Grigori Zinovjev

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Hirsch Apfelbaum)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Grigori Zinovjev puhumassa vuonna 1920.

Grigori Jevsejevitš Zinovjev (ven. Григо́рий Евсе́евич Зино́вьев, oikea nimi Ovsei-Geršon Aronovitš Radomyslski, ven. Овсей-Гершон Аронович Радомысльский; tunnettu myös nimellä Hirsch Apfelbaum; 23. syyskuuta (J: 11. syyskuuta) 1883 Jelisavetgrad, Hersonin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 25. elokuuta 1936 Moskova, Neuvostoliitto)[1] oli bolševikkeja edustanut vallankumouksellinen ja neuvostoliittolainen poliitikko. Hän toimi Kommunistisen internationaalin eli Kominternin ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1919–1926 sekä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Leningradin-johtajana vuosina 1918–1926. Zinovjev oli yksi Neuvostoliiton vaikutusvaltaisimmista johtajista Vladimir Leninin sairauden ja kuoleman aikoihin vuosina 1922–1925. Hän muodosti Josif Stalinin ja Lev Kamenevin kanssa puoluetta johtaneen troikan, jolla oli ratkaiseva merkitys Lev Trotskin ja vasemmisto-opposition syrjäyttämisessä. Stalin syrjäytti vuosina 1926–1927 sekä Zinovjevin että Kamenevin puoluejohdosta. Stalinin vainojen käynnistyttyä heidät tuomittiin vuonna 1936 näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan ja teloitettiin.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ura ennen vallankumousta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tsaarin salaisen poliisin Ohranan pidätyskuva Zinovjevista vuodelta 1908.

Zinovjev, oikealta nimeltään Radomyslski, syntyi keskiluokkaiseen juutalaisperheeseen Ukrainan Jelisavetgradissa (nyk. Kropyvnytskyi) vuonna 1883. Hän ei saanut mitään muodollista koulutusta, mutta matkustellessaan vuosina 1902–1905 perheensä rahoilla ulkomailla hän kävi Bernin yliopiston lakitieteen luennoilla. Hän liittyi laittomaan Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen vuonna 1901.[1][2] Puolueessa hän hakeutui radikaalina tunnetun Leninin ja tämän toimittaman Iskra-lehden piiriin. Zinovjev osallistui Lontoossa sosiaalidemokraattien vuoden 1903 puoluekokoukseen, jossa puolue jakautui kahteen siipeen, ja hän asettui Leninin johtamien bolševikkien puolelle. Vuoden 1905 vallankumouksen aikana Zinovjev toimi vallankumouksellisena agitaattorina Pietarissa ja julkaisi Proletari-nimistä lehteä. Vuoden 1907 Lontoon puoluekokouksessa hänet valittiin sosiaalidemokraattien keskuskomiteaan. Hänet vangittiin Venäjällä vuonna 1908, mutta vapautettiin pian heikon terveyden vuoksi.[1][3]

Zinovjev kohosi maanpakolaisvuosinaan bolševikkien johtoryhmään, koska hänen puhujanlahjojaan arvostettiin. Hänen myöhempi maineensa perustui pitkälti siihen, että lokakuun vallankumousta edeltäneinä vuosina hänen katsottiin olleen Leninin uskollisin ja johdonmukaisin seuraaja bolševikkien sisäisissä erimielisyyksissä.[2] Hän oli Leninin läheisin työtoveri vuosina 1909–1917 asuessaan maanpaossa Ranskassa, Itävalta-Unkarissa ja Sveitsissä. Zinovjev tuki Leniniä tämän kiistoissa yhtäältä jyrkän linjan bolševikkien ja toisaalta menševikkien kanssa. Zinovjev oli myös mukana ohjaamassa bolševikkien maanalaisen organisaation ja duuman edustajaryhmän toimintaa ulkomailta käsin. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän yritti koota Euroopan sosialististen puolueiden sodanvastustajista yhtenäistä liikettä.[1] Hän osallistui vuoden 1915 Zimmerwaldin kokoukseen ja vuoden 1916 Kienthalin kokoukseen, ja kirjoitti Leninin kanssa pamfletteja sosialistien suhteesta sotaan.[3]

Toiminta Venäjän vallankumouksen aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Zinovjev palasi Venäjälle yhdessä Leninin kanssa.[1] Kun Venäjän väliaikainen hallitus antoi niin sanottujen heinäkuun levottomuuksien yhteydessä bolševikkijohtajista pidätysmääräyksen, Zinovjev piiloutui yhdessä Leninin kanssa Roslivajärven lähellä olleeseen heinämajaan. Lenin jatkoi pakoaan Suomeen, mutta Zinovjev piileskeli elokuusta aina lokakuun vallankumoukseen saakka pietarinsuomalaisen työmiehen Emil Kalskeen asunnossa Udelnajassa Pietarin esikaupunkialueella.[4]

