPON-prosessi on kuitenkin jalkautunut alueille hitaasti Itä-Suomessa esimerkki ESPONin jalkautumisesta on EU:n Pohjoinen Periferia -ohjelmassa toteutettu Spatial North -hanke (ks. Eskelinen ym. 2007). Alueiden puolella onkin virinnyt oma-aloitteista kiinnostusta selvittää analyyttisesti alueellisten erojen ja erityispiirteiden problematiikkaa. Tätä käytännössä vauhditti vuonna 2002 EU:n aluepolitiikan pääosastolta tullut viesti aluetoimistoille: pohjoisten alueiden erityisolosuhteet on pystyttävä objektiivisesti perustelemaan. Yhteispohjoismainen Nordregio-tutkimuslaitos on tehnyt useita harvaa asutusta, syrjäisyyttä ja pohjoisuutta käsitteleviä analyysejä Nordregio on ollut keskeinen toimija myös ESPON-tutkimusohjelmassa. Se on osallistunut sen moniin tutkimuksiin, joissa on käsitelty muun muassa saavutettavuuden mittaamista ja merkitystä Euroopan aluejärjestelmässä (ks. esim.ESPON 2006). Sen marraskuussa 2005 julkaiseman tutkimuksen (Gløersen et al. 2005) tarkoituksena oli arvioida alhaisen väestötiheyden, syrjäisyyden ja kylmän ilmaston sosio-ekonomisia vaikutuksia Pohjois-Ruotsin sekä Pohjois- ja Itä-Suomen alueilla. Tutkimuksen asetelma liittyi komission ja alueiden väliseen keskusteluun ja tutkimus tehtiin EU:n pohjoisten alueiden tilauksesta Sen alustavia tuloksia esiteltiin EU:n komissiolle 3.5. 2005 ks. http://www.northfinland.fi/index.php?579. Tutkimuksen tuloksissa korostettiin väestön harvan asutuksen avainroolia pyrittäessä ymmärtämään näiden alueiden erityistarpeita. Harvan asutuksen määritelmää tarkennettiin tarkoittamaan alueita, joilla on sekä erittäin alhainen väestötiheys että hajanainen asutusmalli, jotka asettavat erityisiä haasteita taloudellisen toiminnan harjoittamiselle ja julkisten palveluiden tarjoamiselle. Tutkimus myös selvensi sitä, että harva asutus ja etäinen sijainti ovat eri asioita. Niistä ensimmäinen liittyy väestön leviämiseen tai jakautumiseen alueen sisällä ja toinen alueen etäisyyteen Euroopan tärkeimmistä talouden keskuksista. Pohjoismaiden kohdalla sekä harva asutus että syrjäisyys liittyvät toisiinsa – ja edelleen pohjoisiin ilmastollisiin oloihin. Edellä mainittu Nordregion tutkimus operationalisoi harvan asutuksen mittariksi väestöpotentiaalin (Gløersen et al. 2005, 29-55). Tutkimuksessa todettiin, että alueelle ei ole olennaista väestön kokonaismäärä, vaan tavoitettavien henkilöiden määrä. Tutkimuksessa laskettiin 50 kilometrin säteellä Käytetty 50 kilometrin säde perustuu ajatukseen päivittäisen työmatkan maksimipituudesta. asuvan väestön määrä koko Euroopan alueelta. Harvaan asuttujen alueiden rajaamismenetelmäksi tutkimus suositti, että on määriteltävä sellaiset alueet, jolle on tyypillistä tietyn rajan alle jäävä väestöpotentiaali. Tämä määritelmä tuo hyvin esille harvan asutuksen tuomat haasteet, se on vähemmän riippuvainen alueellisista rajauksista ja ottaa huomioon kullakin alueella sijaitsevat väestökeskittymät. Nordregion tutkimuksessa harvan asutuksen rajana käytettiin 100 000 henkilöä 50 kilometrin säteellä, mikä vastaa väestötiheyttä, joka on 12,5 henkilöä/km2 (kuva 1). Kuva 1. Euroopan harvaan asutut alueet: rajauskriteerinä alle 100 000 asukkaan väestöpotentiaali 50 km:n säteellä (12 as./km2). Lähde Gløersen et al. 2005, Fig. 3.10. Nordregion tutkijaryhmä analysoi myös harvaan asuttujen alueiden taloudellis-sosiaalisia kehitystekijöitä (Gløersen et al. 2005, 121-159). Tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että Pohjoismaiden pohjoiset syrjäiset alueet kärsivät haittatekijöiden syndroomasta (syndrome of disadvantage). Termi on varsin sopiva, sillä kuten lääketieteellisessäkin syndroomassa, kyse on useiden toisiinsa liittyvien haittatekijöiden oireyhtymästä. Kaikki haittatekijät eivät välttämättä ole syy-seuraussuhteessa keskenään, vaikka