Keinosiemennys
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Keinosiemennys on siemennesteen keinotekoista viemistä hedelmöitystarkoituksessa naaraan sukuelimiin. Tavallisimmin keinosiemennys toteutetaan muoviputkella eli kapillaarilla taikka pistoletillä. Pääasiassa keinosiemennystä käytetään nauta-, sikakarjan ja mehiläisten jalostukseen. Lampailla ja vuohilla keinosiemennys on yleistynyt suomessa. Hevosten keinosiemennys yleistyy koko ajan, samoin koirien. Turkistarhoilla siemennetään kettuja, lampaiden keinosiemennystä käytetään jonkin verran. Muilla kotieläimillä keinosiemennystoiminta on ainakin Suomessa harvinaista.
Eläinten keinosiementämisen voi suorittaa eläinlääkäri tai sellainen henkilö, joka on suorittanut seminologin ammattitutkinnon tai aikaisemman seminologitutkinnon.
Maailman ensimmäinen raportoitu onnistunut keinosiemennys on tehty 1700-luvulla koiralle. Eläinten keinosiemennys alkoi kuitenkin yleistyä vasta 1900-luvun alkupuolella. Kun kylmäsäilytykset ja varsinkin pakastaminen saatiin toimimaan, yleistyi keinosiemennys erityisesti naudanjalostuksen apukeinona. Sillä oli merkitystä myös joidenkin sairauksien, erityisesti bruselloosin eli luomistaudin torjunnassa.
Etuja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keinosiemennyksellä on useita eläinterveydellisiä, taloudellisia, käytännöllisiä ja jalostuksellisia etuja. Uroseläimen on mahdollista saada keinosiemennyksellä moninkertainen määrä jälkeläisiä astutukseen verrattuna, koska kukin siemenannos voidaan jakaa, ja annoksilla voidaan tiineyttää naaraita riippumatta uroksen terveydentilasta ja jaksamisesta. Uroksen omistajan ei tarvitse pitää eläintään käytettävissä jatkuvasti. Siemenannos voidaan myydä siksi astutusmaksua halvemmalla. Siemenannoksia on mahdollista jaella helposti jopa maailmanlaajuisesti, joten huipputason urosten siemen on laajemmin käytettävissä ja voi hyödyttää useampia. Keinosiemennyksessä eläinten välinen kosketusyhteys puuttuu, mikä ehkäisee tautien ja loisten leviämistä ja uroksen tai naaraan loukkaantumista astutuksen yhteydessä. Esimerkiksi hevosilla tamman potku voi vahingoittaa oritta vakavasti ja jopa rampauttaa tämän. Keinosiementäminen mahdollistaa eläinten kasvattamisen ilman omaa urosta ja eläinkantojen sisäsiitoksen ehkäiseminen on helpompaa. Naaraan omistaja voi aina valita käyttöönsä parhaan uroksen siemenen, eikä esimerkiksi uroksen asuinpaikalla ole vaikutusta valintaan. Korkeatasoiset jalostusurokset ovat usein hyvin kalliita, ja erityisesti sonnit ja oriit voivat olla omistajilleen vaaraksi. Pienen naaraskannan omistajalle ei myöskään välttämättä ole taloudellisesti kannattavaa pitää omaa urosta.
Keinosiemenannos säilyy pakastettuna jopa vuosikymmeniä. Nuorena kuollut tai esimerkiksi onnettomuuden vuoksi hedelmöitysmiskyvyttömäksi tullut uros voi saada aiemmin kerättyjen siemenannosten avulla runsaastikin jälkeläisiä, ja sen perimä voi hyödyttää rodun ja lajin jalostusta. Lisäksi erityisesti ori voidaan siemennysannosten turvin ruunata pitojärjestelyiden ja käsittelyn helpottamiseksi.
Harvalukuisten rotujen säilyttämisessä voidaan vanhoja annoksia käyttämällä laajentaa kannan perimäpohjaa ja välttää sukusiitosasteen liiallista nousua. Siemenannoksista voidaan nykytekniikalla lajitella erikseen naaras- ja urossiittiöt, jolloin esimerkiksi lypsykarjankasvattaja voi käyttää naarasspermaa parhaille lypsylehmilleen tuottamaan hiehovasikoita uusiksi lypsylehmiksi ja heikommille lehmille liharodun urosspermaa tuottamaan arvokkaampia lihantuotantovasikoita.
Haittoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Geneettinen monimuotoisuus pienenee, kun harvat yksilöt lisääntyvät. Pienten tuotantosuuntien maatiaisrotukannat pienevät, kun ulkomailta on helpommin saatavissa eläinainesta. Keinosiemennys edellyttää keinosiementäjän tai eläinlääkärin palveluksia ja naaraan erilliskäsittelyä. Karjan- tai hevosten kasvattaja voi myös itse suorittaa seminologitutkinnon ja saada luvan siementää omia eläimiään. Kiimantarkkailu on suoritettava huolellisesti, jottei siemennys mene hukkaan hedelmättömässä vaiheessa olevaan naaraaseen. Astutuksessa uros yleensä tunnistaa naaraan kiimatilan tarkasti. Jotkin naaraat ilmaisevat kiiman hyvin heikosti, jolloin kiiman havaitsemiseen voidaan tarvita jopa laboratoriokoetta. Jotkin urokset taas ovat haluttomia astumaan siemenannosten keruussa käytettävää telinettä.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hevosten keinosiemennystä lienee tapahtunut 1300-luvulla Arabian niemimaalla, mutta tieteellisiin kokeisiin perustuva toiminta alkoi 1700-luvulla. Ensimmäisen tiedetyn keinosiemennyksen teki italialainen luonnontutkija Lazzaro Spallanzani koiralle 1780.[1] Ihmiselle ensimmäisen keinosiemennyksen suoritti 1790 englantilainen kirurgi John Hunter (1728–1793).[2][3] Ihmisten keinosiemennys yleistyi 1800-luvulla etenkin Ranskassa, mutta toiminta alkoi muistuttaa puoskarointia. Siksi paavi kielsi keinosiemennyksen 1897.[1]
Hevosten ja muidenkin kotieläinten tieteellisen keinosiemennyksen aloitti venäläinen E. I. Ivanov 1899. Siemenneste kerättiin aluksi talteen naaraan emättimestä, mutta keräys- ja säilytysmenetelmät kehittyivät nopeasti. Italialainen Giuseppe Amantea kehitti ensimmäisenä keinoemättimen, johon astuvan uroksen siitin ohjattiin. Neuvostoliittolaiset Milovanov ja Selivanov kehittivät siemennesteen laimennus- ja säilytysmenetelmiä, ja jo Ivanov oli kokeillut siemennesteen pakastamista. Keinosiemennys levisi 1930-luvulla Tanskaan ja Yhdysvaltoihin, ja Ruotsin ensimmäinen keinosiemennysyhdistys perustettiin 1943. Neuvostoliitossa on keinosiemennetty etenkin hevosia sekä Australiassa ja Etelä-Amerikassa lampaita. Yhdysvalloissa menetelmää on käytetty muun muassa kalkkunanjalostuksessa.[1][4]
Suomalaiset saivat ensimmäiset tietonsa keinosiemennyksestä 1930-luvulla Ruotsista ja Tanskasta.[5] Lehmien keinosiemennystä kokeiltiin ensimmäisen kerran 1936 Helsingissä.[6] Toisen maailmansodan jälkeen maidontuotantoa pyrittiin kasvattamaan mahdollisimman nopeasti. Siksi maatalousministeriö asetti 1945 toimikunnan tutkimaan menetelmän aloittamisen mahdollisuuksia.[5] Ensimmäinen järjestelmällistä keinosiemennystoimintaa harjoittanut järjestö oli 1946 perustettu Varsinais-Suomen Keinosiitosyhdistys.[6] Varsinaisena keinosiemennystoiminnan aloitusvuonna pidetään vuotta 1947.[5] Keinosiemennysyhdistysten liitto perustettiin 1948.[6] Vuonna 1954 Suomessa oli yli kymmenen alueellista keinosiemennysyhdistystä, joista kahdeksalla oli oma sonniasema.[5]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Uusi tietosanakirja. (Osa 10, palstat 270–271, hakusana keinosiemennys) Helsinki: Tietosanakirja oy, 1962.
- ↑ Artificial insemination of married women 26.2.1958. UK Parliament. Viitattu 9.7.2021. (englanniksi)
- ↑ Uusi tietosanakirja. (Osa 8, palsta 31, hakusana Hunter, John) Helsinki: Tietosanakirja oy, 1962.
- ↑ Facta. (Osa 4, palsta 824, hakusana keinosiemennys) Helsinki: WSOY/Tietosanakirja Oy, 1976. ISBN 951-0-01480-X
- ↑ a b c d Laakso, Maria: Siemennystoiminnan aloittaminen keinosiemennystoimiluvan hankkineilla tiloilla, s. 8. (Opinnäytetyö) Seinäjoki: Seinäjoen ammattikorkeakoulu, 2012. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 9.7.2021).
- ↑ a b c Mikkonen, Marjaana: Tilasonnin käyttöohjeistus suomalaisille lypsykarjatiloille, s. 8. (Opinnäytetyö) Savonia-ammattikorkeakoulu, 2013. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 9.7.2021).
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kotieläinten synnytysoppi (Arkistoitu – Internet Archive)
- Sirkkola ja Tauriainen, Eläinten lääkintä ja hoito 2009. ISBN 978-952-13-3477-1
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Keinosiemennys Wikimedia Commonsissa