Suomen Vapaakirkon lähetystyö
Suomen Vapaakirkko harjoittaa laajaa lähetystyötä kristillisen lähetyskäskyn perustalta. Suomen Vapaakirkolla oli vuonna 2011 34 lähetystyöntekijää ja kohdemaita 13. Lähetystyötä tehtiin Gambiassa, Etiopiassa, Papua-Uusi-Guineassa ja Venäjällä. Vapaakirkko tuki muun muassa Himalajan Vapaakirkon toimintaa, avusti Kongon evankelisen kirkon työtä, tuki Ecuadorissa vammaiskoulujen toimintaa, tuki Indonesiassa koululaisten hampaiden hoitamista, Nepalissa HIV/AIDS-työn edistämistä ja fysioterapian opetuksen suunnittelua, teki Venäjällä katulapsityötä ja suomensukuisten kielten raamatunkäännöstyötä, järjesti aktioita ja oli mukana järjestämässä konferenssia Himalajalla.[1]
Ecuadorin lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen Vapaakirkolla on ollut lähettejä Ecuadorissa sisarkirkkonsa Pacto-kirkon työyhteydessä 1980-luvulta lähtien. Työn tuloksena on syntynyt seurakuntia intiaanialueille. Nämä seurakunnat jatkavat ecuadorilaisten työntekijöiden voimin.
Vuonna 2008 aloitettiin uusi vammaishanke "Napon läänin resurssikeskus".
Syksyllä 2008 avautui uusi työkohde Ecuadorin viidakkoalueella kolmen läänin alueella. Alueen pinta-ala on 90 000 neliökilometriä. Alueella asuu pääosin Napo-joen ketshuoita mutta myös shuar- ja waorani-intiaaneja, jotka ovat Suomessa paremmin tunnettuja nimillä jivarot ja aucat.[2]
Etiopian lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaakirkko on ollut Etiopiassa mukana kieliprojektissa, jossa lähettipari jatkaa etätyönä tarkistustyössä ja konsulttina.
Gambian lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaksi Suomen Vapaakirkon lähettiä toimii WEC Internationalin palveluksessa mandinka-kielen Vanhan testamentin revisiohankkeen koordinaattoreina.
Kongon lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaakirkon lähetystyö Kongossa on nykyisin mm. pastorien koulutuksen tukemista ja erilaisiin projekteihin osallistumista.
Malesian lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaakirkko on Malesiassa mukana Raamatun Vanhan testamentin käännösprojektissa tukemalla kansallisen kääntäjän palkkausta. Projekti toteutetaan yhteistyössä Malesian Raamattuseuran ja kansallisen kirkon kanssa.
Papua-Uuden-Guinean lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen Vapaakirkon Papua-Uusi-Guineassa olevat lähetit työskentelevät kielityössä Wycliffe Raamatunkääntäjien työyhteydessä. Työn alla on sekä Uuden että Vanhan testamentin käännöksiä, ja myös muuta kirjallisuutta. Koulutus on keskeisellä sijalla työssä.
Thaimaan lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen Vapaakirkon lähetit Thaimaassa toimivat seurakunnanistutus- ja evankelioimistyössä.
Venäjän lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaakirkolla työskentelee Venäjällä lähetti Raamatunkäännösinstituutin suomensukuisten kielten käännöshankkeessa. Toinen lähetti toimii Toivon Sateenkaari -järjestön lapsi- ja nuorisotyön koordinaattorina ja kasvattajana Pietarissa.
Mongolian lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaakirkon ensimmäinen lähetyslentäjä aloitti työn Mongoliassa heinäkuussa 2006 Lähetyslentäjien palveluksessa.
Kiinan lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhteistyö Kiinan Sisämaanlähetyksen kanssa ja omien lähetystyöasemien perustaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaakirkon lähetystyön alkuunpanijana pidetään Antti Mäkistä. Opiskellessaan Englannissa hän tutustui Kiinan Sisämaanlähetyksen perustajaan ja johtajaan Hudson Tayloriin. Suomeen palattuaan hän alkoi pitää esitelmiä sekä laatia lehtikirjoituksia Kiinan lähetyksestä.[3]
Tammisaaren kokouksen jälkeen Vapaan lähetyksen johto otti yhteyttä Kiinan Sisämaanlähetykseen (KSL) ja teki sopimuksen yhteistyöstä. Kaikki suomalaiset Vapaan Lähetyksen lähettämät lähetystyöntekijät saivat tehdä työtä KSL:n kentillä ja alkuvaiheessa myös KSL:n asemilla, siihen asti kunnes omia asemia perustettiin.[4]
Ensimmäinen suomalainen lähetystyöntekijä Kiinassa oli Fredrik Fransonin kokouksessa 19-vuotiaana uskoon tullut Agnes Meyer (1861-1897), hän oli myös ensimmäinen Vapaan Lähetyksen lähettämä lähetti Kiinassa. Vuonna 1891 hyväksyttiin Kiinan läheteiksi opettajat Wilhelmiina Arpiainen (1859-1922) ja Verna Hammarên (s. 1863). He saapuivat Kiinaan tammikuussa 1893 toimien Xinjiangin asemalla Kiinan rannikolla viiden vuoden ajan.[5][6]
1890-luvun lopulla lähetystyötä tehtiin ja tuettiin tiiviisti Kiinan, Intian ja Himalajan kentillä. Suomen Viikkolehdessä seurattiin tilannetta kentiltä saatujen ja lehdessä julkaistujen kirjeiden välityksellä.