ne yhdessä lisäävätkin kyseisten alueiden haittoja. Siten vaikka harva asutus, syrjäisyys ja rakenteellinen heikkous (eli riippuvuus alkutuotannosta) ovatkin eri ongelmia, joilla on tietyt seuraukset, ne esiintyvät usein rinnakkain ja kumuloituen muodostaen suuren esteen alueelliselle kehitykselle. Kohti uutta keskustelua Edellä esitetyn perusteella muodostuu käsitys, että pohjoisten alueiden mahdollisuus luoda innovatiivista, niiden erityispiirteisiin pureutuvaa kehittämispolitiikkaa ei ole kunnolla toteutunut, vaikka muutoin EU-tuet ja -ohjelmat ovat vaikuttaneet merkittävästi alueiden elinvoimaisuuteen. Tarkastelu tuo myös esiin, että EU:ssa ei ole ollut esteitä harvaan asuttujen alueiden erityiskohteluun tähänkään saakka. Tämän perusteella voidaan ennakoida sitä, mihin suuntaan tilanne voi kehittyä uudessa keskusteluympäristössä. Kuten Eskelinen artikkelissaan edellä esittää, eurooppalainen keskustelu EU:n tulevasta roolista ja politiikkalinjauksista on varsin monimuotoista ja aikaisempaa haastavampaa: unionin jäsenmaiden joukko on jälleen laajentunut ja esimerkiksi aluepoliittista keskustelua käydään entistä monimutkaisempien käsitteiden ja viitekehysten puitteissa. Keskustelu on konkretisoitunut erilaisten aluetypologioiden, -indikaattorien ja kartografisten tekniikoiden tultua laajasti käyttöön komission raporteissa (Hirvonen & Schmidt-Thomé 2007; Neubauer 2007; DG Regio 2008). Alueita koskevat myös keskustelut EU:n muilla politiikkalohkoilla, joista esim. maatalous-, sosiaali- ja liikennepolitiikalla on suoria liittymiä pohjoisten harvaan asuttujen alueiden kysymyksiin. Kiintoisia näkökulmia tähän keskusteluun on nostanut esiin myös Euroopan parlamentin aluepolitiikkavaliokunta supistuvia alueita koskevassa raportissaan (European Parliament 2008). Suomessa aluenäkökulmana on painottunut aluetaloudellinen kehittäminen. Maakunnan liitot toteuttavat myös aluesuunnittelua, mutta sen eurooppalaistumista tai yhdentymistä aluekehittämisen kanssa on tapahtunut vain rajoitetusti. Eräänlaiseen territoriaalisen näkökulman vahvistumiseen viittaa suuraluiden (Pohjois-Suomi ja Itä-Suomi) yhteistyön vahvistuminen myös EU-ohjelmapolitiikan ulkopuolella. Esimerkiksi Itä-Suomi on laatinut yhteisen suunnitteluasiakirjan (Pohjois-Karjalan maakuntaliitto 2007), jossa taustoitetaan yhteisiä linjauksia aluerakenne- ja infrastruktuurikysymyksissä. Territoriaalisen koheesion nouseminen EU:n piirissä yläkäsitteeksi saattaa vahvistaa Suomessakin ylimaakunnallisia aluerakenne ja -kehitystarkasteluja sekä aluekehittämisen ja aluesuunnittelun yhdentymistä. Tämä kuitenkin edellyttää alueiden käytöstä ja aluepolitiikasta vastaavien ministeriöiden (YM ja TEM) koordinaatiota valtakunnan tasolla. Muun muassa ESPON-prosessin tuottama laaja alueanalyysien määrä on synnyttänyt runsaasti vaihtoehtoisia mittareita EU:n alueellisen tilan tarkastelemiseksi (ESPON 2006). Tällä voi olla haitallisiakin vaikutuksia keskusteluun, kun kukin taho voi nostaa esiin tarkasteluja, jotka parhaiten argumentoivat omia näkökulmia tai tavoitteita. Siksi olisi tärkeää tunnistaa kunkin aluetarkastelun näkökulma. Esimerkiksi Regions 2020 -raportti on hyvä selvitys EU:n poliittisten päähaasteiden alueellisista ulottuvuuksista (European Union 2008). Koheesion territoriaalisen ulottuvuuden määrittely on kuitenkin pidettävä edellä mainituista päähaasteista erillään. Koheesioon liittyy keskeisenä aluepoliittisiin tavoiteindikaattoreihin sidottu konvergenssin käsite: koheesio edistyy, kun alueiden väliset kehityserot supistuvat. Rakennerahastopolitiikan tulevaisuutta pohditaan erityisesti perinteisen sosio-ekonomisen koheesion käsitteen näkökulmasta ja EU:n eri politiikkojen alueellisten vaikutusten viitekehyksessä (esim. Dax et al. 2004; Shucksmith 