Leninin vaatiessa lokakuussa 1917 bolševikkeja kaappaamaan välittömästi vallan Zinovjev ja Lev Kamenev asettuivat päättäväisesti vastustamaan ajatusta.[1] Estääkseen turmiollisena pitämänsä hankkeen he julkaisivat lokakuun lopussa menševikkien Novaja Žizn -lehdessä artikkelin, jossa he paljastivat bolševikkien vallankaappaussuunnitelmat. Bolševikkien sisäpiirissä tätä pidettiin lähes petturuutena ja heidät leimattiin ”vallankumouksen lakonmurtajiksi”. Lokakuun vallankumouksen vastustaminen ratkaisevalla hetkellä varjosti myöhemmin Zinovjevin ja Kamenevin uraa. Välittömästi lokakuun vallankumouksen jälkeen he asettuivat vastustamaan myös uuden hallituksen eli kansankomissaarien neuvoston muodostamista pelkästään bolševikkien varaan ja vaativat sosialististen puolueiden yhteishallituksen kokoamista. Koska näin ei aluksi tehty, Zinovjev erosi marraskuussa 1917 protestiksi puolueen keskuskomiteasta.[1][2][3] Hän katui jo muutaman päivän kuluttua ratkaisuaan ja pääsi takaisin puoluejohtoon.[1]

Ura Neuvostoliitossa ja Kommunistisessa internationaalissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kominternin johtaja Zinovjev vuonna 1921.

Zinovjev onnistui palauttamaan luottamuksellisen suhteen Leniniin tukemalla maaliskuussa 1918 tämän kantaa, että Brest-Litovskin rauhansopimus olisi hyväksyttävä epäedullisillakin ehdoilla, mitä moni muu puoluejohdossa vastusti.[2] Neuvosto-Venäjällä Zinovjevin ensimmäinen virka oli Ammattiliittojen keskusneuvoston johdossa. Vuodesta 1918 hän johti Pietarin neuvostoa.[2] Pääkaupungin siirryttyä Moskovaan hänestä tehtiin myös Pietarin paikallisen puolue-organisaation johtaja. Lisäksi hänet valittiin kommunistisen puolueen politbyroon ehdokasjäseneksi 1919 ja täysjäseneksi 1921.[3] Zinovjev kirjoitti vuonna 1918 ensimmäisen Leninistä julkaistun elämäkerran.[5]

Vuonna 1919 Zinovjev valittiin vastaperustetun Kominternin toimeenpanevan komitean puheenjohtajaksi. Asema Kominternin johdossa teki hänestä yhden kansainvälisen kommunistisen liikkeen näkyvimmistä johtohenkilöistä. Vuonna 1924 hän sai kyseenalaista mainetta, kun Britannian lehdistö julkaisi hänen kirjoittamakseen väitetyn, Zinovjev-kirjeenä tunnetun salaisen kirjeen, jossa kehotettiin brittiläisiä kommunisteja mellakointiin. Kirje oli ilmeisesti väärennös, mutta se aiheutti Britannian työväenpuolueen hallitukselle vaalitappion.[1] Sen sijaan Zinovjev oli oikeasti kannustanut Saksan kommunisteja epäonnistuneisiin vallankumousyrityksiin maaliskuussa 1921 ja uudelleen lokakuussa 1923. Vastustajansa Trotskin mukaan Zinovjev yritti kompensoida omaa vääräksi osoittautunutta linjaansa lokakuun vallankumouksen suhteen yrittämällä epätoivoisesti kätilöidä uutta vallankumousta Saksassa.[6] Zinovjev alkujaan vastusti niin sanotun yhteisrintamataktiikan omaksumista Kominternin viralliseksi linjaksi, mutta tuki uutta linjaa julkisesti Kominternin kolmannessa kongressissa.[3]