Vuonna 1898 oli kuusi lähettiä Kiinan Sisämaanlähetyksen yhteydessä Kiinassa ja kuusi Himalajalla.[7] Samana vuonna Suomen Viikkolehden sivuilla näkyi ensimmäisen suomalaisen Kiinan lähetin, Agnes Meyerin (eräissä lähteissä: Meijer), edellisvuonna tapahtuneen kuoleman aiheuttama suru ja kaipaus. Artikkelissa oli muun muassa kuva hautakivestä ja muistokirjoitus.[8] Lähetysinto ei suinkaan loppunut lähetin kuolemaan, vaan kasvoi entisestään. Marraskuussa 1898 oli suunnitteilla aloittaa viisi kuukautta kestävä Vapaan Lähetyksen lähetyskoulu Helsingissä.[9] Koulun toteutumisesta ei ole enempää tietoa. Kiinan Sisämaanlähetyksen johdon alaisuudessa työskenteli vuoden 1900 alussa 811 lähetystyöntekijää ja 695 kiinalaista apulaista.[10]
Sisällissodan ajan vainot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kiinan sisällissodan aikana, vuosina 1927–1930, Kiinassa olevat lähetystyöntekijät joutuivat kokemaan vainoa ja muutamia murhattiin. Suomen Vapaakirkon lähetystyöntekijä Edith Ingman surmattiin 2. helmikuuta 1930 eräässä temppelissä. Seuraavana päivänä surmattiin samassa paikassa lähetystyöntekijät Elli Cajander ja Agnes Hedengren. Amerikkalaisen lähetysseuran työntekijänä toiminut vapaakirkollinen tri Alik Berg ammuttiin 7. tammikuuta 1948.[11][12]
Toisen maailmansodan ja Kiinan vallankumouksen jälkeiset vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1947 Suomen Vapaakirkko päätti lähettää lähetystyöntekijöitään entisille kentilleen. Fria missionsförbundet luovutti Yunfengin aseman käytettäväksi, jolloin lähtivät pastori Jorma Mannero (s. 1919) ja hänen vaimonsa Hilkka Mannero (s. 1913). He saapuivat Kiinaan vuonna 1948.[13][14]
Sitten Kiinassa tapahtuneen vallankumouksen seurauksena lähetystyön tekemiselle asetettiin rajoituksia ja esteitä. Kesällä 1950 Kiinan kirkkojen edustajat vakuuttivat Kianissa allekirjoittamallaan julkilausumallaan uskollisuuttaan Kiinan hallitukselle ja seurakunnat sitoutuivat katkaisemaan kaikki yhteydet "imperialistisista maista" kotoisiin oleviin lähetystyöntekijöihin. Kiinan Sisämaanlähetys kutsui työntekijänsä pois Kiinasta vuonna 1950 ja seuraavan vuoden alussa Mannerot jättivät Kianin ja lähetystyön Yongfengissa.[15]
Kommunistit leimasivat vallankumouksen jälkeen uskonnon ”oopiumiksi kansalle”, mikä piti kitkeä pois. Tästä seurasi niin kristillisten kirkkojen kuin buddhalaisten temppelien tuhoamista ja jopa kristittyjen vainoja ja vangitsemisia, jos nämä eivät olleet valmiita kieltämään uskoaan. Kristityt eivät voineet kokoontua avoimesti ja esimerkiksi Raamattujen tai muun hengellisen kirjallisuuden omistaminen tuli vaaralliseksi. Yhteydet ulkomaailmaan katkesivat ja monet olettivatkin tämän olevan Kiinan seurakunnan loppu. Vuoden 1979 jälkeen, kun kirkot saivat avata taas oviaan ja koko maa vähitellen avautui ulkomaailmalle, huomattiin, että Kiinan kristittyjen määrä olikin vainojen alla kasvanut. Ympäri maata oli syntynyt runsaasti kodeissa kokoontuvia uskovien ryhmiä, joita alettiin kutsua kotiseurakunniksi tai maanalaisiksi seurakunniksi, koska heillä ei ollut viranomaisten hyväksyntää. On myös puhuttu Kiinan herätyksistä, koska seurakunnat kasvoivat maan joissakin osissa lähes räjähdysmäisesti. Suurin kasvu tapahtui maaseudulla ja Itä- sekä Etelä-Kiinassa. 2000-luvulla seurakuntiin on myös liittynyt yhä enemmän kaupunkilaisia ja korkeasti koulutettuja lähes ympäri maata.