2008). Maatalous- ja maaseutupolitiikan linjauksista käytävässä keskustelussa aluenäkökulma on esillä kaksijakoisesti. Positiivista on EU:ssa yhä vahvistunut näkemys maaseutualueiden moninaisuudesta ja sen huomioon ottamisesta. Kielteisempi tilanne on maatalouspolitiikassa, joka näyttää yhä erkaantuvan maaseudusta. Suomessa tähän viittaa Uusitalo (2009), joka arvioi maatalous-, maaseutu- ja aluepolitiikan etääntyneen toisistaan Suomessa EU-jäsenyyskauden aikana. Pohjoisten alueiden näkökulmasta tarve maaseutu- ja aluepolitiikan yhteistarkasteluun on ilmeinen. Komission tilaama Barcan (2009) raportti tausta-analyyseineen on merkittävä puheenvuoro EU:n sisäisessä keskustelussa. Se sisältää useiden merkittävien asiantuntijoiden käsityksiä EU:n politiikan tilasta ja muutostarpeista. Raportissa esitetään kiinnostava näkemys EU:n sosiaalipolitiikan alueellistamisesta. Sosiaalinen koheesio nähdään läheisesti riippuvaisena alueellisesta koheesiosta: “The definition of social inclusion policy explicitly refers to “place-based (or territorial) strategy” /…/. Both in the conceptual literature and in institutional reports the relevance of “context” and “circumstances” in determining well-being is strongly stressed. However, the fact that much of this context is made by the “place” or the “territory” in which a person happens to have grown up and/or live is largely missed.”(Emt, 15-16) Barcan esitysten keskeisiä linjauksia ovat tuloshakuisuus, teemallinen keskittäminen ja paikkasidonnainen kehittämispolitiikka (place-based policy). Tämän mukaan myös EU:n sosiaalipolitiikkaa ja ESR-ohjelmia tulisi alueellistaa. Tällä ohjelmakaudellahan näin ei ole, vaan EU:n rakennerahastoilla on selkeästi eriävät tavoitteet ja niiden rahoitusraamit kiinnitetään EU-tasolla. Siten menetetään tosiasiallinen strategisten painopisteiden valintamahdollisuus aluetason ohjelmatyössä. NSPA ja vuoden 2014 haaste Suomelle keskustelu EU:n tulevan ohjelmakauden aluepolitiikasta voi olla entistäkin haastavampi. Suomi kuuluu Euroopan rikkaiden maiden joukkoon eivätkä heikoimmatkaan alueemme enää lukeudu BKT-mittareilla Unionin alikehittyneisiin. Lähtökohtaisesti Suomi voi vaatia aluetukia vain aiemmin noteerattujen harvaan asuttuja alueita koskevien periaatepäätösten pohjalta. Kansallisesti on siis arvioitava EU:n aluepolitiikkaa ja sen merkitystä yleisemmin, ei vain valtion rahoitusintressin näkökulmasta. Paineita erisuuntaisten vaatimusten esittämisen on eri puolilla maata, vaikka hallitusohjelman kirjaus tältä osin on selkeä: ”Hallitus osallistuu keskusteluun ja linjauksiin Euroopan unionin rakennerahastojärjestelmän uudistamisesta vuoden 2013 jälkeen. Itä- ja Pohjois-Suomen harvan asutuksen alueiden asema turvataan. ” (Valtioneuvoston kanslia 2007, 26) Harvaan asuttuja alueita koskevat entiset argumentit eivät riitä vakuuttamaan aluepolitiikasta vastaavaa pääosastoa, joka valmistelee uudet asetusehdotukset. Tämä havainto on taustana sille, että EU:n pohjoiset alueet tilasivat uuden pohjoisten harvaan asuttujen alueiden aihepiiriä käsittelevän tutkimuksen Nordregiolta. Northern Sparsely Populated Areas (NSPA) on alueiden verkosto, johon kuuluvat Pohjois- ja Keski-Ruotsin, Pohjois-Norjan, Pohjois- ja Itä-Suomen maakunnat. Tutkimuksen kysymyksenasettelu on näkökulmaltaan eurooppalainen: mitä NSPA tarjoaa Euroopalle ja miten NSPA voi auttaa unionia sen politiikkahaasteiden ratkaisemisessa. Nordregio nostaa tutkimuksessaan esiin kaksi lähtökohtaista kysymystä: Ensinnäkin onko NSPA:n tilanne sittenkään ymmärretty EU:ssa oikein; EU:n pohjoisosiin käytetyt politiikkaohjelmat ovat osa EU:n alueiden rakenteelliseen muutokseen ja tällä kaudella kilpailukykyyn ja työllisyyteen suunnattuja ohjelmia. NSPA:n perusongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan pysyviä eivätkä rakennemuutokseen liittyviä. Siksi NSPA tarvitsee ensisijaisesti pysyvää politiikkaa, joka mahdollistaa niiden pienten ja avointen aluetalouksien sopeutumisen talous- ja markkinavaihteluihin kestävällä tavalla. Tähän tarkoitukseen tarvitaan sopeutumista edistävien keinojen määrittelyä ja niistä sopimista EU:n tasolla. Toiseksi, keskustelu maantieteellisistä haittatekijöistä lienee Euroopan tasolla jo saavuttanut huippunsa. Viime vuosina on julkaistu koko joukko raportteja, joissa on nostettu esiin saaristo-, vuoristo-, harvaan asuttujen ja ultraperifeeristen alueiden erityisoloja Mm. Planistat Europe & Bradley Dunbar Ass. (2003) Analysis of the island regions and outermost regions of the European Union; Nordregio et al (2004) Mountain areas in Europe: Analysis of mountain areas in EU Member States, acceding and other European countries, Nordregio Report 2004:1. Komissiokin on laatinut raportit sekä saaristoista että vuoristoalueista (mm. European Commission 2008c). ESPON-tutkimusohjelmassa teema on parhaillaan tutkimuksen kohteena Territorial Diversity -hankkeessa; sen tarkoituksena on luoda tietopohjaa saaristo-, vuoristo-, harvan asutuksen ja sijainniltaan syrjäisten alueiden kehitysprosesseista ja kasvumahdollisuuksista.. NSPA:n tavoitteiden mukaista olisi nyt asemoida alue keskusteluun pysyvistä kehityshaitoista viittaamalla Lissabonin sopimukseen tai korostaen kehityshaittojen sijasta maantieteellisiä erityispiirteitä kehittämisen välttämättöminä lähtökohtina. Löytyykö vastauksia vihreästä kirjasta? Vuoden 2009 syksyllä mahdollisesti hyväksyttävän Lissabonin sopimuksen toisessa artiklassa määritellään EU:n alue- ja rakennepolitiikan perustavoite: ” Unioni edistää taloudellista, sosiaalista ja alueellista yhteenkuuluvuutta sekä jäsenvaltioiden välistä yhteisvastuuta”. Vielä merkittävämpää pohjoisille alueille ovat alueellista koheesiota koskevat uudet muotoilut sopimuksen artiklassa 174. Niissä on aikaisempaa tarkemmin määritelty aluetyypit, joihin kiinnitetään huomiota. Näitä ovat: maaseutu, teollisuuden muutosprosessissa olevat alueet, vakavista ja pysyvistä luontoon tai väestöön liittyvistä haitoista kärsivät alueet (kuten pohjoisimmat alueet, joiden väestöntiheys on alhainen), sekä saaristo-, rajaseutu- ja vuoristoalueet. EU:n komissio on käynnistänyt tulevan ohjelmakauden politiikkavalmistelut julkaisemalla 2008 lokakuussa vihreän kirjan territoriaalisesta koheesiosta (Alueellisen moninaisuuden kääntäminen vahvuudeksi) ja siihen liittyvän työpaperin (Euroopan Commission 2008b, 2008d). Asia on ollut konsultaatiokierroksella ja siihen tullut runsaasti vastauksia jäsenvaltioilta, alueilta, alueiden etujärjestöiltä ja EU-toimistoilta sekä yksityishenkilöiltä ja tutkimuslaitoksilta Ks. http://ec.europa.eu/regional_policy/consultation/terco/contrib_en.htm ja esim. NSPA (2008).. Oleellista on, että territoriaalisen koheesion käsitettä ei määritelty Vihreässä kirjassa, vaikka Lissabonin sopimuksen mukainen muotoilu olisi ollut varsin perusteltu vaihtoehto. Siksi käsitettä määritettiin osana poliittista keskusteluprosessia. Keskustelun osallistujat ovat siten voineet esittää itselleen sopivimman määritelmän. Keskustelun avaaminen vihreän kirjan kautta nostaa esiin monia territoriaalisen näkökulman tulkintoja. Esiin nousevat esimerkiksi suurtalousalueet kuten Itämeren alue, joiden taloudellista integraatiota EU:n tukemalla yhteistyöpolitiikalla halutaan vahvistaa. NSPA tai Pohjoinen Periferia ovat myös tämän politiikan mahdollisia kohteita. On selvää, että NSPA:n pysyvien kehityshaittojen voittamiseksi pelkästään yhteistyön lisääminen on keinoiltaan ja vaikutuksiltaan liian kapea-alainen. Pitkät etäisyydet ja heikosti kehittyneet itä-länsiyhteydet osaltaan vielä heikentävät yhteistyölle