Yhteiskunnallinen romahdus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rooman valtakunnan raunioita vuoden 1742 maalauksessa.

Yhteiskunnallinen romahdus viittaa laajasti sekä äkilliseen yhteiskunnan tuhoutumiseen (kuten mayojen korkeakulttuurin romahdus) että hitaaseen ja asteittaiseen yhteiskunnan rappeutumiseen (kuten Rooman valtakunnan ja Kiinan Han-dynastian tuhot). Aihepiiriä on käsitelty erityisesti antropologian, historian, sosiologian ja valtio-opin tieteenalojen piirissä sekä nykyisin myös kompleksisuusteorian ja systeemiteorian näkökulmista.

Yhteiskunnallinen romahdus voidaan ymmärtää usealla eri tavalla. Sillä voidaan viitata väestölliseen romahdukseen, kulttuurin heikentymiseen, poliittisen tai sotilaallisen aseman menetykseen, taloudelliseen romahdukseen ja köyhtymiseen sekä kaupunkikulttuurin katoamiseen. Kompleksisuusteorian ja systeemiteorian näkökulmista romahdus merkitsee yhteiskunnan rakenteiden yksinkertaistumista.

Vaikka yhteiskunnallinen romahdus yleisesti merkitsee tiettyjen yhteiskuntarakenteiden, hallintomuotojen, talousmallien tai kulttuurimuotojen loppua, saattaa romahdusta seuraava yhteiskunta ainakin jossakin määrin jatkaa edeltävän yhteiskunnan muotoja. Esimerkiksi nykyinen Venäjä on monessa mielessä jatke Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton kulttuurille sekä yhteiskuntarakenteille. Monessa tapauksessa romahdus merkitsee yhteiskunnallisen painopisteen siirtymistä keskusjohdolta paikallisille valtakeskittymille, jotka muutoin jatkavat saman yhteiskunnan perinteitä. Joissakin tapauksissa romahdus puolestaan on lähes totaalinen, ja vain joitakin palasia entisestä yhteiskunnasta säilyy.

Kompleksisia yhteiskuntia on muodostunut ihmislajin pitkässä historiassa vasta muutaman viimeisen vuosituhannen aikana. Tyypillisesti ne ovat romahtaneet muutaman vuosisadan kuluessa. Tästä syystä monet pitävät kompleksisten yhteiskuntien esiintymistä historiallisena poikkeuksena ja niiden romahtamista historiallisena sääntönä.

Romahdus voi merkitä sen kokeville ihmisille katastrofia ja kärsimystä, mutta joissakin tapauksissa siitä on myös ollut etua aikakauden ihmisille. Jared Diamond on tunnetuimpia aihetta tutkineita.

Romahduksen määritelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskunnallisen romahduksen määritelmästä ei ole täyttä yksimielisyyttä. Usein romahduksella tarkoitetaan nopeaa yhteiskunnan tuhoa, mutta yhtä hyvin jopa vuosisatoja kestävä heikkeneminen voidaan mieltää romahdukseksi. Joseph Tainterin määritelmän mukaan romahdus merkitsee huomattavaa yhteiskunnan kompleksisuuden alenemista eli sosiopoliittisten rakenteiden yksinkertaistumista. Hänen mukaansa romahdus voi tapahtua eri kompleksisuuden asteella oleville yhteiskunnille, eikä se määritelmällisesti edellytä siihen usein yhdistettyä väestöromahdusta tai kulttuurin tuhoutumista.[1]

Käytännössä yhteiskunnallinen romahdus yleensä merkitsee suuria yhteiskuntarakenteeseen, väestöön ja kulttuuriin kohdistuvia muutoksia. Näitä muutoksia voidaan tarkastella populaatio- ja organisaatiodynamiikan näkökulmista[2]:

Taantuminen/yksinkertaistuminen: yhteiskunnan mukautumiskyky saattaa aleta johtuen väestönkasvusta tai kompleksisuuden kasvusta, jolloin sen instituutiot heikkenevät aiheuttaen massiivisia muutoksia väestömäärissä tai yhteiskuntadynamiikassa. Romahduksessa yhteiskunnan kompleksisuus vähenee, sosiopoliittinen järjestelmä hajautuu ja yhteiskunta taantuu käyttämään yksinkertaisempaa teknologiaa. Historiallisissa romahduksissa seuraavaa ajanjaksoa on monissa tapauksissa kutsuttu pimeäksi keskiajaksi. Esimerkkejä tällaisista romahduksista ovat heettiläisvaltakunta, mykeneläinen kulttuuri, Länsi-Rooman valtakunta, Maurya-valtakunta, Gupta-valtakunta, mayojen korkeakulttuuri, Angkor Kambodžassa ja Han-dynastia sekä Tang-dynastia Kiinassa.

Yhdistäminen/asteittainen liittäminen: heikentyvä yhteiskunta saattaa myös päätyä toisen yhteiskunnan osaksi valloitusten tai yhdistämisen kautta. Historiallisia esimerkkejä ovat muinainen Egypti, Mesopotamia, Levantin yhteiskunnat, Bysantin valtakunta, suurmogulien valtakunta, Delhin sulttaanikunta, Kiinan Song-dynastia ja asteekkien valtakunta.

Muita piirteitä

  • Kerrostuneisuuden väheneminen: yhteiskuntaluokkien, sukupuolen, rodun tai muun seikan perusteella kerrostunut kompleksinen yhteiskunta homogenisoituu ja rakentuu horisontaalisemmin. Monessa tapauksessa romahdusta edeltäneet yhteiskuntaluokat menettävät merkityksensä ja seurauksena on tasa-arvoisempi yhteiskunta.
  • Erikoistumisen väheneminen: pitkälle kehittynyt erikoistuminen on yksi kompleksisen yhteiskunnan tunnusomaisimmista piirteistä. Pisimmälle erikoistuneet yhteiskunnat koostuvat eri alojen ammattilaisista, jotka keskittyvät vain tarkasti määriteltyihin tehtäviin. Romahduksen myötä erikoistumista tukevat instituutiot heikkenevät ja ihmiset palaavat yleisempiin sekä yhdenmukaisempiin rooleihin ja tehtäviin.
  • Hajautuminen: valtakeskittymien heiketessä paikallisyhteisöjen itsehallinto kasvaa ja henkilökohtaiset vapaudet lisääntyvät. Monissa tapauksissa sosiaaliset säännöt ja etiketti menettävät merkityksensä. Maantieteellisesti paikallisyhteisöjen eristyneisyys kasvaa. Esimerkiksi mayojen korkeakulttuurin romahtaessa monet maya-intiaanit palasivat valtakunnan keskuskaupungeista traditionaalisiin pieniin kyliinsä.
  • Järjestelmien heikkeneminen: instituutiot, infrastruktuuri, kompleksiset työkalut ja monimutkaiset sosiaaliset prosessit ovat ominaisia kompleksisille yhteiskunnille. Romahduksen myötä niiden määrä vähenee, kun ihmiset siirtyvät yksinkertaisempiin ja omavaraisempiin elämäntapoihin.
  • Väestön väheneminen: yhteiskunnallinen romahdus liitetään lähes poikkeuksetta väestön määrän alenemiseen. Äärimmäisissä tapauksissa väestöromahdus on niin täydellinen, että koko yhteiskunta katoaa täysin, kuten Grönlannin viikinkikulttuuri ja eräät Polynesian saarikulttuurit. Lievemmissä tapauksissa väestö pienenee, kunnes se saavuttaa tasapainon ympäristön kantokyvyn kanssa. Klassinen esimerkki on muinainen Rooman kaupunki, jonka väestö pieneni Trajanuksen ajan 1,5 miljoonasta 800-luvun 15 000 asukkaaseen.