Kiinanlähetyksen työntekijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Himalajan lähetystyö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä] |
Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Tarinamainen hengellinen kertomus, paikoitellen luettelomainen |
Himalajan lähetys sai alkunsa amerikanruotsalaisen Fredrik Fransonin kautta, joka oli vuonna 1890 saanut ajatuksen evankeliumin julistamisesta Tiibetissä. Tämän tavoitteen edistämiseen hän perusti Skandinavian Allianssilähetys -nimisen lähetysseuran.[16] Ensimmäinen suomalainen Himalajan lähetystyöntekijä Sigrid Gahmberg (1865-1900) osallistui Ruotsissa Franssonin lähetyskursseille. Eräs tämän seuran jäsenistä, Susanna Hãnsen, piti kirjeitse yhteyttä Sigrid Gahmbergiin. Eräässä kirjeessään Tiibetistä Baksa Duarin lähetysasemalta hän kertoi olevansa sairas ja väsynyt, ja pyysi Sigridia saapumaan avukseen.[17]
Sigrid siunattiin lähetystyöntekijäksi Vapaanlähetyksen vuosikokouksessa Tampereella 1895. Sitten hän lähti elokuussa meritse kohti Intiaa. Laiva pysähtyi kuuden viikon matkan jälkeen Colombon satamaan Ceylonille ja veneet veivät matkustajat maihin. Sigrid oli aikaisemmin sopinut Susanna Hãnsenin kanssa, että hän saisi Colomboon saavuttuaan tarkemmat matkaohjeet. Aikansa odotettuaan hänen luoksensa tuli intialainen mies, jonka ojentamasta sähkösanomasta hän sai lukea seuraavat sanat: "Neiti Sigrid Gahmberg. Rouva Hãnsen on muuttanut Herransa luokse muutama viikko sitten." Nyt hän oli yksin, eikä hänellä ollut tarpeeksi rahaa ostaakseen paluulaivalippua kotiin. Hän päätti kuitenkin matkustaa junalla Himalajalle Darjeelingiin, missä hän sai kuulla kuumetautiin kuolleen Hãnsenin viimeisistä vaiheista. Susanna oli testamentannut 11 vuoden ikäisen tyttärensä Alfhildin huolehtimisen hänelle. Sigrid opiskeli Darjeelingissa muutaman kuukauden ajan tiibetin kieltä ja matkusti sitten SAL:n lähetystyöntekijä Anna Fredericksonin kanssa Baksa Duariin Chunabattin kylään. Vuonna 1896 opettaja Klaara Hertz (1863-1920) saapui Ghoomiin. Vapaanlähetyksen ensimmäinen Himalajan lähetystyöntekijä Sigrid Gahmberg kuoli kuumeeseen vuonna 1900.[18][19][20]
Ghoom oli buddhalaistemppelin ympärille kasvanut pieni kylä 2000 metrin korkeudessa. Tunnin kävelymatkan päässä oli Darjeeling, jota pidettiin arvostettuna lomapaikkana. Ghoomin ilmasto oli epäterveellinen ja kovin sateinen.[21]
Fredrik Franssonin käydessä Suomessa 1898, perustettiin Skandinavian Allianssilähetyksen haaraosasto Suomen Allianssilähetys. Se otti vastakseen kaikesta Vapaanlähetyksen Himalaja-työstä. Suomen Allianssilähetyksen komitean jäseninä olivat J. A. Karlberg, Elli Hertz, Emil Saxbäck (Saraoja), kauppias E. Monsen sekä Elin Sternwall, joka ei ollut Vapaanlähetyksen jäsen.[22][23] Himalajalle lähtivät vuonna 1898 Kaarlo Waismaa ja hänen vaimonsa Hanna Waismaa, neidit Hilja Heiskanen ja Anna Massinen. Heitä kutsuttiin neliapilaksi, ja he saapuivat Ghumiin vuoden 1899 alussa. Samana vuonna SAL:n lähetystyöntekijä Anna Fredericksonin matkusti Amerikkaan virkistymään ja otti mukaansa orvon Alfhildin, joka jäi sitten sinne. Marraskuussa 1899 Waismaat matkustivat Sikkimin Ringimiin, joka on Sikkimin keskiosassa, 2000 metrin korkeudessa.[24][25]
Klaara Hertz ja Anna Massinen kuuluivat pyhitysliikkeeseen. Heti alkuun Klaara Hertz riitautui SAL:in lähetyksenjohtaja J. F. Fredericksonin kanssa. Tilanteesta käytiin kirjeenvaihtoa Fredrik Franssonin kanssa ja hänen ehdotuksestaan työntekijät velvoitettiin allekirjoittamaan lähetyksen säännöt. Koska säännöissä tunnustettiin, että J. F. Frederickson on lähetyksen esimies, Anna Massinen ei suostunut allekirjoittamaan sääntöjä. Hertzin ja Massisen mielestä Frederickson ja koko lähetys olivat hengelliseltä tasoltaan sekä pyhitykseltään alhaista tasoa. Seuraava selkkaus syntyi keväällä 1899, kun Massinen ja Hertz saivat paikalliset kirjapainotyöntekijät kääntymään Fredericksonia vastaan. Sen seurauksena Raamatun käännöstyö ja painattaminen jouduttiin keskeyttämään.[26]
Klaara Hertz ja Anna Massinen halusivat mennä suljettuun Tiibetiin. Tämä hanke oli koko lähetystyölle vaarallinen, sillä Sikkimiin pääsyn edellytyksenä oli lupaus, ettei ylitetä Tiibetin rajaa. Jos tämä lupaus rikottaisiin, olisi siitä seurauksena kaikkien lähetystyöntekijöiden karkottaminen Sikkimistä. Koska he kuitenkin yrittivät mennä Tiibetiin ja hanke tuli ilmi, heidät erotettiin SAL:in jäsenyydestä. Se ei kuitenkaan estänyt heitä myöhemmin jatkamasta työtään SuAL:n palveluksessa.[27]
Vuonna 1899 oli Himalajalla kuusi suomalaista lähetystyöntekijää.[28] Vuonna 1900 opettaja Klaara Hertz fyysisesti ja henkisesti väsyneenä matkusti Suomeen. Anna Massinen palasi Lacheniin syksyllä 1901, oltuaan muutaman kuukauden Kalkutassa sairaalassa oppimassa sairaanhoitoa.[29][30]
Hulda Nordin saapui Himalajalle v. 1901 ja seuraavana vuonna Kokkolasta kotoisin oleva farmaseutti Ossian Eklund.[31]