rakentuvan kehittämispolitiikan potentiaalia. Pääasiallinen kehitystyö on tehtävä jokaisella alueella erikseen. Aluetalouksien kehittämisessä keskeisiä käsitteitä ovat paikalliset vahvuudet, endogeeniset prosessit ja paikallinen innovaatioympäristö. Keskustelu territoriaalisen näkökulman vahvistamisesta voi johtaa aluesuunnittelun virallistamiseen EU-politiikkojen piirissä. Aluesuunnittelun integraatiota vahvistava elementtihän toteutuu vasta kun päästään aluerakenne- ja infrastruktuurisuunnittelussa alue- ja valtiorajat ylittäviin kokonaisuuksiin. On kuitenkin todettava, että tälle pyrkimykselle laajentaa EU:n toimintakenttää on myös vahvaa vastustusta. Toisaalta esimerkiksi Suomi näyttää asettuneen kannattamaan makrotalousalueilla tapahtuvaa yhteistyötä erityisesti Itämeren alueen osalta. Millainen määrittely sopisi parhaiten pohjoisille harvaan asutuille alueille? Ei liene epäilystä, että Lissabonin sopimuksen määritelmä vakavista ja pysyvistä haitoista kärsivistä alueista asemoisi pohjoiset harvaan asutut alueet suoraan territoriaalisen koheesion käsitteen ytimeen. Kun vuoristo-, saaristo- ja raja-alueilla sekä erityisesti ultraperifeerisistä alueilla on jo varsin vakiintunut sija EU:n aluetarkasteluissa, tämä rinnastus olisi jatkossa selkeä perusta Pohjois- ja Itä-Suomen asemalle EU:n aluepolitiikassa. Tämän parempaa tilaisuutta NSPA:n erityispiirteiden tunnustamiselle tuskin tarjoutuu. Mitä NSPA:lla on tarjota? NSPA -verkosto on nyt toistamiseen hakenut asiantuntijatukea EU-politiikkansa rakentamiseen pohjoismaiselta aluetutkimuslaitos Nordregiolta. NSPA Foresight 2020 -hankkeen tulokset ovat juuri julkaistu tämän artikkelin kirjoitusvaiheessa. Nordregion tutkimusryhmän tehtävänä on ollut analysoida argumentteja, joita Pohjoismaat voivat käyttää territoriaalista koheesiota koskevassa eurooppalaisessa keskustelussa. Hankkeen kolmessa raportissa (Gløersen 2009a; Gløersen 2009b; Gløersen et al. 2009) osoitetaan, millainen politiikka mahdollistaisi NSPA:n vahvemman kontribuution Euroopan talouskasvuun ja kilpailukykyyn. NSPA Foresight 2020 -hankkeen pyrkimys on kaksijakoinen: Yhtäältä siinä korostetaan kasvu- ja kehityspotentiaalia, joka voidaan hyödyntää täysimääräisemmin tai joka on nousemassa esiin tulevina vuosina. Toiseksi siinä tunnistetaan tekijöitä, jotka voivat estää kehitysmahdollisuuksien toteutumisen, ellei tiettyjä toimenpiteitä toteuteta. Policy Road Map -raportti (Gløersen 2009b) identifioi pohjoisten alueiden yhteisiä tavoitteita, haasteita ja mahdollisuuksia. Tavoitteena on luoda pohjaa NSPA:n ja EU:n instituutioiden väliselle vuoropuhelulle. Tarkastelun lähtökohtina ovat siksi EU:n neljä keskeisintä poliittista haastetta – globalisaatio, väestön muutos, ilmaston muutos ja energiapolitiikka – sekä viidentenä NSPA:n vahvuudet. Raportissa osoitetaan, että NSPA on ollut monessa suhteessa edelläkävijä esitettyjen haasteiden kohtaamisessa. Raportti hahmottelee NSPA:lle viiden toimintalinjan mukaisen tiekartan osana eurooppalaista aluekehitystä. Linjaukset, joita lyhyesti jatkossa kuvataan, on otsikoitu seuravasti: 1. Fully exploiting NSPA resources 2. Managing demographic trends 3. The economic focus of the NSPA: knowledge economy and process/manufacturing industries 4. Infrastructure strategies for the NSPA: Intra-regional coherence and global connections 5. Branding the NSPA as a Strong, Specific and Promising region Laajat ja monipuoliset luonnonvarat ovat NSPA:n vahvuus Näitä on tuotu esille mm. Open Days 2008 seminaarissa Northern Periphery Looking Forward, ks. http://www.northfinland.fi/index.php?921. Metsä- ja maatalouden täysimääräinen kestävä hyödyntäminen muuttuvien maailman markkinoiden ja energiatalouden oloissa on NSPA:lle strateginen tavoite. Näihin läheisesti liittyy myös elämystalouden (matkailun) kasvupotentiaalin hyödyntäminen. Nämä strategiat tulee toteuttaa eurooppalaisen linjausten mukaan erityisesti huomioiden kehityksen sosiaalinen kestävyys. Nämä korostuvat arktisella ja sub-arktisella alueella ja saamelaiskansan elämäntavan ja kulttuurin kohdalla. NSPA tarvitsee osaavaa työvoimaa, jonka turvaamiseksi toimenpiteitä tulee kohdentaa väestön osaamistason kehittämiseen ja työperäiseen maahanmuuttoon. Tämä edellyttää proaktiivista politiikkaa, jolla kehitetään väestön hyvinvointia ja paikallista kumppanuutta julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välillä. Siinä tutkimus- ja kehitysyksiköt ja korkeakoulut ovat keskeisiä kolmois- ja neloskierremallien (triple/quadruple helix) mukaisesti. Kaikkien yhdyskuntien kehityksen kannalta riittävien palvelujen turvaaminen on strateginen tavoite. Suurimpien kaupunkien rooli NSPA-alueiden kehityksessä liittyy ensisijassa niiden kykyyn tarjota palveluja alueensa väestölle. Sen sijaan ne eivät pysty toimimaan koko alueen kasvukeskuksina. Kasvudynamiikka on luotava erikseen kaikilla niillä alueilla, joilla työssä käynti suurempaan keskukseen ei ole mahdollista (kuva 2). NSPA-alueet ovat suurelta osin raaka-aineiden tuottajia suurteollisuudelle ja siksi jalostusarvon lisääminen alueilla on tärkeää. Osaamisintensiiviset alat tarjoavat vaihtoehtoisen kehityspolun, jonka vahvistamisessa riskirahoituksen saatavuus on tärkeä. Nordregio ehdottaa rahoitusta koottavaksi niistä tuloista, joita alueen luonnonvarojen hyödyntämisestä syntyy. Matkailu on useilla syrjäisimmillä alueilla avaintekijänä asutuksen jatkuvuudelle; se korostaa matkailun ympärivuotisen vetovoiman merkitystä. NSPA on Euroopalle erittäin merkittävä energialähde sekä uusiutumattomien että uusiutuvien energiamuotojen osalta. Kasvavan energiahinnan haasteeseen tulee vastata kehittämällä paikallista ja alueellista logistista järjestelmää sekä vähentämällä kuljetusten riippuvuutta fossiilisista polttoaineista. Kuva 2. NSPA –alueen sisäinen aluerakenne ja väestötrendit. Lähde: Gløersen et al. 2009, Fig. 40. Gløersenin (2009b) mukaan NSPA:n on profiloitava itsensä vahvana, erityisenä ja kehittyvänä alueena Sanoma näkyy raportin nimessä: Strong, Specific and Promising. Towards a Vision for the Northern Sparsely Populated Areas in 2020.. Tämä on erityisen tärkeää suhteessa Eurooppaan. NSPA:n on osoitettava olevansa osa eurooppalaista talouskehitystä ja niillä on yhteisiä tavoitteita EU:n haasteiden ja politiikkojen suhteen. Tavoite on erityisesti korostaa, että NSPA:n kehittämispolitiikka ei ainoastaan vastaa territoriaalisen koheesion tavoitteeseen vaan lisäksi sillä on merkittävä kontribuutio Euroopan taloudelliseen kilpailukykyyn. Pohdintaa EU:n poliittinen prosessi etenee omalla aikataulullaan, mikä luo painetta nopeasti syventää ja terävöittää keskustelua pohjoisten harvaan asuttujen alueiden asemoitumisesta EU:n tulevaan politiikkakenttään. Tässä artikkelissa on osoitettu, että monet jo pitkään käynnissä olleet neuvottelu- ja politiikkaprosessit ovat luoneet vahvan pohjan tulevaisuutta koskevalla keskustelulle. Entisen kysymykset ja vastaukset eivät kuitenkaan riitä. Nordregion raportit osoittavat, että uusiin kysymyksiin on strategiatasolla löydettävissä perusteltuja vastauksia. Eurooppalainen keskusteluprosessi on monessa suhteessa haasteellinen ja vaikeasti hallittavissa. Keskustelussa EU:n aluepolitiikan suunnasta pohjoisten alueiden kriittisiä kysymyksiä ovat seuraavat: Miten tiivisti ja yhdensuuntaisesti valtio ja alueet sekä politiikan että virkamiestasolla pystyvät viestittämään EU:n instituutioihin yhteistä näkemystä territoriaalisen koheesion sisällöstä? Millaista hallinnollista ratkaisua tuleviin EU-ohjelmiin haetaan? Pohjoisten alueiden näkökulmasta tarve on sekä