Romahdusteoriat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romahdusteorioilla tarkoitetaan erilaisia näkemyksiä romahduksen taustalla vaikuttavista syistä. Osa teorioista on suunnattu vain yksittäisten romahdusten selittämiseen, kun taas osa teorioista on tarkoitettu yhteiskunnallisen romahduksen yleismaailmallisiksi selityksiksi. Kuitenkin myös yksittäisiä romahduksia selittävät teoriat väistämättä sitoutuvat johonkin näkemykseen romahtavan yhteiskunnan luonteesta sekä niistä tekijöistä, jotka ylipäätään kykenevät tuhoamaan yhteiskuntia ja valtakuntia.

Valloitukset, katastrofit ja muut yksittäiset selitykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vandaalit ryöstämässä Roomaa vuonna 455 taiteilija Karl Briullovin näkemyksen mukaan.

Rooman valtakunnan hajoaminen on yksi kiistellyimmistä historiallisista romahduksista. Syitä romahdukselle on tarjottu lukemattomia. Edward Gibbon esitti kolmisenkymmentä selitystä, muun muassa kristittyjen moraalittomuuden ja valtakunnan koon. Selitysmalleja on lisäksi etsitty muun muassa vesijohtojen lyijystä, valtiorakenteiden heikkenemisestä ja valtion desentralisaatiosta, sekä kansainvaelluksista ja muista ulkoisista paineista. Länsi-Rooman hajoamisen katsotaan yleisesti olleen seurausta barbaarien invaasioista.[3]

Kreetan minolainen kulttuuri on klassinen esimerkki romahduksesta, jonka katsotaan ainakin osittain johtuneen sattumanvaraisesta luonnonkatastrofista. Theran saari räjähti tulivuorenpurkauksessa vuosien 1600–1480 eaa. välillä, minkä oletetaan heikentäneen minolaista yhteiskuntaa merkittävästi ja altistaneen sen mykeneläisvalloitukselle.[4] Mykeneläiset vielä jatkoivat minolaisen kulttuurin perinteitä, mutta myöhempi doorilaisvalloitus tuhosi sen lopullisesti.[5]

Chacon kanjonin pueblo-kulttuuri kukoisti vuosina 900–1150, mutta vuosina 1130–1180 alueella vallinnut kuivuus hävitti viljeltävät pellot ja aiheutti nälänhätiä. Kuivuuteen liittyvät ongelmat jatkuivat 1200-luvulla, ja pueblointiaanit hylkäsivät kanjonin kokonaan 1200-luvun alussa.[6]. Heidän kulttuurinsa yleisesti katsotaan romahtaneen muuttuneeseen ilmastoon liittyvistä tekijöistä johtuen.

Eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden ja uuden maailman väestöjen kohtaamiset johtivat usein tuhoisiin paikallisiin tautiepidemioihin. Isorokko hävitti Meksikon intiaaniväestöä 1520-luvulla tappaen yksin Tenochtitlánissa 150 000 ihmistä mukaan lukien asteekkihallitsija Cuitláhuacin. Sama tauti raivosi myös Perussa 1530-luvulla. Joidenkin lähteiden mukaan eurooppalaiset taudit tappoivat jopa 95 prosenttia Amerikan alkuperäisväestöstä. Tautien katsotaan vaikuttaneen merkittävästi konkistadorien helppoihin voittoihin asteekeista sekä inkoista ja mahdollistaneen Amerikan kolonisaation.[7]

Joseph Tainter pitää valloituksiin, katastrofeihin ja muihin yksittäisiin tekijöihin perustuvia selitysmalleja epätyydyttävinä. Kyseiset tekijät voivat olla romahduksen näennäisiä tai osittaisia vaikuttavia tekijöitä, mutta eivät enempää. Hänen mukaansa malleihin liittyy usein epäjohdonmukaisuuksia. Rooman valtakunnan tuhonneet barbaarihyökkäykset eivät olleet voimakkaampia kuin monet niistä hyökkäyksistä, jotka roomalaiset torjuivat historiansa aikaisemmassa vaiheessa. Valtakunnan valtiorakenteiden heikkeneminen tai muu vastaava selitys puolestaan ei itsessään selitä heikkenemisen syytä. Samoin hän huomauttaa, että Chacon kanjonin intiaanit olivat kohdanneet kuivuuksia aikaisemminkin ilman yhteiskunnan romahdusta. Tainter väittääkin, että satunnaisiin tekijöihin viittaavat selitykset jättävät avoimeksi kysymyksen siitä, miksi yhteiskunnat joskus romahtavat kohdatessaan tietyn ongelman, kun taas joskus ne kykenevät jopa vahvistumaan ratkoessaan vastaavia ongelmia.[8]

Mystiset selitysmallit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oswald Spengler pyrki teoksessaan Länsimaiden perikato todistamaan, että kulttuurit ovat orgaanisia systeemejä, jotka syntyvät, käyvät läpi tietyt kehitysvaiheet ja lopulta kuolevat – aivan kuten mikä tahansa orgaaninen eliö – ja että tällä kehityksellä on tietty säännönmukaisuus, joka toistuu kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa kulttuureissa. Yhteiskunnilla oli lapsuutensa, nuoruutensa, aikuisuutensa ja vanhuutensa aivan kuten ihmisilläkin. Vanhuutta seurasi kulttuurin kuolema. Spengler piti kulttuurien nousuun ja rappeutumiseen liittyviä kausaalisia prosesseja mystisinä, ihmiselle selittämättöminä. Arvioidessaan kulttuurin ikää hän keskittyi erityisesti tieteisiin ja taiteisiin.[9]