Vuonna 1902 Edla Träskbäck saapui Himalajalle, hän oli Ringimissä Waismaiden kanssa ja sitten lyhyen ajan Lachenissa Anna Massisen apuna.[32][33]
Sikkimissä toimi v. 1903 kutomokoulu, jossa kudottiin villakankaita.[34]
Lachenin lähetystaloa varten alettiin kerätä varoja kotimaassa vuonna 1903. Rakennustyöt alkoivat kuitenkin vasta 1905. J. F. Fredericksonin lesken Annan kanssa naimisiin mennyt Sikkimin valtioninsinööri herra Dover auttoi vaimonsa lähetystyötovereita rakennushankkeessa. Lähetystalo valmistui 1905, jääden kuitenkin osittain keskeneräiseksi.[35]
SAL:n esimiehen J. F. Frederickssonin kuoltua 5. syyskuuta 1903, hänen Cooch Beharin Ahmedabadiin perustamansa lastenkodin 28 lasta, jotka olivat nälkään kuolleiden vanhempien orpoja, siirrettiin Ghumiin 1903. Siellä Hilja Heiskanen piti Varpuspesä-nimistä lastenkotia.[36]
Lastenkodin yhteydessä toimi koulu, jonka oppilasluku oli vuoden 1904 syksyllä noin 42, myöhemmin noin 70.[37][38]
Vuoden 1904 alussa Ghumiin saapuivat Sonja ja Eli Ollila. Heidän tultuaan Hilja Heiskanen matkusti Suomeen ja Ollilat ottivat vastuun lastenkodista.[39]
Fredrik Fransson saapui Ghumiin Himalajalle vuoden 1905 alkupuolella, jolloin pidettiin vuosikokouskonferenssi. Lähetystyöntekijät saapuivat vuosikokoukseen. Hanna Waismaa kuoli 1. huhtikuuta 1905, ja hänet haudattiin Ghumin hautausmaalle Sigrid Gahmbergin viereen. Hautauspuheen piti Fredrik Fransson.[40][41]
Hanna Waismaan kuoltua 1905 Kaarlo Waismaa matkusti kotimaahan lomalle ja hänen tilallensa saapui vaasalainen neiti Elin Kronqvist. Hän oli alkuun Ghumissa opiskellen intian ja tiibetin kieltä ja työskenteli samalla Hilja Heiskasen apuna Ghumin lastenkodissa. Syksystä 1905 Edla Träskbäck työskenteli lastenkodissa.[42][43][44]
Vuonna 1905 Anna Massinen otettiin takaisin SAL:in työntekijäksi.[35]
Hilja Heiskanen matkusti Suomeen ottaen orpotyttö Ruthin mukaansa. Sen jälkeen lastenkodista vastasivat Edla Träskbäck ja Elin Kronqvist. He kirjoittivat ruotsalaiselle Boltziukselle, joka oli tuohon aikaan tunnettu sairaiden puolesta rukoilemisesta, pyytäen häntä rukoilemaan herätystä Ghumiin. Boltzius lähetti heille kirjeen ja kehotti heitä rukoilemaan samaan aikaan hänen kanssaan. Tämän jälkeen lähetysasemalle tuli ihmisiä kyselemään uskonasioista.[45]
Vuonna 1906 SAL otti kaikki skandinaavit pois tiibetinkielisestä työstä, jolloin koko työ jäi suomalaisten vastuulle. Samana vuonna skottilainen pastori Edward H. Owen liittyi suomalaiseen lähetykseen. Hän avioitui 1907 Anna Massisen kanssa. He hoitivat yhdessä Bingimin asemaa. Vuonna 1908 Anna Owen kuoli.[46][47][48]
Vuoden 1907 alussa Ghumiin siirtyivät aikaisemmin Ringimissä työskennelleet Ossian Eklund ja Hulda (o.s. Nordin) Eklund.[49]
Vuoden 1907 lopulla vietettiin vuosikokous Darjeelingissa, mukana olivat suomalaiset työntekijät, sekä E. H. Owen, joka oli ollut aikaisemmin skotlantilaisen lähetysseuran palveluksessa. Konferenssin aikana viettivät Anna Massinen ja E. H. Owen häitään.[50]
Hulda ja Ossian Eklund matkustivat kevätkesällä 1908 Suomeen. Lokakuussa 1908 vietettiin vuosikokousta Ghumissa.[51]
Darjeelingissa pidettiin lähetyssaarnaajain syventymispäiviä, joiden jälkeen alkoi Allianssilähetyksen konferenssi. Anna ja E. H. Owen olivat tulleet konferenssiin, jonka jälkeen heidän oli tarkoitus matkustaa Eurooppaan. Kokouksen viimeisenä päivänä Anna ei jaksanut istua mukana, mutta seurasi viereisestä huoneesta vuoteeltaan kokousta. Hänet todettiin kuolleeksi kokouksen aikana. Kahden päivän päästä hänet haudattiin Ghumin hautausmaalle Sigrid Gahmbergin ja Hanna Waismaan viereen.[52][53]
Vuoden 1908 lopulla Hilja Heiskasen palattua lomaltaan, saapuivat Ghumiin N.N.K.Y:n lähetti Anna Kempe ja lastenkotityötä varten Aura Karlsson. He opiskelivat tiibetinkieltä ja Aura auttoi Ghumin lastenkodissa Hilja Heiskasta.[54][55]
Vuosi 1909 oli merkittävä, sillä silloin Suomen Allianssilähetys luovutti Himalajanlähetyksen Suomen Vapaalähetykselle. Ihmiset jotka muodostivat Allianssilähetyksen kuuluivat suurimmaksi osaksi Suomen Vapaalähetykseen. Tuosta lähtien Vapaanlähetyksen keskuskomitea huolehti myös Himalajanlähetyksestä.[56][57]
Hilja Heiskasen palattua Ghumiin, Elin Kronqvist matkusti Himalajan etelärinteellä sijaitsevaan Sikkimin Ringimiin Klaara Hertzin avuksi. Sieltä he pian muuttivat Lacheniin. Edla Träskbäck matkusti Suomeen 1909.[58]
1910 Kaarlo Waismaa palasi Ghumiin oltuaan 5 vuotta Suomessa. Ghumin lähetystalo oli kymmenen vuotensa aikana rapistunut huonoon kuntoon, jonka vuoksi Waismaa alkoi kunnostaa sitä. Koulutaloon rakennettiin yksi luokkahuone lisää. Lastenkoti oli siirretty vuonna 1909 ostetulle ruotsalaisen meijeristi herra Keventerin Enfield-nimiselle tilalle. Waismaa kirjoitti tiibetinkielisen aapisen, joka ilmestyi 1910. [59][60]
Vuonna 1911 Allianssilähetyksen kärkijoukkoon kuulunut koulun rehtori Elli Hertz matkusti yli vuodeksi Himalajalle, saapuen jouluna Ghumiin.[61]