aluekehittämisen että alueellisen yhteistyön ohjelmille, joissa niiden rooli ja kehitystarpeet ovat lähtökohtina ja painopisteinä. Miten alueilla onnistutaan sisäistämään eurooppalainen näkökulma niiden omaan kehityspolitiikkaan luontevasti ja lähtökohtaisesti kuuluvana tekijänä? Miten vahvan roolin NSPA tai sen ympärille muodostuvat yhteistyöverkostot voi saada ja millaiseksi se halutaan? Lähteet Barca, F. (2009). An agenda for a reformed cohesion policy. A place-based approach to meeting European Union challenges and expectations. Independent Report prepared at the request of Danuta Hübner, Commissioner for Regional Policy by Fabrizio Barca. April 2009 CoR (=Committee of the Regions). (1999) Opinion of the Committee of the Regions on the ‘Communication from the Commission on A northern dimension for the policies of the Union’. Official Journal of the European Communities C 374/1. (1999/C 374/01) 23.12.1999 EN Dax, T., Machold, I. & Roberts, D. (2004). The CAP, Rural Development Policy and Territorial Cohesion: Findings from an EU-wide analysis. Paper presented at the 87th European Association of Agricultural Economists (EAAE) - seminar, 21 – 23 April 2004, Vienna, Austria. DG Regio (2008). Remote Rural Regions. How proximity to a city influences the performance of rural regions. Regional Focus 01/2008. 8 s. Eskelinen, H. & Hirvonen, T. (toim.): ESPON Maantieteen Päivillä Joensuussa 2004. Karjalan tutkimuslaitoksen raportteja 2/2005, Joensuu. Eskelinen, H. & Hirvonen, T. (toim.): ESPON etenee. Karjalan tutkimuslaitoksen raportteja 5/2005, Joensuu. Eskelinen, H., Fritsch, M. & Hirvonen, T (2007). Itä-Suomen aluerakenteen peruspiirteitä ja muutostrendejä. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen raportteja N:o 2/2007 Eskelinen, H. & Hirvonen, T. (eds.): Position ing Finland in a European Space. Ministry of the Environment, Ministry of the Interior, 2006, Helsinki. ESPON (2006). ESPON atlas. Mapping the structure of the European territory. October 2006. 88 s. European Commission (2008a). Communication from the Commission to the European Parliament and the Council of 19 June 2008: “Fifth progress report on economic and social cohesion – Growing regions, growing Europe” COM(2008) 371 final. European Commission (2008b). Communication from the Commission to the Council, the European Parliament, the Committee of the Regions and the European Economic and Social Committee of 6 October 2008 - Green paper on territorial cohesion: Turning territorial diversity into strength. COM(2008) 616 Final. European Commission (2008c). Communication from the Commission of 17 October 2008 - The outermost regions: an asset for Europe. COM(2008) 642 final. European Commission (2008d). Commission staff working document Accompanying the Green Paper on Territorial Cohesion Turning territorial diversity into strength. SEC (2008) 2550. Brussels 6.10.2008. 25 s. Euroopan komissio (2008). Vihreä kirja alueellisesta koheesiosta Euroopassa Alueellisen moninaisuuden kääntäminen vahvuudeksi. Komission tiedonanto KOM (2008) 616 lopullinen. Bryssel 6.10.2008. 13 s. European Parliament (2008). Shrinking Regions: a paradigm shift in demography and territorial development. IP/B/REGI/IC/2007-044. 123 p. European Union (2008). Regions 2020. An Assessment of Future Challenges for EU Regions. European Union; Regional Policy; Commission Staff Working Document. November 2008. 45 s. Faludi, A. (Ed.) (2007). Territorial Cohesion and the European Model of Society. March 2007. 240 s. ISBN 978-1-55844-166-8 Gløersen, E., Dubois, A., Copus, A. & Schürmann, C. (2005). Northern Peripheral Sparsely Populated Regions in the European Union. Nordregio Report 2005:4. 162 s. Gløersen, E. (2009a). Strong, Specific and Promising. Towards a Vision for the Northern Sparsely Populated Areas in 2020. Nordregio Report 2009:2. 