Historioitsija Arnold J. Toynbee esitti 12-osaisessa sivilisaatiohistoriassaan A Study of History hyvin paljon Spenglerin näkemyksiä muistuttavan teorian yhteiskuntien kehitysvaiheista. Toynbee myös katsoi sivilisaatioiden käyvän läpi säännönmukaisia kehitysvaiheita eli synnyn, kukoistuksen, luhistumisen ja hajoamisen. Erona Spengleriin hän ei pitänyt sivilisaatioiden elinikää ei ollut ennalta määrättynä, joten hänen mallinsa on vähemmän deterministinen. Hän esitti sivilisaatioiden romahtamisen syyksi sen, että ratkoessaan ongelmia niiden kulttuuri kehittyy rakenteellisesti tiettyyn suuntaan, jolloin ne muuttuvat kykenemättömäksi ratkaista toisenlaisia uusia ongelmia. Jossakin vaiheessa ne kohtaavat ylitsekäymättömän ongelman ja joutuvat hajoamisen tilaan. Yhteiskunta ja sen sosiaaliset järjestelmät rappeutuvat, luovuus ja kiinnostus uuden oppimiseen katoavat. Lopulta jokin kriisi tuhoaa kulttuurin lopullisesti.[10]

Spengler ja Toynbee molemmat katsoivat, että romahdusvaiheessa olevan kulttuurin voi tunnistaa kulttuurin rappiosta. Tätä rappiota on usein sinällään pidetty romahdusta selittävänä tekijänä. Rooman valtakunnan romahdusta tulkittiin jo antiikin aikana kristinuskon aiheuttaman rappion[11] sekä Rooman armeijan heikentymiseen johtaneen korruption ja kurin höltymisen näkökulmista.[12]. Myöhemmin syiksi on epäilty muun muassa myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, aristokratian degeneroitumista sekä teknologisen kehityksen pysähtymistä.[3]

Joseph Tainter nimittää vertauskuvallisiin kehitysvaiheisiin sekä rappion käsitteeseen perustuvia romahdusteorioita mystisiksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että ne eivät perustu mihinkään tieteellisesti perusteltavaan yhteiskuntia koskevaan tietoon. Kuten Spengler itsekin katsoi, jäävät kulttuurien nousuun ja rappioon johtavat tekijät näissä malleissa mystisiksi, ihmiselle selittämättömiksi. Toisin kuin valloitukseen ja katastrofeihin perustuvat mallit, jotka sisältävät ainakin osittaisen tai näennäisen selityksen romahdukselle, ei mystisillä selitysmalleilla ole Tainterin mukaan mitään tieteellistä arvoa. Tainter tosin huomauttaa, että Toynbee lähestyi tieteellistä selitysmallia hyödyntäessään yhteiskunnan ongelmanratkaisufunktiota romahdusteoriassaan. Luovuuden väheneminen ja moraalinen rappio puolestaan voivat kyllä olla romahdukselle ominaisia ilmiöitä, mutta Tainterin mukaan nämä ilmiöt itse vaativat selitystä sen sijaan, että ne selittäisivät romahdusta .[13]

Sosiaalinen konflikti, huono johtaminen ja riittämätön reagointi ongelmiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palenquen raunioitunut mayakeskus.

Romahduksia on usein tulkittu myös siten, että niiden vaikuttavat tekijät liittyvät yhteiskunnan sisäisiin konflikteihin ja huonoon johtamiseen. Esimerkiksi mayakulttuurin tuhon on usein nähty johtuneen maya-kaupunkien keskinäisistä riidoista, vallanperimyssodista, paikallisten mahtimiesten kapinoista keskusvaltaa kohtaan tai talonpoikien kapinoista.[14] Monissa tapauksissa syyllisiä on etsitty mayojen ylimystöstä. On väitetty, että jatkuvasti kasvaneen ylimystön harjoittama veronkanto ja rakennustyöverotus ajoivat kansan kapinaan. Lisäksi on katsottu, että ryöstösaalista haluavan ylimystön määrän kasvu lisäsi sodankäyntiä.[15]

Vastaavia malleja on sovitettu myös Rooman valtakunnan romahdukseen. On katsottu, että Roomaa heikensivät korruptio ja tehoton hallinto, provinssien ryöstö, epätasainen tulonjako, epätasapaino maaseudun ja kaupungin välillä, orjuus ja valtiorakenteiden heikkeneminen.[3] Joseph Tainter esittää kritiikkiä näitä malleja kohtaan. On vaikea ymmärtää, miksi tietty valtarakenne ja sosiaalinen järjestelmä ensin nostivat kulttuurin kukoistukseen, mutta sen jälkeen muuttuivat sille haitallisiksi. Sosiaalisen konfliktin eskaloituminen sekä johtajiston huonontuminen jäävät näissä malleissa selitystä vaille.[16] Toisissa malleissa huonoa johtamista sen sijaan perustellaan riittämättömänä reagointina kasautuviin ongelmiin. Tainter jakaa nämä mallit kolmeen pääluokkaan.[17] Hänen mukaansa näkemysten muotoutumiseen vaikuttaa muun muassa se, nähdäänkö yhteiskunnan kehitys konfliktiteorian vai funktionalistisen teorian valossa.

  1. Dinosaurusmalli, eli suuri yhteiskunta, joka kuluttaa resurssejaan eksponentiaalisella kasvuvauhdilla tekemättä asialle yhtään mitään, koska johtava eliitti ei halua tai ei kykene sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin. Tällaisessa yhteiskunnassa johtajat vastustavat kaikkia muutoksia toimintalinjaansa. He suosivat tehostamista ja pyrkivät suuntaamaan kaikki olemassa olevat resurssit meneillään oleviin suunnitelmiinsa, projekteihinsa ja instituutioihinsa.
  2. Juna karkuteillä, eli yhteiskunta, jonka toiminta on täysin riippuvaista jatkuvasta kasvusta ja aina uusista resursseista. Yhteiskunta romahtaa, jos se ei kykene ylläpitämään kasvuvauhtiaan. Esimerkiksi muinainen Assyria sekä mongolivaltakunta hajosivat heti, kun ne eivät enää kyenneet uusiin valloituksiin.
  3. Korttitalomalli, eli yhteiskunta, joka on kasvanut niin suureksi ja kompleksiseksi, että se on muuttunut rakenteellisesti epävakaaksi ja romahdusherkäksi. Erityisesti itäblokin valtioita ja muita kommunistisia valtioita on pidetty tyypin malliesimerkkeinä. Näissä valtioissa kaikki yhteiskunnalliset järjestelmät ovat hallinnon ja johtavan puolueen käsissä, jolloin hallinto joutuu joko tukahduttamaan kaiken vastustuksen, aiheuttaen samalla tyytymättömyyttä ja kumouksellisuutta, tai harjoittamaan vallankäyttöä väittämäänsä tosiasiallisesti vähemmän aiheuttaen näin legitimiteettinsä heikkenemistä kansalaisten silmissä.