Edla Träskbäck palasi lomaltaan Himalajalle v. 1912 alussa. Hän matkusti Lacheniin Klaara Hertzin avuksi Elin Kronqvistin lähdettyä lomalle Suomeen.[62] Vuonna 1912 saapui Ghumiin kuopiolainen opettaja Mia Lipponen. Hän otti osaa koulutyöhön.[63]
Vuonna 1912 rakennettiin kesken jäänyt Lachenin lähetystalo valmiiksi. Kylään rakennettiin kokoushuone ja uusi koulurakennus poikakoulua varten.[64]
Himalajan etelärinteellä sijaitseva Sikkimin kuningaskunta oli Nepalin, Tiibetin, Bhutanin ja Intian rajanaapuri. [65]
Eräs buddhalaisuuteen kääntynyt ranskalais-belgialainen madam Alexander David-Neel muutti Sikkimin Gangtokiin. Hän ei hyväksynyt kristittyjen harjoittamaa lähetystyötä. Hän tutustui Sikkimin kuninkaaseen, Kumar Sahibiin, joka oli suopea ja myötämielinen kristinuskolle. Hän sai muutettua kuninkaan suhtautumisen kielteiseksi, jonka jälkeen kuningas alkoi vastustaa mitä ankarimmin lähetystyötä. Madam Alexander David-Neelin kuultua että Lachenissa järjestetään kristittyjen raamattukursseja, hän meni kertomaan siitä kuninkaalle: "Tiedättekö mitä hävitystyötä lähetyssaarnaajat tekevät?". Monen esimerkin kautta hän pyrki halventamaan kristinuskoa. Hän vetosi kuninkaaseen ja kysyi miten tämä sallii tällaista valtakunnassaan. Sitten madam Alexander David-Neel ja kuningas lähtivät Lachungiin. Kuninkaan saavuttua Lachungiin siellä ei ollut ketään häntä vastaanottamassa. Tästä suututtuaan hän lähetti kylän päämiehet kutsumaan herra ja rouva Owenin puheilleen. He saivat kuulla, että he ja opettajat ja kaikki kristityt ovat Lachenissa. Madame Neel sanoi: "Tästä nyt näette miten vaarallista lähetystyö on. Se kitkee kaiken kunnioituksen kuningasta kohtaan." Lähetystyölle vihamieliset kylän päämiehet puhuivat valhetellen kaikkinaista pahaa lähetystyöntekijöiden työstä.
Samana päivänä kuningas kutsui lachenilaiset puheilleen. Hän kysyi heiltä: "Miksi olette luopuneet omasta hyvästä uskonnostanne ja olette liittyneet kristittyihin?"
Tutkittavat häkeltyivät ja antoivat monenlaisia vastauksia. Sitten eräs nuori nainen vastasi pelosta vapisten, kertoen olevansa kristitty sen tähden, että hän on löytänyt Herrassa Jeesuksessa oman Vapahtajansa, joka on antanut hänelle kaikki synnit anteeksi ja täyttänyt hänen sydämensä ihmeellisellä rauhalla. "Tämän tähden tahdon olla kristitty", sanoi hän päättäen puheensa. Tämä tunnustus vaikutti voimakkaasti kuninkaaseen.
Sitten hän vaati Lachenin asemasta vastaavaa Klaara Hertziä tekemään selkoa työstään. Tylysti esiintyen kuningas lateli määräyksiään. Koulu otettiin pois lähetykseltä ja määrättiin lopetettavaksi. Seuraavana aamuna kuninkaan määräys toimitettiin kirjallisena lähetystyöntekijöille. Sen mukaan koulun oppilaiden pitää mennä luostariin oppimaan buddhalaisuutta ja muita luostarissa annettavia opetuksia.[66][67]
Sikkimin kuningas joutui riitoihin erään hindulaisen sadhun kanssa, joka oli muuttanut lähelle Gangtokia. Sadhu väitti olevansa suuri profeetta. Kansa uskoi sen ja alkoi jumaloimaan häntä, tuoden suuria määriä lahjoja hänelle, saadakseen itselleen menestystä. Sadhu sanoi itseänsä niin korkeaksi ja pyhäksi, ettei hän tarvitse tuollaisia lahjoja. Sen vuoksi hän rakennutti suuren rovion, johon hän heitti ihmisiltä samaansa riisin, sekä arvokkaat korut ja lahjat. Kuningas oli kieltänyt luvattoman metsänhakkuun, mutta sadhu ei siitä piitannut, vaan suuri rovio paloi yötä päivää. Kun kuningas sai tietää siitä, hän lähetti ankaran varoituksen sadhulle ja hänen kannattajilleen. Sadhu lähetti kuninkaalle kirjeen, jonka välissä oli pieni ja huomaamaton keltainen kukka, josta erittyi kuninkaan kirjettä lukiessa voimakasta myrkkyä, joka muutamassa päivässä surmasi kuninkaan.[68]
Kuninkaan kuoltua madam Alexander David-Neel huomasi oman asemansa ja vaikutusvaltansa olevan mennyttä. Sen vuoksi hän suunnitteli matkaa Tiibetiin. Hän ei kuitenkaan voinut ilman passia ylittää rajaa, ja asia tuli Englannin asiainhoitajan tietoon, joka tuli selvittämään asiaa. Madame David-Neel palautettiin Tiibetistä Lacheniin, jossa häntä oli odottamassa virallinen tuomio, jonka mukaisesti hänet määrättiin poistumaan maasta heti.[69][67]
Vuonna 1914 Hilja Heiskanen joutui jättämään paikkansa Ghumin lastenkodin johtajana, hänen tilalleen tulivat Suomesta palanneet Sonja ja Eli Ollila. Heidän mukanaan palasi myös Himalajalle myös Elin Kronqvist. Olliloiden tultua Hilja Heiskanen matkusti Suomeen. Ghumin lastenkoti oli huonossa kunnossa, katto vuosi monesta kohdin. Sateiden tullessa asukkaat hakivat suojaa pöytien alta.[70]
1914 Owenit, jotka olivat tehneet työtä Lachugissa, matkustivat virkistyslomalle Ruotsiin ja Suomeen. Työ Sikkimissä jäi Klaara Hertzin ja Elin Kronqvistin ja Edla Träskbäckin huoleksi.[71]
Vuonna 1916 Ghumin koulu joutui Sonja ja Eli Ollilan vastuulle, kun Mia Lipponen avioitui William Mannin kanssa ja muutti pois Ghumista.[72]
Ensimmäinen maailmansota vaikeutti lähetystyötä vuodesta 1914 alkaen, estäen kannatuksen lähettämisen kotimaasta.
