Karelianismi
Karelianismi oli eri alojen tutkijoiden ja taiteilijoiden, kuten taidemaalareiden, valokuvaajien, arkkitehtien, kirjailijoiden ja säveltäjien kansallisromanttista Karjala-harrastusta. Karjalan tutkimusmatkailijoita on ollut tapana kutsua karelianisteiksi, kareliaaneiksi tai Karjalan-kävijöiksi.[1] Karelianismi-käsite kehitettiin kuvaamaan 1890-luvun suomalaisessa taiteessa nähtyjä piirteitä, mutta se on tyyli-käsitteenä ongelmallinen. Karelianismina on haluttu nähdä muotokieleltään hyvin erilaisia teoksia, muun muassa realistisia ja symbolistisia teoksia. Karelianismi-käsitettä on käytetty ahkerasti kotiseututyössä ja yritystoiminnassa.[2]
Karelianismin tavoitteena oli pyrkiä suomalaisen kulttuurin alkulähteelle, jollaiseksi Karjala usein kuviteltiin. Etnografisen tallentamisharrastuksen lisäksi haluttiin luoda erityinen kalevalainen kulttuuri eräänlaiseksi Euroopan homeroslaisen antiikin vastineeksi. Kalevalainen kulttuurimaisema löydettiin Karjalasta, jonka elämäntapaa pidettiin muinaisaikaisen sopusointuisena. Taiteilijoiden Karjala-innostuksen taustalla oli myös 1800-luvun lopun uusromantiikka.[1]
Kuuluisia karelianisteja olivat kuvataiteilijat Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Louis Sparre, Alpo Sailo, Pekka Halonen ja Albert Edelfelt sekä kirjailijat Eino Leino ja Juhani Aho. Gallen-Kallela kohotti kalevalaisen maailman kansainvälisestä symbolismista ja jugendin virtauksista vaikutteita saaneen ilmaisunsa olennaiseksi osaksi. Jean Sibeliukselle kansalliset aiheet olivat tärkeitä 1910-luvun alkuun asti. Myös valokuvaaja I. K. Inha kuvasi Karjalan maisemia kuuluisaksi tulleilla valokuvillaan ja arkkitehti Viktor Sucksdorff otti vaikutteita karjalaisuudesta ja kalevalaisuudesta. R. W. Ekmanin puolestaan hyödynsi Kalevalaa kuvitus- ja maalausaiheina.
Sanan alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sana karelianismi otettiin käyttöön vasta 1930-luvun lopulla. Käsitteen loi kulttuurintutkija ja professori Yrjö Hirn. Hän julkaisi vuonna 1939 teoksen Matkamiehiä ja tietäjiä, jossa oli mukana Kalevala-romantiikkaa ja Akseli Gallen-Kallelaa käsittelevä artikkeli.[2] Se perustui Norrköpingissä Ruotsissa 26. lokakuuta 1938 pidettyyn "suomalaisessa iltamassa" ja muualla Ruotsissa pidettyihin esitelmiin.[3] Hirnin kirjan artikkelissa, joka on otsikoitu Kalevala-romantiikka ja Akseli Gallen-Kallela sekä muutamia mietteitä karelianismista Suomen sivistyselämässä kirjoittaja mainitsee, "...sivistyselämämme virtauksesta, jota voisi nimittää karelianismiksi". Siinä Hirn kertoo tuovansa esille "eräitä alastomia tosiasioita, jotka osoittavat Karjalan harrastuksen ja Kalevalan harrastuksen yhteenkuuluvaisuutta".[4]
Retket laulumaille ja elvytyshanke
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vienan Karjalaan tehtiin tutkimusmatkoja jo 1700-luvun lopulla.[1] Taiteilijoiden retket Karjalan "laulumaille" 1800-luvun lopussa liittyivät olennaisesti kareliaaniseen harrastukseen. Eräs 1890-luvun eniten jälkiä jättäneistä Karjalan-matkoista oli arkkitehtien Yrjö Blomstedtin ja Viktor Sucksdorffin vaellus kesällä 1894. He julkaisivat matkan tulokset kuvitetussa kirjassaan Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja. Teoksesta tuli kansallisen taideteollisuustyylin tiennäyttäjä, koska monet muutkin taiteilijat lähtivät etsimään vanhoista rakennuksista ja koristemuodoista virikkeitä omille ideoilleen.