Ympäristöresurssien tuhoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääsiäissaaren moai-patsaita.

Ympäristökysymyksiin liittyvät romahdusteoriat ovat viime aikoina saavuttaneet huomattavaa suosiota. Niitä on ehdotettu niin mayakulttuurin, Rooman valtakunnan, Mesopotamian valtakuntien kuin Chacon kanjonin pueblointiaanikulttuurin romahduksiin.[18][19][20] Tunnetuimpiin kuuluva esimerkki koskee Pääsiäissaaren polynesialaisväestön romahdusta 1600- ja 1700-luvuilla. Teorian mukaan väestön liikakasvu, metsien hävittäminen ja eristäytyneen saaren rajallisten luonnonvarojen loppuunkäyttäminen ajoivat saaren väestön ympäristökriisiin, mikä tuhosi saaren pitkälle kehittyneen sivilisaation. Tältä ajalta peräisin olevista tunkioista havaitaan äkillinen kalanruotojen ja linnunluiden väheneminen, kun asukkaat eivät enää voineet rakentaa kalastusveneitä ja linnut menettivät pesimäpaikkansa. Saarella puhkesi nälänhätä. Ihmissyönti ja kanalat lisääntyivät nopeasti vuoden 1650 jälkeen, ja rottiakin alettiin syödä. Sosiaalinen järjestys murtui, jättiläispatsaiden pystytys jätettiin kesken ja saarelaiset ajautuivat sisällissotaan.[21]

Ympäristöresurssien tuhoutumiseen nojaavat mallit hyödyntävät ekologista systeemiteoreettista ajattelua sekä käsitteistöä kuten ’’ylilyönti’’, eli ympäristön pysyvän kantokyvyn ylittämistä. Vaikka ympäristön kulumiseen liittyvät tekijät ovat arkeologisesti todistettuja sivilisaatioiden kohtaamia ongelmia, löytää Joseph Tainter myös niihin perustuvista romahdusteorioista heikkouksia.[22] Hän suuntaa nimenomaista kritiikkiä Jared Diamondin näkemyksiin Pääsiäissaaren kohtalosta. Tainterin mukaan arkeologiset todisteet viittaavat siihen, että saarelaiset olisivat periaatteessa edelleen kyenneet nostamaan ympäristönsä väliaikaista kantokykyä lisäämällä maataloutensa intensiviteettiä. Hän päättelee, että ekologisiin systeemeihin nojaavat mallit eivät siis kykene määrittämään sitä ajankohtaa, jolloin ihmisen kyky ratkaista ongelmia lisäämällä intensiviteettiä tai korvaamalla resursseja toisilla resursseilla ei enää riitä yhteiskunnan ylläpitämiseen. Tässä mielessä hän pitää romahduskirjallisuudessa laajalle levinnyttä ylilyönnin käsitettä liian epämääräisesti määriteltynä.

Taloudelliset selitykset ja EROEI-suhde

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romahduksen taloudelliset selitykset perustuvat yleensä näkemyksille kompleksisuuden pienenevistä hyödyistä, kasvavista haitoista sekä kasvavista kustannuksista.[23] Esimerkiksi Owen Lattimore anaysoi Kiinan dynastioiden syklejä maataloustuotannon näkökulmasta. Hän katsoi, että pyrkiessään nostamaan maatalouden kokonaistuotantoa keisarit laajensivat tuotantoa yhä huonommille viljelysalueille, joilla kustannukset kasvoivat suhteessa tuotantoon. Tuotannossa saavutettiin huippu, minkä jälkeen kasvavat tuotantovaatimukset aiheuttivat lisääntyvää kurjuutta. Tämä ajoi yhteiskunnan tuhoisiin kapinoihin.[24] Bernard Lewis puolestaan tarkasteli osmanien valtakunnan häviötä armeijaan suunnattujen investointien näkökulmasta. Hänen mukaansa valtakunnan kasvun pysähtyminen ja eurooppalaisten laajentuminen Amerikkaan jättivät imperiumin taloudellisesti takaperoiseksi. Armeija kyettiin jonkin aikaa pitämään feodaalijärjestelmän avulla toimintakykyisenä, mutta sodankäynnin muuttuminen kalliimmaksi ja kompleksisemmaksi 1600-luvulla jätti ottomaanit altavastaajiksi.[25]

Eräät uudemmat taloudelliset romahdusteoriat perustuvat energiantuotannon alenevaan hyötysuhteeseen eli EROEI-suhteeseen (Energy Returned on Energy Invested). EROEI-suhteella viitataan siihen ylimääräenergiaan, minkä yhteiskunta saa käyttöönsä investoimalla energiaa energiantuotantoon. EROEI-suhde 1:1 tarkoittaisi sitä, että mitään ylijäämäenergiaa ei jää muuhun käyttöön. Charles Hall katsoo, että modernin yhteiskunnan ylläpito vaatii vähintään suhteen 3:1. Energiaa tarvitaan muun muassa hallinnon, oikeusjärjestelmän, finanssijärjestelmien, liikenneinfrastruktuurin, teollisuustuotannon, rakentamisen ja ihmisten elämäntapojen ylläpitämiseen. Teollisuusyhteiskuntien tärkeimmän energianlähteen eli maaöljyn EROEI-suhde oli 1900-luvun alussa 100:1, mutta parhaiden öljylähteiden jo tultua hyödynnetyiksi suhde on nykyisin vain 10:1.[26] EROEI-suhde vaikuttaa myös ruoantuotantoon tarvittavien ihmisten määrään. Esimoderneissa yhteiskunnissa yleensä vähintään 80 % ihmisistä tarvittiin maatalouteen pienellä energiabudjetilla tuottamaan tarpeeksi ruokaa 100 prosentille ihmisistä. Moderneissa yhteiskunnissa fossiilisten polttoaineiden avulla jo 4 % ihmisistä kykenee tuottamaan tarpeeksi ruokaa 100 prosentille ihmisistä. Aleneva EROEI-suhde nostaa polttoaineen hintaa pakottaen vähentämään ruoantuotannon energiakustannuksia, jolloin suurempi osa ihmisistä joutuu palaamaan ruoantuotantoon.[26]