Himalajan lähetystyö ensimmäisen maailmansodan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huhtikuussa 1920 kentällä päätettiin Ghumin lastenkodin käytössä oleva Enfield-tila myydä, jotta saataisiin maksettua toiminnasta kertyneitä velkoja ja voitaisiin jatkaa työtä Sikkimissä. Samalla lakkautettiin lastenkoti ja kahdeksan lasta sijoitettiin Ghumin kristittyihin perheisiin. Yksi lapsista sai kodin Hilja Heiskasen luona, joka oli palannut Cooch Behariin, toimien nyt ruotsalaisen KMA:n yhteydessä.[73]
Myynnistä ei kuitenkaan tullut mitään, koska Suomesta saapui myynnin kieltävä kirje. Vapaan Lähetyksen komitea oli saanut tietää, että Edla Träsbäck oli valmis aloittamaan Ghumissa samanlaisen kutomotoiminnan, jollaista oli harjoitettu Sikkimissä. Rakennuksia tarvittiin kutomoa varten. Ruotsalaissyntyinen pastori Nygård ja hänen vaimonsa auttoivat Edla Träsbäckiä Enfieldin kunnostamisessa. Yhdestä rakennuksesta remontoitiin lähetystyöntekijöiden lepokoti, jossa oli tilat 18 hengelle. Rakennukseen laitettiin sähkövalaistus. Vuodesta 1922 lähtien Nygård saivat olla työyhteydessä Himalajanlähetyksen kanssa, mutta koska he eivät tulleet toimeen Ghumin kristittyjen kanssa, eivätkä kansallisten työntekijöiden kanssa, heitä ei otettu lähetykseen.[74]
Vuoden 1920 alussa saapui Elly Petersen Ghumiin lukemaan kieltä Eli Ollilan johdolla. Elin Kronqvist oli saapunut Ghumiin. Klaara Hertz kuoli huhtikuussa 1920. Hänet haudattiin vuoren rinteeseen lähetystalon yläpuolelle. Toukokuussa 1922 Elly Petersen, joka oli tuntenut itsensä useamman viikon aikana huonovointiseksi, kuoli sydänkohtaukseen. Hänet haudattiin Lachen'in hautausmaalle, Klaara Hertzin viereen.[75][76]
Marraskuussa 1920 Sonja ja Eli Ollila palasivat Suomeen oltuaan seitsemän vuotta Ghumissa. Edla Träskbäck jatkoi heidän työtään. Hänen avukseen saapuivat ruotsalaiset Nygårdit, jotka olivat vuoden 1923 alkuun asti.[77][78]
Vuonna 1923 Sonja ja Eli Ollila palasivat Ghumiin. Heidän mukanaan tulivat pastori Juho Yrttimaa ja neiti Annikki Fröjd. Yrttimaa jäi Ghumiin Olliloiden kanssa. Annikki Fröjd matkusti Lacheniin kieltä opiskelemaan ja Elin Kronqvistia auttamaan. Vuoden 1924 alussa Edla Träskbäck palasi lomalta, tuoden mukanaan kaksi uutta työntekijää, Hanna Juurevan ja Siiri Antolan. Hanna Juureva avasi Ghumiin kutomokoulun, jonka kudotut tuotteet myytiin lähetyksen hyväksi. [79][80]
Elin Kronqvist matkusti heikentyneen terveytensä vuoksi Suomeen vuonna 1924. Himalajalle hän matkusti yhä heikossa kunnossa ollen, vuoden 1926 lopulla.[81]
Juho Yrttimaa matkusti 1928 lomalle, mutta ei sittemmin palannutkaan Himalajalle vaan muutti Kanadaan. Mangenissa ja Lachungissa viimeksi vaikuttanut Eli Ollila matkusti syksyllä 1929 Suomeen. Vuonna 1929 Hanna Juureva ja Edla Träskbäck lähtivät Ghumista ja siirtyivät vuoden tyhjänä olleelle Baksa Duarin lähetysasemalle.[82]
Vuonna 1930 saapui Ghumiin amerikansuomalainen May Isacson (s. 1908). Ghumista hän siirtyi Lacheniin Elin Kronqvistin työtoveriksi. Hän ehti toimia vain vuoden ajan, kunnes malariasta aiheutunut kuolema katkaisi hyvin alkaneen työn. Annikki Tunturipuro (Fröjd) palasi Himalajalle v. 1930 alussa Lachungiin, josta hän naimisiin mentyään, siirtyi Ghumin asemalle.[46][83]
Vuonna 1930 Margareth L. Doig (1880-1950) liittyi Himalajalähetykseen.[84]
Vuonna 1930 työ Ghumissa lakkasi, kun Edla Träskbäck ja Hanna Juureva muuttivat Baksa Duariin. Sinne siirtyi kutomo ja lastenkoti. Lähetykselle varoja tuottanut karstateollisuus jouduttiin lopettamaan, kun Reino Eklund ja Annikki (o.s. Tunturipuro) Eklund aloittivat Kalimbongissa karstojen valmistuksen vuonna 1931. Samaan aikaan eräs paikallinen työntekijä alkoi valmistaa karstoja omaksi hyödykseen.[85]
Vuoden 1932 syksyllä Sonja ja Eli Ollila palasivat Himalajalle, siellä he olivat alkuun Baksa Duarin lähetysasemalla.[86]
Ghumin koulun toiminta lopetettiin 1934, maanjäristyksen tuhottua koulun lähetyksellä ei ollut varoja uuden koulun rakentamiseen.[87]