77 s. Gløersen, E. (2009b). Policy road map for the Northern Sparsely Populated Areas. Nordregio Note 2009. 11 s. Gløersen, E., Dubois, D., Roto, J., Rasmussen, R.O. & Sterling, J. (2009). Development perspectives for the NSPA: Opportunities and Challenges. Nordregio Working Paper 2009:5. 83 s. Hirvonen, T. & Schmidt-Thomé, K. (toim.) (2007). Arvioita ESPON 2006 –ohjelmasta. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen raportteja 4/2007. Malinen, Pentti, Heikki Jussila & Matti Häkkilä (toim.) (1993). Finland's National rural Policy Facing the Challenge of European Integration. University of Oulu, Research Institute of Northern Finland, Research Reports 114. 222 s. Malinen, Pentti (1998). The Comparison of the Finnish and Swedish Objective 6 Programmes. European Commission, DG XVI. Final Report 9.4.1998. Malinen, Pentti (1999). Maaseudun kehittämisen haasteet ja pohjoinen ulottuvuus. Julkaisussa Pohjoinen ulottuvuus –yhteistyötä yli rajojen. Kainuun liitto, Pohjois-Karjalan liitto, Pohjois-Pohjanmaan liitto, Interreg II Karjala –ohjelma: 34-46. Malinen, Pentti (2000a). Yhdentävän maaseutupolitiikan eurooppalainen tausta. Teoksessa Hyyryläinen, Torsti Rannikko, Pertti (toim.). Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka. Paikalliset toimintaryhmät maaseudun kehittäjinä. Vastapaino. Tampere. 22–45. Malinen, Pentti (2000b). Papers on the rural and local development in the Northern Periphery. Oulun yliopisto, Kajaanin kehittämiskeskus, Aluekehitys. Moniste 28.4.2000. Neubauer, Jörg (2007). ESPON for Nordic Regions: Breaking down selected results from the ESPON programme for the use in a Nordic regional context. Stockholm 2007. Nordregio WP 2007:4. 77 pp. Nordregio (1999). The common potential in Northernmost Europe. A draft report prepared as a basis for discussion at the Northern Potential seminar on 25-26 November 1999 in Oulu, Finland. Nordregio (2004). Mountain areas in Europe: Analysis of mountain areas in EU Member States, acceding and other European countries. Nordregio Report 2004:1. 271 s. NSPA (2008). Contribution to the consultation on the EU strategy for the Baltic sea Region. 15.12. 2008. A well-balanced Baltic Sea Region needs a strong North. Planistat Europe & Bradley Dunbar Ass. (2003). Analysis of the island regions and outermost regions of the European Union. Contract No2000.CE.16.0.AT.118, Final report, March 2003. 23 s. Pohjois-Karjalan maakuntaliitto (2007). Kohti kilpailukykyistä ja osaavaa Itä-Suomea. Aluerakenteen suuntaviivoja. Pohjois-Karjalan maakuntaliitto, Julkaisu 112. 63 s + liitteet. Regulation (EC) No 1059/2003 of the European Parliament and of the Council of 26 May 2003 on the establishment of a common classification of territorial units for statistics (NUTS). Shucksmith, Mark (2008). The CAP and the Regions: can CAP support territorial cohesion? The CAP after 2014: shaping a regional agricultural policy for Europe, REP Workshop, Porto (Vairao), October 2008 Spatial North (2009). Spatial Planning in Northern Peripheral Regions. http://www.northernperiphery.net/main-projects.asp?intent=details&theid=103 Uusitalo, Eero (2009). Maaseutu - väliinputoajasta vastuunkantajaksi : maaseutupolitiikan itsenäistyminen alue- ja maatalouspolitiikan puristuksessa. Seinäjoki: Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti, Julkaisuja 17. 311 s. Valtioneuvoston kanslia (2007). Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma, 19.4.2007. Edita Prima Oy, Helsinki 2007. 86 s. Äänismaa, Ulla (2008). EU:n syrjäisimpien alueiden ja erittäin harvaan asuttujen alueiden representaatio. Alueiden todellisuus EU:n toimielinten rakentamana. Maantieteen pro gradu -tutkielma, Joensuun yliopisto. 88 s. PAGE 14