Kompleksisuuden aleneva rajahyöty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Tainter pitää taloudellisiin näkökohtiin perustuvia romahdusteorioita parhaina yllä esitellyistä teorioista, mutta hän ei silti katso niiden tavoittavan romahduksen taustaa kokonaisuudessaan tai olevan riittävän yleistettävissä. Teoksessaan The Collapse of Complex Societies (1988) Tainter esittelee kasvavaa kompleksisuutta ja kompleksisuuden alenevaa rajahyötyä koskevan teoriansa. Hän tiivistää näkökulmansa neljään kompleksista yhteiskuntaa kuvaavaan kohtaan:

  • ongelmanratkaisu on yhteiskuntien olennainen ominaisuus
  • sosiopoliittiset järjestelmät vaativat energiaa ylläpitämiseensä
  • kasvava kompleksisuus tuottaa kasvavia per capita kustannuksia
  • investoinnit sosiopoliittiseen kompleksisuuteen sekä ongelmanratkaisuun saavuttavat jossakin vaiheessa pisteen, missä ne alkavat tuottaa alenevaa rajahyötyä[27]

Tainterin mukaan yhteiskunnat kasvavat investoidessaan kompleksisuuteen ongelmanratkaisun strategiana. Aluksi nämä investoinnit tuottavat voimakkaan positiivista rajahyötyä, mutta samalla kompleksisuuden kustannukset henkeä kohden kasvavat. Aikaisemmat hyötyä tuottaneet ratkaisut muuttuvat järjestelmän ylläpidon välttämättömyydeksi. Helpoimmat ja halvimmat ratkaisut käytetään ensimmäiseksi, joten uusien ongelmien vastaantullessa jäljellä on vain huonompia ja kalliimpia ratkaisuja. Jossakin vaiheessa lisäinvestoinnit kompleksisuuteen alkavat tuottaa alenevaa tai jopa negatiivistä rajahyötyä, jolloin yhteiskunta väistämättä yksinkertaistuu. Yhteiskunta voi jonkin aikaa sinnitellä ilman kasvua, mutta tällöin mikä tahansa vastaan tuleva ongelma heikentää sitä ja altistaa sen romahdukselle.

Suvut instituutioina ja perheet yhteiskunnan rakennuspalikoina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiologi Carle C. Zimmerman kutsuu teoksessaan Family and Civilization familismiksi (familism) sukua sosiaalisena ja henkilökohtaisena instituutiona.[28]

Zimmerman erottaa kolme eri familismin tyyppiä: trustee-familismi (trustee familism), domestinen familismi (domestic familism) ja atomistinen familismi (atomistic familism). Trustee-familismi liittyy valtioita edeltävään heimoyhteiskuntaan, mutta se muodosti myös Antiikin Kreikan kehityksen pohjan. Antiikin Kreikassa familismi kehittyi valtion kasvun myötä domestiseen familismiin ja lopulta atomistiseen familismiin. Atomistisen familismin vaihe kulminoitui Kreikan valtion hajoamiseen ja sen valloittivat väestöt joilla oli vakaammat ja vahvemmat familismin tyypit. Zimmerman osoittaa että tämä kuvio toistui Rooman valtakunnassa ja keskiajan Euroopassa. Zimmerman osoittaa teoksessa eri familismin tyyppien läheiset ja kausaaliset vaikutukset sivilisaatioiden nousuun ja tuhoon.[28]

Zimmermanin mukaan trustee-familismi ja atomistinen familismi eivät voi olla olemassa samassa yhteiskunnassa samaan aikaan, sillä he jotka harjoittavat atomistista familismia tulevat trustee-familismin syömiksi. Domestinen familismi voi olla olemassa valtion auktoriteetin alaisuudessa. Zimmermanin mukaan sivilisaatio ei kykene säilyttämään domestista familismia pitkään, sillä valtio kasvaa kooltaan ja lainsäädännön auktoriteetiltaan viemään suvun vastuut, ja suku välttämättä pienenee merkitykseltään, kunnes enää vain löyhä kokoelma yksilöllisiä haluja on jäljellä. Zimmermanin mukaan kyse ei ole siitä tapahtuuko tämä prosessi, vaan se on vain ajan kysymys.[28]

Zimmermanin mukaan kun sivilisaatio kasvaa voimakkaaksi ja kokee dekadenssin, suku alkaa hajota. Kun suku hajoaa, yhteiskunnat joilla on vahvempi familismin tyyppi (yleensä trustee-tyyppiä) valloittavat ja korvaavat atomistiset ihmiset, jotka eivät kykene tai ovat haluttomia puolustamaan elämäntapaansa. Zimmermanin mukaan kuvio on historiassa toistuva, ja atomistisesta familismista yleensä palataan trustee-familismiin.[28]

Teollisen yhteiskunnan romahdus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernien teollisuusyhteiskuntien romahdus on viime aikoina noussut yleiseksi aiheeksi kirjallisuudessa. Teollisuusyhteiskunnan romahdusta käsittelevät teoriat ovat yhteydessä historiallisia romahduksia käsitteleviin malleihin, mutta toisaalta ne poikkeavat niistä keskittyessään vielä tapahtumattomaan romahdukseen sekä käsitellessään moderneille yhteiskunnille osittain yksinominaisia piirteitä. Tärkeimpänä näistä piirteistä yleensä mainitaan riippuvaisuus maaöljystä sekä öljykauden yhteiskunnille ominainen tuotannon ja elintason rakentuminen energiaorjien varaan. Merkittävänä erona historiallisiin romahduksiin teollisuusyhteiskuntien romahdus nähdään ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa täysin globaalina ilmiönä. Kyseiset teoriat perustuvat ajatukseen, että romahdus on seurausta nyky-yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä, joten satunnaisiin tekijöihin kuten ympäristökatastrofeihin, ydinsotaan tai taivaankappaleiden törmäyksiin perustuvia malleja ei tässä käsitellä.