Vuonna 1935 kutomo siirrettiin Baksa Duarista takaisin Ghumiin, jolloin Sonja Ollila otti kutomon vastuulleen. Kutomon tuotteet myytiin alueen eurooppalaisille asukkaille. Kutomossa oli kuusi työntekijää.[87]
Vuonna 1937 Himalajalle saapuivat Arthur I. Pylkkänen (1907-1950), opettaja Arnold Hyttinen, sairaanhoitaja Elvi Mäkelä ja neiti Astrid Virtanen, sekä kotimaassa virkistyslomalla ollut Elin Kronqvist. Vuonna 1939 Elin Kronqvist kuoli ja samana vuonna Astrid Virtanen erosi lähetyksestä avioliittonsa tähden.[84][88]
1938 pidettiin Kalkutassa kenttäkonferenssi. Sieltä seitsemän vuotta työssä ollut skotlantilainen Margareth L. Doig lähti muut hyvästellen lomalle Eurooppaan, käyden Suomessakin. Hän palasi Lachungiin vuonna 1939.[89]
Toisen maailmansodan koettelemukset ja sodanjälkeinen aika Himalajalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Englannin julistettua sodan Suomelle vuonna 1941 kaikki suomalaiset joutuivat kotiarestiin. Muutaman kuukauden kuluttua Pylkkänen ja Hyttinen vangittiin ja heidät vietiin neljäksi vuodeksi Dehradunissa sijaitsevalle keskitysleirille, josta he vapautuivat heikkokuntoisina vuonna 1946. Elvi Mäkelä oli sodan aikana siirtynyt Amerikkaan, mennen siellä avioliittoon. Eli Ollila matkusti Pylkkäsen ja Hyttisen vapauduttua Suomeen. Jäljellä olivat vain vanhemmat naistyöntekijät, skottilainen Margaret L. Doig, Hanna Juureva ja Edla Träskbäck sekä Pylkkänen ja Hyttinen.
Joulukuussa Edla Träskbäck sai vaikean sydäninfarktin ja hänet kuljetettiin Kalkuttaan sairaalaan. Sieltä pois päästyään hän asettui Hanna Juurevan kanssa Ghumiin vanhuuttaan viettämään. Tammikuun 1941 vuosikokous myönsi heille eläkkeeksi yhden lähetystyöntekijän kannatuksen puolikkaan.[90] Hyttinen kuoli vuonna 1948, jolloin hänen tilalleen otettiin latvialainen lähetyssaarnaaja Margaret Vitants.[91]
Hyttisen ja Pylkkäsen ollessa vangittuna, Elin Ollila jatkoi työtä Baksa Duarissa. Vuoden 1950 alussa Arthur I. Pylkkänen palasi Himalajalle.[92] Kesällä 1950 saapui apuhoitaja Hellin Hukka. Vuoden lopulla saapui Havaijilla lähetystyöntekijänä ollut Olli H. Jokisaari puolisonsa Elvin kanssa, sekä neiti Oili Lappalainen. Elvi Jokisaari (Mäkelä) oli ollut Himalajalla 1937–41.
Vuoden 1950 alusta vanhat lähetystyöntekijät Hanna Juureva ja Edla Träskbäck jäivät Ghumiin vanhuuttaan viettämään ja työ siirtyi uusien lähettien vastuulle.[93]
Lähetyksen kenttäjohtaja Olli H. Jokisaari toimi Ghumin asemalla 1954, Hellin Hukka ja Oili Lappalainen olivat Baksa Duarin lähetysasemalla.[94]
Syyskuussa 1950 tuhosi tulva suuren osan Lachungin kylästä Sikkimissä. Vuonna 1903 perustettu Lachungin lähetysasema tuhoutui täysin. Pylkkänen, eräs maalaistyöntekijä ja kymmenen seurakuntalaista katosivat jäljettömiin virran mukana.[95]
Suomalaissyntyinen Britannian kansalainen Ragnhild Björklund oli tullut itsenäisenä ja riippumattomana lähettinä 1957 Pedongiin, auttaakseen nuoruudenystäväänsä, ruotsinkielisen helluntaiseurakunnan lähettiä Signe Bäckiä. Vuoden 1958 Lhasan kapinan vuoksi kiristynyt viisumipolitiikka aiheutti sen, ettei hän enää voinut mennä Pedongiin, joten hän matkusti Ghumiin Siikaisen ehdotuksesta.
Baksa Duariin vuonna 1958 saapunut terveydenhoitaja Riitta Siikanen oli viimeinen Vapaakirkon Himalajan lähetti. Baksa Duarista hän siirtyi kuukauden päästä Ghumiin työskentelemään yhdessä Vappu Rautamäen kanssa. Rautamäki lähti Suomeen vuonna 1960. Siikanen jäi ja hän toimi Himalajan lähetyksen sihteerinä, rahastonhoitajana, alkeis- ja keskikoulun johtokunnan puheenjohtajana sekä Ghumin lähetysaseman johtajana. Siikanen kävi Suomessa vuosina 1964 ja 1968. Hän palasi Suomeen pysyvästi vuonna 1972, kun tuli valituksi Suomen Vapaakirkon lähetyssihteeriksi.[96]
Himalajan ja Intian lähetystyö 2000-luvulla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen Vapaakirkon työ Intiassa on nykyisin pääasiassa sisarkirkon, Himalajan Vapaakirkon, työn tukemista. Vapaakirkko on auttanut uuden monitoimikeskuksen rakentamisessa Siliguriin, Länsi-Bengaliin.