Tutkimusmatkat karelianismin hengessä jatkuivat 1920-luvulle asti, kunnes Suomen ja Venäjän välinen raja suljettiin. Suomalaisten miehittäessä osaa Vienaa toisen maailmansodan aikana runokyliä alettiin tutkia jälleen. Neuvostoliiton lakkauduttua ja uusien rajanylityspaikkojen myötä matkailu Karjalan kyliin on tullut taas suosituksi.
Karjalan runokylien elvytyshanke alkoi 1980-luvun lopulla. Elvytystyön tueksi perustettiin Vienan runokylät -projekti, jota ovat kansainvälisenä yhteistyönä toteuttaneet Karjalan tasavallassa toimiva Arhippa Perttusen säätiö ja Kuhmon Kulttuurikornitsa -säätiö (nykyinen Juminkeko-säätiö).[5]
Karelianistien galleria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
-
Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. -
Josef Stenbäck, Heinäveden kirkko, 1890–1891. -
Into Inha, Kaskenpolttoa Enossa, 1893. -
Albert Edelfelt, Larin Paraske, 1893. -
-
Viktor J. Sucksdorff, Oulujoen Kirkko, 1908.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Uudenmaan läänin kirkot, Länsikirja Oy, 1988, s. 30.
- Yrjö Hirn, Matkamiehiä ja tietäjiä. Tutkielmia suomalaisesta sivistyksestä ja Kalevala-romantiikasta. Otava. Helsinki 1939.
- Sihvo, Hannes: Karjalan löytäjät. Helsinki: Kirjayhtymä, 1969.
- Markku Nieminen (käsikirj.), Juminkeko, Karjalan runokylät. (suomeksi)(englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Hannes Sihvo, Karjalan löytäjät, 1969
- ↑ a b Waenerberg, Annika: Karelianismi kuvataiteessa – katoavasta luonnonvarasta ikiliikkujaksi. Nykytulkintojen Karjala, Nykykulttuurin tutkimuksen julkaisuja 91, 2007, s. 202-225.
- ↑ Yrjö Hirn, Matkamiehiä ja tietäjiä. Tutkielmia suomalaisesta sivistyksestä ja Kalevala-romantiikasta. Otava. Helsinki 1939, s. 6
- ↑ Yrjö Hirn, Matkamiehiä ja tietäjiä. Tutkielmia suomalaisesta sivistyksestä ja Kalevala-romantiikasta. Otava. Helsinki 1939, s. 203
- ↑ Markku Nieminen (käsikirj.), Juminkeko, Karjalan runokylät, Elvytystoiminnan taustaa. Viitattu 18.4.2008.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Sihvo, Hannes: Karjalan kuva: Karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. (Pohjautuu tekijän väitöskirjaan. 2. tarkistettu ja täydennetty painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 940) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-530-0
- Takaisin Karjalaan. Arkkitehti, 2/2000, s. 69–95. Laaja juttukokonaisuus karelianismista ja karjalaisesta rakennusperinteestä.
- Lonkila, Helena: Syvällä sydänmaassa : Yrjö Blomstedtin ja Victor Sucksdorffin Kainuu. (väitöskirja, Jyväskylä studies in humanities 281) Jyväskylän yliopisto, 2016. Jyväskylä studies in humanities 281 Teoksen verkkoversio.
- Kivelä, Marjut: Sydämessä kalevalainen kansa : Alpo ja Nina Sailo runonlaulajien ikuistajina. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 420) Rauma: SKS, 1985. ISBN 951-717-344-X