Ikuisen kasvun mahdottomuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernit teollisuusyhteiskunnat perustuvat jatkuvan talouskasvun ajatukselle. Täystyöllisyys ja hyvinvointipalvelut ovat riippuvaisia talouskasvusta, samoin kuin velkaan ja kasvuodotuksiin perustuvat rahoitus- ja sijoitusjärjestelmät. Talouskasvun pysähtyminen merkitsisi palveluiden ja tukijärjestelmien purkamista, velkasaneerauksia, pankkien kaatumisia, suurtyöttömyyttä ja koko hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa.[29] Teoreettisemmasta näkökulmasta myös Joseph Tainter esittää jatkuvan kasvun kompleksisten yhteiskuntien säilymisen edellytyksenä. Kompleksisuus tuottaa kustannuksia, jolloin merkittävä osa yhteiskunnan tuotosta on suunnattava järjestelmän ylläpitoon. Ongelmanratkaisuun suunnattavat resurssit ovat otettava käyttöön kasvusta saatavasta ylijäämätuotosta. Ilman kasvua yhteiskunta menettää kykynsä ratkaista ongelmia muuten kuin siirtämällä resursseja ylläpidosta ongelmanratkaisuun, mikä puolestaan johtaa yhteiskunnan heikentymiseen.[22]

Monet taloustieteilijät ovat pyrkineet osoittamaan ikuisen talouskasvun mahdollisuuden. Tunnetuimpia heistä on Julian Lincoln Simon, joka pyrki todistamaan resurssien riittävyyden olevan paljon odotettua parempi. Tätä hän perusteli toisaalta osoittamalla resurssien hinnan pääsääntöisesti laskeneen pitkällä aikavälillä ja toisaalta olettaen ihmisen älyn, teknologisen kehityksen ja markkinoiden toiminnan kykenevän loputtomasti kierrättämään ja korvaamaan resursseja sekä vähentämään niiden tarvetta yksikköä kohden.[30]

Useimmat teollisen yhteiskunnan romahdusta koskevat teoriat hyökkäävät juuri tätä loputtomuuden ajatusta vastaan. William Catton esitti kirjassaan Overshoot: The Ecological Basis of Revolutionary Change kaiken historiallisen kasvun voineen tapahtua vain kahdella tavalla: valtaamalla ekologisia lokeroita muilta eliölajeilta tai kuluttamalla uusiutumattomia luonnonvaroja. Molemmilla strategioilla on rajansa. Ekologisia lokeroita on maapallolla rajallisesti, ja koska ihminen on riippuvainen ekosysteemeistä, tuhoutuu ihmisen oma elinympäristö jo ennen kuin ne vallataan kaikki. Uusiutumattomat luonnonvarat puolestaan ovat maapallolla yhtä lailla rajallisia. Hänen mukaansa ajatus loputtomuudesta ja ihmisen riippumattomuudesta ympäristön rajoituksista syntyi aikakaudella, jolloin resursseja oli vielä runsaasti ja helposti saatavilla. Loputon kasvu tuntui mahdolliselta, koska kasvun rajat eivät vielä olleet näkyvissä.[31]

Julian Simonin väitteitä on kritisoinut erityisesti Albert Bartlett. Hän katsoo ihmiskunnan suurimman puutteen olevan kyvyttömyys ymmärtää eksponentiaalisen kasvun luonnetta. Hänen mukaansa vaatimaton prosentuaalinen kasvu on aluksi helppo tuottaa ja sen rajat tuntuvat kaukaisilta, mutta yllättäen kasvu räjähtää käsiin ja suureltakin näyttänyt resurssivaranto kulutetaan hetkessä loppuun. Vaikka jonkin resurssin määrä nykyisellä kulutuksella riittäisikin sadoiksi vuosiksi, lyhentää muutaman prosentin vuotuinen kasvu sen riittävyyden vuosikymmeniin. Simonin näkemyksiä resurssien hinnan alenemisesta hän arvostelee sillä perusteella, että hinnan aleneminen on tapahtunut lähinnä lisäämällä resurssien tuotannossa käytettyä energiaa. Sitä mukaa, kun resursseja joudutaan etsimään yhä huonommista paikoista, energiakustannukset kasvavat. Energian kallistuessa myös muut resurssit kallistuvat. Toisin kuin Julian Simon, ei Bartlett pidä väestönkasvua hyödyllisenä missään olosuhteissa.[32]

Ajatusta resurssien säästämisestä tehostamalla niiden käytön hyötysuhdetta on arvosteltu William Stanley Jevonsin mukaan nimetyllä Jevonsin lailla. Se merkitsee sitä, että kasvuun perustuvassa järjestelmässä säästöt hyödynnetään volyymin kasvattamiseen, eikä kokonaiskulutus siten pienene.[33] Joseph Tainter puolestaan huomauttaa, että myös tehostaminen on alisteista alenevalle rajahyödylle. On helppoa parantaa huonon laitteen hyötysuhdetta ensimmäiset 10 prosenttia, mutta valmiiksi tehokkaamman laitteen tehostaminen 10 prosentilla on jo hankalampaa ja kalliimpaa toteuttaa. Jossakin vaiheessa rajahyöty jää olemattomaksi tai jopa muuttuu negatiiviseksi.[22]

Ylilyönti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maailman arvioitu väestömäärä 10 000 eaa.- 2 000 jaa.

Useissa romahdusteorioissa esiintyy ajatus, jonka mukaan maailman väkiluku ja ihmisten kulutus on ylittänyt ympäristön kestävän kantokyvyn rajat, mitä kutsutaan ekologian termistöllä ylilyönniksi. William Cattonin mukaan ylilyönti on tapahtunut hyödyntämällä uusiutumattomia ja rajallisia luonnonvaroja, jolloin niiden loppumista seuraa kulutuksen pieneminen sekä väestöromahdus. Hän katsoi jo vuonna 1980 maailman väestömäärän ylittäneen ympäristön kantokyvyn moninkertaisesti. Ympäristön tuhoaminen ja resurssien kuluttaminen johtavat pysyvän kantokyvyn alenemiseen, jolloin romahduksen jälkeinen väestömäärä on huomattavasti pienempi kuin se olisi voinut olla ilman ylilyöntiä.[31] Donella Meadows, Jorgen Randers ja Dennis Meadows myös hyödynsivät ylilyönnin käsitettä teoksessaan Kasvun rajat: 30 vuotta myöhemmin, mutta he tukeutuivat ekologisen jalanjäljen käsitteeseen ja olettivat nykyisen ylilyönnin olevan suhteellisesti paljon pienempi kuin Cattonin teoriassa. Catton katsoi romahduksen olevan väistämätön, mutta Kasvun rajojen tekijät uskovat romahduksen olevan vielä vältettävissä poliittisella, taloudellisella ja kulttuurisella suunnanmuutoksella.[34]