Valtakamppailu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin jäätyä sairautensa vuoksi syrjään päätöksenteossa politbyroon sisällä käynnistyi vuoden 1923 aikana valtakamppailu. Zinovjev, Kamenev ja puolueen pääsihteeriksi edellisenä vuonna valittu Josif Stalin muodostivat troikaksi tai triumviraatiksi kutsutun epävirallisen johtoryhmän, jonka päätavoitteena oli estää Lev Trotskin ja tämän ympärille muodostuneen vasemmisto-opposition pääsy valtaan. Zinovjevia pidettiin troikan arvovaltaisimpana ja johtavana henkilönä. Troikka sai taakseen enemmistön, koska Zinovjevin ja Kamenevin katsottiin edustaneen melko tarkkaan samoja kantoja kuin Lenin, ja koska moni muukin halusi vastustaa vallanhimoisena pidettyä Trotskia.[2] Vuosina 1923–1924 juuri Zinovjev johti julkista lokakampanjaa Trotskia kohtaan.[3] Ideologinen erimielisyys koski Leninin vuonna 1921 käyttöön ottamaa uutta talouspolitiikkaa eli NEP:tä. Trotski ja vasemmisto-oppositio halusivat luopua kapitalismin ja markkinatalouden elementtejä sisältäneestä NEP:stä, kun taas troikan edustama puolueen ”keskusta” kannatti sen jatkamista.[7][8]

Lev Trotski, Lev Kamenev ja Zinovjev (kaikki edessä keskellä) 1920-luvulla kuvattuina.

Stalinin kasatessa vaivihkaa valtaa itselleen Zinovjev ja Kamenev muodostivat tiiviin kaksikon, joka piti yhtä loppuun saakka. Kunnianhimoisen ja vaistoihinsa luottaneen Zinovjevin sekä varovaisen ja järjestelmällisen Kamenevin on sanottu täydentäneen toistensa ominaisuuksia. Leninin kuoltua tammikuussa 1924 juuri Zinovjev oletettiin todennäköisimmäksi Neuvostoliiton seuraavaksi johtajaksi, sillä Stalinia ei vielä pidetty vakavasti otettavana vaihtoehtona valtapelissä. Niin sanotussa testamentissaan Lenin esitti hyväksyvän arvion Zinovjevista ja Kamenevista mutta arvosteli Trotskia ja erityisesti Stalinia.[9]

Kun Trotski oli vuoden 1925 alkuun mennessä saatu syrjäytettyä sota-asiain kansankomissaarin virastaan, Stalin kääntyi myös Zinovjevia ja Kamenevia vastaan, jolloin troikka hajosi. Zinovjev ja Kamenev muodostivat uuden opposition Grigori Sokolnikovin ja Nadežda Krupskajan kanssa. He katsoivat nyt NEP-politiikan menevän jo liian pitkälle ja vastustivat Stalinin ja Nikolai Buharinin kehittämää oppia ”sosialismista yhdessä maassa”. Zinovjev luotti johtamansa Leningradin puoluejärjestön tukeen ja arvovaltaansa Kominternin johtajana, mutta Stalin osoittautui vahvemmaksi. Zinovjev erotettiin Leningradin (entisen Pietarin) neuvoston johdosta tammikuussa 1926 ja syrjäytettiin myöhemmin samana vuonna myös Leningradin puoluejärjestön johdosta, johon tuli hänen tilalleen Sergei Kirov.[9][10][2][1][3]

Pysäyttääkseen Stalinin Zinovjev ja Kamenev päättivät nyt liittoutua Trotskin kanssa, jolloin syntyi niin sanottu yhdistynyt oppositio. Voimien yhdistäminen ei enää auttanut, ja heinäkuussa 1926 Stalin järjesti Zinovjevin erotetuksi politbyroosta sekä Kominternin johdosta. Lokakuussa 1927 hänet erotettiin myös keskuskomiteasta ja 14. marraskuuta 1927 koko kommunistisesta puolueesta. Joulukuun 1927 puoluekokouksessa Zinovjev ja Kamenev päättivät pelastaa uransa irtisanoutumalla kaikista aiemmista mielipiteistään, ja saivat luvan hakea takaisin puolueen jäseniksi puolen vuoden koeajan jälkeen.[9][10][2][1][3]

Tuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zinovjev ei enää saanut takaisin aiempaa asemaansa. Hän toimi vuodesta 1928 vähäpätöisissä viroissa kulutus- ja elintarvikehallinnossa.[3] Vuonna 1932 Stalin järjesti Zinovjevin ja Kamenevin uudelleen erotetuiksi puolueesta ja karkotetuiksi Siperiaan oikeisto-opposition tukijoina, mutta heidät armahdettiin vielä toukokuussa 1933 ja hyväksyttiin takaisin puolueeseen. Kun Sergei Kirov murhattiin joulukuussa 1934, Zinovjevin ja Kamenevin väitettiin olleen ”moraalisesti osallisia” tapahtuneeseen, joten heidät erotettiin jälleen puolueesta ja vangittiin. He tunnustivat syyllisyytensä saadakseen lievemmät tuomiot. Tammikuussa 1935 Zinovjev tuomittiin salaisessa oikeudenkäynnissä kymmenen ja Kamenev viiden vuoden vankeuteen.[11][3][2][1] Samassa yhteydessä yli 600 Zinovjevin entistä leningradilaista tukijaa karkotettiin Siperiaan.[11]

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu NKVD:n pidätyskuva Zinovjevista elokuussa 1936.

