Penisillamiini
| |
| |
Penisillamiini
| |
| Systemaattinen (IUPAC) nimi | |
| (2S)-2-amino-3-metyyli-3-sulfanyylibutaanihappo | |
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| ATC-koodi | M01 |
| PubChem CID | |
| DrugBank | |
| Kemialliset tiedot | |
| Kaava | C5H11NO2S |
| Moolimassa | 149,218 |
| SMILES | Etsi tietokannasta: , |
| Fysikaaliset tiedot | |
| Sulamispiste | 201 °C (hajoaa)[1] |
| Farmakokineettiset tiedot | |
| Hyötyosuus | 50–70 %[2] |
| Proteiinisitoutuminen | 80 %[2] |
| Metabolia | Hepaattinen |
| Puoliintumisaika | n. 1–3 h[3] |
| Ekskreetio | Renaalinen |
| Terapeuttiset näkökohdat | |
| Raskauskategoria |
? |
| Reseptiluokitus |
|
| Antotapa | Oraalinen |
Penisillamiini (C5H11SNO2) on aminohappoihin kuuluva orgaaninen yhdiste. Yhdistettä käytetään lääketieteessä Wilsonin taudissa ja raskasmetallimyrkytysten hoitamiseen. Sitä on käytetty myös reuman hoidossa, mutta uudemmat lääkkeet ovat korvanneet sen suurimmaksi osaksi. Penisillamiini kuuluu WHO:n ylläpitämään keskeisimpien lääkeaineiden luetteloon[4].
Ominaisuudet ja käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huoneenlämpötilassa penisillamiini on väritöntä kiteistä ainetta. Yhdiste liukenee veteen ja etanoliin. Penisillamiini on kiraalinen ja optisesti aktiivinen yhdiste. Sen kiertokyky S-enantiomeerille natriumhydroksidiliuoksessa on -63.[1] Lääkeaineena käytettävä enantiomeeri on S eli D-enantiomeeri. R-eli L-enantiomeeri on myrkyllistä, koska se on pyridoksiiniantagonisti eli se estää pyridoksiinia koentsyyminään käyttävien entsyymien toimintaa.[2]
Penisillamiini muodostaa kelaatteja useiden metalli-ionien esimerkiksi kuparin, sinkin, lyijyn, elohopean ja kullan kanssa. Yhdisteen käyttö Wilsonin taudin hoidossa perustuukin siihen, että penisillamiini muodostaa vesiliukoisen kompleksin kupari-ionien kanssa ja ylimäärä kupari-ioneita poistuu elimistöstä virtsan mukana. Penisillamiinihoidosta on erityisesti hyötyä silloin, kuin potilas kärsii puutteellisesta maksan toiminnasta. Samasta syystä ainetta käytetään myös raskasmetallimyrkytyksissä vastamyrkkynä.[2][3][5] Penisillamiinia on myös käytetty vakavan reuman hoidossa, koska se kelatoi kupari-ioneita, lisää kollageenin biosynteesiä ja vaikuttaa ihmisen elimistön immuunivasteeseen.[6][7] Aineen suhteellisen suuren myrkyllisyyden ja osittain kiistanalaisen tehokkuuden vuoksi sen käytöstä reuman hoidossa on nykyään pääasiassa luovuttu[2].
Haittavaikutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Penisillamiinilla on useita haittavaikutuksia. Tyypillisimmät haittavaikutukset ovat iho-oireet kuten ihottuma, kuumeilu ja huonovointisuus. Näitä esiintyy 10–3 %:lla potilaista. Vakavimpia penisillamiinin aiheuttamia haittavaikutuksia ovat myastenia gravis, munuaistoksisuus ja luuydintoksisuus. Luuydinsupressio vähentää verisolujen tuotantoa. Haittavaikutukset voivat olla niin vakavia, että hoito joudutaan lopettamaan.[2][3][5][6][7]
Valmistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Penisillamiinia voidaan valmistaa penisilliinistä ja se on useiden penisilliinien aineenvaihduntatuote. Teollisesti sitä valmistetaan tyypillisesti prosessilla, jonka ensimmäinen vaihe on isobutyraldehydin, rikin ja ammoniakin välinen reaktio. Reaktiossa muodostuu 5,5‐dimetyyli‐2‐isopropyltiatsoliinia, joka reagoi vetysyanidin kanssa 4-syano-5,5‐dimetyyli‐2‐isopropyltiatsoliini. Tämä tuote hydrolysoidaan happamissa olosuhteissa penisillamiiniksi. Tuote on raseeminen seos, josta enantiomeerit erotetaan resoluution avulla.[7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. 1218. (12th Edition) Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3 (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Jeffrey K. Aronson: Meyler's Side Effects of Drugs, s. 559-578. Elsevier, 2015. ISBN 9780444537171 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 5.3.2019). (englanniksi)
- ↑ a b c Stephen E. Wolverton: Comprehensive Dermatologic Drug Therapy, s. 1363. Elsevier Health Sciences, 2007. ISBN 9781416033288 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 5.3.2019). (englanniksi)
- ↑ WHO Model List of Essential Medicines 2015. WHO. Viitattu 5.3.2019. (englanniksi)
- ↑ a b Veikko Moilanen & Heikki Mäkisalo: Wilsonin tauti. Duodecim, 2010, 126. vsk, nro 6, s. 635-642. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.3.2019.
- ↑ a b Stewart Wong: Immunotherapeutic Agents, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 5.3.2019
- ↑ a b c Burkhard Hinz, Conrad P. Dorn Jr., Tsung Ying Shen & Kay Brune: Anti-inflammatory–Antirheumatic Drugs. Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry., John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 5.3.2019.