Öljyhuippu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Öljyhuippu
Öljyhuippu noudattaa Hubbertin käyrää, joka kuvaa öljyn tuotantoa. Huippupisteessä saavutetaan tuotantomaksimi, jonka jälkeen öljyä ei kyetä tuottamaan enää yhtä paljon kuin aikaisemmin

Keskusteluissa teollisen yhteiskunnan romahduksesta ajankohtaisimmaksi aiheeksi nousee useimmiten M. King Hubbertin määrittelemä maailman öljyntuotannon huippu, jota seuraa vääjäämätön kokonaistuotannon lasku. Koska öljy on maailman tärkein energianlähde ja sen merkitys korostuu entisestään yhteiskunnan infrastruktuurin tärkeimmillä osa-alueilla, öljyhuipun katsotaan olevan ylitsekäymätön ongelma ja romahduksen syy. Ajankohtaiseksi aiheen tekee se, että useat tahot olettavat öljyhuipun ohitetun vuosien 2005 ja 2011 välissä, jolloin maailmantalous olisi jo saavuttanut huippunsa ja lähtisi pian taantumaan. Esimerkiksi vuosien 2007–2009 finanssikriisin katsotaan olleen seurausta öljyhuipusta.[35]

Tunnetuimpiin öljyhuippua käsitteleviin kirjailijoihin kuuluva Richard Heinberg katsoo teoksessaan The Party's Over: Oil, War, and the Fate of Industrial Societies maaöljyyn perustuneen yhteiskunnan olleen juhla, jossa resurssien mahdollisimman nopeaa kuluttamista ihannoitiin. Öljyä on hyödynnetty elintason nostamiseen ja hauskanpitoon välittämättä siitä, että kaikki poltettu öljy on ollut pois tulevilta sukupolvilta. Hän vertaa öljyvarantojen käyttöönottoa lottovoittoon, jonka voittaja tuhlaa kaiken mahdollisimman nopeasti miettimättä tulevaisuutta.[36] Heinberg ei usko öljyhuipun olevan ratkaistavissa teknisillä ratkaisuilla, sillä maailmantalous ja teknologinen kehitys ovat käsillä olevan ongelman suhteen pahasti myöhässä, öljyllä on ratkaiseva merkitys myös muiden energiamuotojen tuottamisessa ja toimivakin energiamuoto vain siirtäisi romahdusta sen sijaan että estäisi sitä. Teoksessaan Powerdown: Options and Actions for a Post-Carbon World hän esittääkin ensisijaiseksi ratkaisuksi kulttuurista suunnanmuutosta, jossa maailma luopuu kasvun ja korkean kulutuksen tavoittelusta.[37]

Teollisuusyhteiskunnan aleneva rajahyöty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Tainter perustelee näkemyksiään kompleksisuuteen suunnattujen investointien alenevasta rajahyödystä etenkin teollisuusyhteiskuntaa koskevilla esimerkeillä. Esimerkiksi lisäpanostukset koulutukseen, tieteelliseen tutkimustyöhön ja teknologiseen kehitykseen tuottivat alenevaa rajahyötyä pitkin 1900-lukua. Hän katsoo siis oman aikamme yhteiskunnan olevan alisteinen monille niistä tekijöistä, jotka johtivat historiallisten yhteiskuntien romahdukseen.[38] Tainter myös huomauttaa, että nykyisiä teollisuusyhteiskuntia edeltäneet eurooppalaiset renessanssivaltiot tuottivat alenevaa rajahyötyä ja olivat lähellä romahdusta juuri ennen teollistumista. Tuolloin kuitenkin yhä kasvavia kustannuksia onnistuttiin kompensoimaan fossiilisilla polttoaineilla, jotka piilottivat kompleksisuuden kustannukset ja mahdollistivat yhteiskunnan huonon hyötysuhteen. Esimerkkinä tästä huonosta panos-tuotossuhteesta Tainter antaa sen, että nykyaikainen maatalous kuluttaa moninkertaisesti enemmän energiaa kuin se tuottaa, mikä olisi ollut lihasvoimaan perustuvassa yhteiskunnassa mahdoton yhtälö. Myös hän katsoo fossiilisten polttoaineiden ehtymisen olevan riski teollisuusyhteiskunnille, sillä öljyn vaihtoehdot energianlähteenä ovat pääasiassa kompleksisempia, vaikeammin käyttöönotettavia ja rajahyödyltään huonompia.[22]

Thomas Derek Robinson jatkaa Tainterin linjoilla ja katsoo teknologisen kehityksen 1900-luvulla sekä tuottaneen alenevaa rajahyötyä että suoranaisesti hidastuneen. Ensimmäistä väitettä hän perustelee muun muassa sillä, että Mooren lain mukainen tietokoneiden mikropiirien kehittyminen on nykyisille käyttäjille hyvin vähämerkityksellistä, sillä valmiiksi nopeiden koneiden nopeutuminen vielä muutamilla sekunnin sadasosilla on tuskin havaittava lisähyöty. Teknologisen kehityksen hidastumisesta hän väittää, että kaikki merkityksellisimmät keksinnöt tehtiin jo 1800-luvulla tai 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, eikä viimeiseen 30 vuoteen ole juuri kyetty kuin parantelemaan vanhoja keksintöjä. Teknologia on nykyisin jo niin kompleksista, että kaikki kehitystyö vaatii valtavasti aikaa ja resursseja.[39] Jonathan Huebner puolestaan määritteli teknologisen kehityksen innovaatiohuipun vertaamalla tärkeimpien keksintöjen luetteloa keskiajalta nykypäivään maailman kulloiseenkin väestömäärään. Hän havaintojensa mukaan innovaatiohuippu saavutettiin jo vuonna 1873 ja maailman väestön keskimääräinen innovatiivisuus laski pitkin 1900-lukua huolimatta siitä, että väestö oli koulutetumpaa ja tutkimukseen suunnattiin enemmän varoja. Muodostamansa innovaatiokäyrän perusteellä hän arvelee, että vuonna 2005 oli 85 % kaikista innovaatioista jo tehty. Hänen mukaansa teknologista kehitystä ei rajoita vain se, mikä on fysikaalisesti mahdollista keksiä, vaan myös se, mikä on taloudellisesti mahdollista tai järkevää keksiä.[40]

Teollinen yhteiskunta romahduksen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiekkaan hautautuneita maatalouskoneita Etelä-Dakotassa vuonna 1936.