Marraskuussa 1935 Zinovjevia, Kamenevia ja maanpaossa elänyttä Trotskia syytettiin julkisesti vakoilusta ulkovaltojen hyväksi. Kesäkuussa 1936 tuotiin esiin entistä jyrkempi väite ”trotskilais-zinovjevilaisen vastavallankumouksellisen blokin terroristisesta toiminnasta”.[11] Zinovjeville ja Kameneville järjestettiin elokuussa 1936 uusi, julkinen oikeudenkäynti, joka tunnetaan ensimmäisenä niin sanotuista Moskovan oikeudenkäynneistä. Syytettyjä oli yhteensä 16, heistä viisi turvallisuuspalvelu NKVD:n agentteja, joiden valheelliset tunnustukset kävivät todistusaineistosta myös muita vastaan.[12] Syytettyjen väitettiin muodostaneen salaisen terroristijärjestön, joka oli murhannut Kirovin ja suunnitellut Stalinin sekä muiden neuvostojohtajien murhia. Salaisessa tapaamisessa Stalin lupasi Zinovjeville ja Kameneville, että heidän sekä heidän perheidensä ja tovereidensa henki säästettäisiin, jos he tunnustaisivat oikeudessa. Zinovjev ja Kamenev tunnustivat tekaistut syytökset, mutta Stalin petti lupauksensa. Heidät tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin seuraavana aamuna.[12][11][2][1]

Jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zinovjevin synnyinkaupunki Jelisavetgrad oli vuosina 1923–1935 nimetty hänen mukaansa Zinovjevskiksi.

Zinovjevin ja Kamenevin kunnia palautettiin ja maine puhdistettiin Mihail Gorbatšovin kaudella vuonna 1988.[1]

Suomeksi julkaistuja teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • N. Lenin, Vladimir Iljits Uljanov – piirteitä elämästä ja toiminnasta (1918). Suomen Kommunistinen Puolue, Pietari 1918.
  • Sosialismi ja sota (1915, yhdessä Vladimir Leninin kanssa). Suomen Kommunistinen Puolue, Pietari 1919.
  • Kommunistinen internatsionaale (1919). Suomen Kommunistinen Puolue, Pietari 1919.
  • Kansainvälisen työväenliikkeen polttavat kysymykset – Kommunistisen internatsionaalen toinen kongressi ja sen tehtävät (1920). Pietari 1920.
  • Venäjän vallankumous ja kansainvälinen proletariaatti – Venäjän proletaarisen kumouksen kaksivuotispäiväksi. Pietari 1920.
  • Puolue ja ammattiliitot Neuvosto-Venäjällä (1920). Pietari 1920.
  • Sosialipetturuuden syyt (1916). Pietari 1921.
  • Venäjän kommunistisen puolueen (bolsheviikkien) historia (1923). Suom. Juho Latukka. Kustannusliike Kirja, Leningrad 1925.
  • Mikä on kommunistinen nuorisoliitto ja mikä sen tulee olla. Kustannusliike Kirja, Leningrad 1926.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Christer Pursiainen: Trotski. Gummerus, Helsinki 2011.
  • Robert Service: A History of Modern Russia – From Nicholas II to Putin. Penguin Books, Lontoo 2003.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Grigory Yevseyevich Zinovyev (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 20.11.2016.
  2. ↑ a b c d e f g h i j Grigori Evseevich Zinoviev (englanniksi) Encyclopedia of World Biography, Yourdictionary.com. Viitattu 20.11.2016.
  3. ↑ a b c d e f g h i j Gregory Zinoviev (englanniksi) Marxists.org. Viitattu 20.11.2016.
  4. ↑ Eino Ketola: ”Lokakuun vallankumoukseen 1917 – Suomen kautta ja Suomen avulla”, s. 41–44 teoksessa Lenin ja Suomi – osa II. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989.
  5. ↑ Service 2003, s. 93.
  6. ↑ Service 2003, s. 121, 158–159.
  7. ↑ Pursiainen 2011, s. 253–257, 281.
  8. ↑ Service 2003, s. 156.
  9. ↑ a b c Pursiainen 2011, s. 8, 27–35, 280–281, 287–291.
  10. ↑ a b Service 2003, s. 160–162, 188.
  11. ↑ a b c d Service 2003, s. 215–218.
  12. ↑ a b Gregory Zinoviev (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 20.11.2016.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Grigori_Zinovjev&oldid=22658983”