Himalajanlähetyksen työntekijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
|
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Eronen, Maarit (toim.); Yhdessä - Vapaakirkko tänään, Päivä, Hämeenlinna, 2005
- Hämelin, Eila ja Peltoniemi,Sisko; Edelläkävijät - Vuosisata vapaakirkollista lähetystyötä , Päivä, 1990, ISBN 9516224822
- Kaura, Pirkko (toim.); Vuosikirja 2004, Suomen Vapaakirkko, Hämeenlinna, 2005
- Kuosmanen, Juhani; Herätyksen historia., Ristin Voitto,Tikkurila,1979
- Mäkinen, Antti; Vapaakirkollinen liike Suomessa, Vapaa Lähetys, Helsinki, 1911
- Pylkkänen, Arthur I.; Mestarin käskyläisenä, Himalajan rinteillä, Suomen vapaakirkon Himalajalähetys, Tampere, 1939
- Salmensaari, S. S.; Suomen vapaakirkko, Päivä, Tampere, 1957
- Toimituskunta; Muistelmia 1889-1919, Vapaa Lähetys, Turku, 1920
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Vuosikirja 2004, s.18-19
- ↑ Viidakon valtateillä tarvitaan kanootti, kumisaappaat ja kuntoa http://www.svk.fi/?sid=578
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.60
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.60-61
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.61
- ↑ Edelläkävijät, s.32
- ↑ Kuosmanen, s. 237.
- ↑ "Suomen Viikkolehti.", numero 24. 1898
- ↑ "Suomen Viikkolehti.", numero 43. 1898
- ↑ "Suomen Viikkolehti.", numero 25. 1900
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.65
- ↑ Edelläkävijät, s.95
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.64
- ↑ Edelläkävijät, s.99
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.63-64
- ↑ Himalajan rinteillä, s.15, 19
- ↑ Himalajan rinteillä, s.33-35
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.66, 69
- ↑ Himalajan rinteillä, s.40-47, 55, 86
- ↑ Edelläkävijät, s.112
- ↑ Edelläkävijät, s.106
- ↑ Himalajan rinteillä, s.62
- ↑ Edelläkävijät, s.26-27
- ↑ Himalajan rinteillä, s.65, 102
- ↑ Edelläkävijät, s.155, 170
- ↑ Edelläkävijät, s.155-156
- ↑ Edelläkävijät, s.157
- ↑ Himalajan rinteillä, s.63,65
- ↑ Himalajan rinteillä, s.98
- ↑ Edelläkävijät, s.159
- ↑ Himalajan rinteillä, s.100-101
- ↑ Himalajan rinteillä, s.104, 115
- ↑ Edelläkävijät, s.130
- ↑ Edelläkävijät, s.161-162
- ↑ a b Edelläkävijät, s.162
- ↑ Edelläkävijät, s. 123-124
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 106-107
- ↑ Edelläkävijät, s. 125
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 150
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 108-110
- ↑ Edelläkävijät, s. 174
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.69,114
- ↑ Himalajan rinteillä, s.115
- ↑ Edelläkävijät, s.129, 131
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 115-116, 118-121
- ↑ a b Tehkää tie erämaahan, s.70
- ↑ Himalajan rinteillä, s.116
- ↑ Edelläkävijät, s. 163-164
- ↑ Edelläkävijät, s. 131
- ↑ Himalajan rinteillä, s.124-125
- ↑ Himalajan rinteillä, s.125
- ↑ Himalajan rinteillä, s.127-131
- ↑ Edelläkävijät, s.164
- ↑ Himalajan rinteillä, s.132-133
- ↑ Edelläkävijät, s.132, 134
- ↑ Himalajan rinteillä, s.133
- ↑ Edelläkävijät, s.27
- ↑ Himalajan rinteillä, s.133-134, 140
- ↑ Himalajan rinteillä, s.135
- ↑ Edelläkävijät, s.133
- ↑ Himalajan rinteillä, s.139
- ↑ Himalajan rinteillä, s.140
- ↑ Edelläkävijät, s.136, 165
- ↑ Edelläkävijät, s.165
- ↑ Edelläkävijät, s.108-109
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 142-146
- ↑ a b Edelläkävijät, s. 169
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 158
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 161-162
- ↑ Edelläkävijät, s.139-140
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 152-146
- ↑ Edelläkävijät, s. 141
- ↑ Edelläkävijät, s. 141-142
- ↑ Edelläkävijät, s. 142-143
- ↑ Himalajan rinteillä, s. 169, 179-180
- ↑ Edelläkävijät, s. 180
- ↑ Himalajan rinteillä, s.178
- ↑ Edelläkävijät, s.142
- ↑ Himalajan rinteillä, s.181-182
- ↑ Edelläkävijät, s.143
- ↑ Himalajan rinteillä, s.184
- ↑ Himalajan rinteillä, s.187
- ↑ Himalajan rinteillä, s.190-191, 196
- ↑ a b Tehkää tie erämaahan, s.71
- ↑ Edelläkävijät, s.153
- ↑ Himalajan rinteillä, s.194
- ↑ a b Edelläkävijät, s.154
- ↑ Himalajan rinteillä, s.205
- ↑ Himalajan rinteillä, s.209
- ↑ Edelläkävijät, s.222
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.72
- ↑ Edelläkävijät, s.223
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.73
- ↑ Tehkää tie erämaahan, s.74
- ↑ Himalajan rinteillä, s.73
- ↑ Edelläkävijät, s.210-211