Teollisen yhteiskunnan romahdusta pidetään yleisesti ottaen negatiivisena tapahtumana. Modernien yhteiskuntien kompleksisuuden taso on niin korkea, että yksinkertaistumisprosessi tulisi olemaan dramaattinen. Tämä näkyisi köyhtymisenä, palveluiden ja turvaverkostojen katoamisena, infrastruktuurin rapautumisena, liikkuvuuden alenemisena ja kaupankäynnin heikentymisenä. Öljyyn perustuvan modernin maatalouden heikentymistä seuraisivat nälänhädät, epidemiat ja malthusilainen väestökatastrofi. Useat kirjailijat pelkäävät tilanteen johtavan resurssisotiin, ihmisoikeusloukkauksiin, demokraattisen järjestelmien kaatumisiin ja yleiseen moraalikatoon.[31][37][41] Koska teollisuusyhteiskunnat ovat poikkeuksellisen huonosti valmistautuneet kasvun pysähtymiseen, Dmitry Orlov arvelee romahduksen johtavan täydelliseen sosiaaliseen kaaokseen.[42] Mikäli yhteiskunnan valtarakenteet säilyvät, saattaa romahdus johtaa verotuksen kiristymiseen, kansalaisoikeuksien kaventamiseen ja pakkotyöhön perustuviin yhteiskuntajärjestelmiin.[22] Toisaalta, mikäli ihmiskunta kykenee uudistamaan kulttuuriaan ja arvopohjaansa, on Thom Hartmannin mukaan romahduksen jälkeen mahdollista rakentaa uusi yhteiskunta, joka ei perustuisi yksityisomaisuudelle, kasvulle, alistamiselle sekä tuhoamiselle ja joka saattaisi siksi olla rakenteiltaan pysyvämpi.[43] Joseph Tainter kuitenkin katsoo stabiilin yhteiskunnan edellyttävän niin alhaista väestötiheyttä, että ongelma-alueelta muualle muuttaminen säilyy potentiaalisena ongelmanratkaisukeinona.[22]

Teollisen yhteiskunnan romahdusta kuvaavat kirjoittajat eivät yleensä tee ehdottomia veikkauksia siitä, tuleeko romahdus olemaan nopea prosessi vai hidas, jopa vuosisatoja kestävä heikentyminen. Eräs malli on sarja toisiaan seuraavia romahduksia, joiden välissä kyetään tuottamaan jonkin verran kasvua.[44] Mikäli yhteiskunnan olennaiset rakenteet onnistutaan säilyttämään, ei romahduksen tarvitse olla nopeampi kuin sinänsä hidas öljyntuotannon aleneminen. Toisaalta monet seikat saattavat nopeuttaa prosessia. Kyvyttömyys ylläpitää infrastruktuuria ja investoida uusiin kohteisiin rapauttaa nopeasti yhteiskunnan toimintakykyä. Sodat ja kilpailu resursseista voivat nopeuttaa resurssien tuhoutumista. Taloudellinen luottamuspula ja häiriöt maailmankaupassa saattavat pudottaa yhteisöt paikallisten resurssien varaan, jotka ovat huomattavasti niukemmat kuin globaalisti jaetut resurssit. Kyvyttömyys ymmärtää romahduksen syitä voi johtaa vääriin ratkaisuihin ja siten pahentaa tilannetta. Useat kirjoittajat toivovat siksi yleisen kiinnostuksen heräämistä aihepiiriä kohtaan, vaikka se ei romahdusta estäisikään.[31][37]

Esimerkkejä romahtaneista yhteiskunnista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taantumalla/yksinkertaistumalla

Yhdistämisellä/Asteittaisella liittämisellä

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tainter 1988, s. 4.
  2. ↑ Tainter 1988, s. 19–20, 123–127.
  3. ↑ a b c Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Miksi Rooman imperiumi hajosi?, s. 170.
  4. ↑ Welwei 2002, ss. 12–18.
  5. ↑ Antiikin kulttuurihistoria 1981, s. 344.
  6. ↑ Diamond 2005, s. 160–168
  7. ↑ Diamond 2003, 354–375
  8. ↑ Tainter 1988, s. 53, 61, 63, 86.
  9. ↑ Spengler 2002.
  10. ↑ Toynbee 1950.
  11. ↑ Gill: Which Historian First Wrote About the Fall of Rome?
  12. ↑ Gill: Fall of Rome – Reasons for the Fall of Rome Include Decay, Christianity, Vandals.
  13. ↑ Tainter 1988, s. 82–85.
  14. ↑ Diamond 2005, s. 190
  15. ↑ Talvitie: Mayojen tuho.
  16. ↑ Tainter 1988, s. 71–72.
  17. ↑ Tainter 1988, s. 59–60.
  18. ↑ Diamond 2005, s. 160–168, 190.
  19. ↑ Thompson 2004.
  20. ↑ Demarest & Wright 2004, s. 129.
  21. ↑ Diamond 2005, s. 123–128.
  22. ↑ a b c d e f Tainter 2000.
  23. ↑ Tainter 1988, s. 86–87.
  24. ↑ Lattimore 1940, s. 45–46.
  25. ↑ Lewis 1958.
  26. ↑ a b Hall 2009.
  27. ↑ Tainter 1988, s. 93.
  28. ↑ a b c d Carle C. Zimmerman, Family and Civilization (New York: Harper and Brothers, 1947).
  29. ↑ "Hyvinvointivaltio vaarassa", Helsingin Sanomat 30.9.2010, s. A5.
  30. ↑ Simon 1981.
  31. ↑ a b c d Catton 1980.
  32. ↑ Bartlett, ’’Arithmetic, Population, and Energy’’ -luento.
  33. ↑ Oxford 2010.
  34. ↑ Meadows, Randers & Meadows 2005, s. 27–42.
  35. ↑ Grupp, viitattu 1.7.2011.
  36. ↑ Heinberg 2003, s. 272.
  37. ↑ a b c Heinberg 2004.
  38. ↑ Tainter 1988, s. 109–117, 209–216.
  39. ↑ Robinson 2011.
  40. ↑ Huebner 2005.
  41. ↑ Catton 1998.
  42. ↑ Orlov 2008.
  43. ↑ Hartmann 1997.
  44. ↑ Greer 2004.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jonstadt, David: Sivilisaation loppu. ((Kollaps. Livet vid civilisationens slut, 2012.) Suomentaneet Salon tasauskohtuuspajan jäsenet ystävineen) Helsinki: Into, 2016. ISBN 978-952-264-544-9
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Yhteiskunnallinen_romahdus&oldid=22757788”