Suomen presidentinvaali 1937
Suomen presidentinvaalin 1937 voitti Maalaisliiton ehdokas, pääministeri Kyösti Kallio. Muut pääehdokkaat olivat toiselle kaudelle pyrkinyt tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud, jota tukivat kokoomus ja IKL, sekä edistyspuolueen ehdokkaana ollut aiempi presidentti K. J. Ståhlberg, joka jäi valitsijamiesten suorittaman vaalin ensimmäisellä kierroksella vain yhden äänen päähän voitosta. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) halusi estää Svinhufvudin uudelleenvalinnan, joten sen valitsijamiehet äänestivät ensimmäisellä kierroksella Ståhlbergiä ja, kun tätä ei valittu, toisella Kalliota.
 | ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
Ehdokkaat olivat täsmälleen samat kuin edellisessä, vuoden 1931 vaalissa, tosin SDP:n oma ehdokas Väinö Tanner ei saanut lopullisessa presidentinvaalissa lainkaan ääniä.
Ehdokasasettelu ja vaalikamppailu
muokkaaP. E. Svinhufvud halusi tulla valituksi toiselle presidenttikaudelle puolueiden yläpuolisen yleisporvarillisen vaaliliiton ehdokkaana. Itsenäisyyspäivänä 1936 hänen luokseen marssi kaikkien porvaripuolueiden edustajista muodostettu lähetystö pyytämään häntä ehdokkaaksi. Ainoastaan kokoomus oli hankkeessa mukana ehjänä, muista puolueista oli vain osia. IKL oli jätetty lähetystön ulkopuolelle, koska mukaan haluttiin saada mahdollisimman suuri osa poliittisesta keskustasta. IKL:lle mieluisin presidenttiehdokas olisi ollut marsalkka Gustaf Mannerheim, mutta tämän kieltäydyttyä puolue asettui Svinhufvudin taakse. Äärioikeiston sanastossa ”Ukko-Pekasta” oli hänen presidenttikautensa aikana tullut ”Akka-Pekka”, mutta häneen tyydyttiin paremman puutteessa.[1] Jotkut IKL:ssä pitivät Mannerheimin jälkeen seuraavaksi parhaana vaihtoehtona entistä maalaisliittolaista presidenttiä Lauri Kr. Relanderia, jota ei kuitenkaan kiinnostanut paluu politiikkaan tai yhteistyö IKL:n kanssa.[2]
Edistyspuolueen oikeistosiipi toivoi puolueen ehdokkaaksi entistä pääministeriä T. M. Kivimäkeä tai Suomen Pankin pääjohtajaa Risto Rytiä. Kivimäen hallituksen syksyllä 1936 tapahtuneeseen kaatumiseen vaikuttanut skandaali Etsivän Keskuspoliisin muistioista teki kuitenkin Kivimäen ehdokkuuden mahdottomaksi, ja Rytiä pidettiin liiaksi ”Kivimäen miehenä”. Puolueen ehdokkaaksi valittiin enemmistön kannattama entinen presidentti K. J. Ståhlberg, mutta ovi jätettiin raolleen Rytin ”varaehdokkuudelle”.[1] Ståhlbergiä asettuivat tukemaan myös Suomen pienviljelijäin puolue, Kansanpuolue ja Ruotsalainen vasemmisto.[3][4]
Maalaisliiton lisätty keskushallitus, eduskuntaryhmä ja puolueen sanomalehtien päätoimittajat päättivät 1. joulukuuta 1936 pidetyssä yhteiskokouksessa asettaa puolueen presidenttiehdokkaaksi pääministeri Kyösti Kallion.[3] Päätös oli yksimielinen, sillä muita varteenotettavia ehdokkaita ei ollut tarjolla; entinen pääministeri J. E. Sunila kuoli lokakuussa 1936, Relander oli jättänyt kokonaan politiikan ja maaherrana pitkään toiminut E. Y. Pehkonen oli jäänyt sivuun valtakunnallisista asioista.[3][2] Maalaisliiton oikeistosiipi oli valmis tukemaan Svinhufvudia, jos Kallio ei selviäisi vaalin viimeiselle kierrokselle.[1]
SDP:n puolueneuvosto asetti 8. marraskuuta ehdokkaaksi puolueen entisen puheenjohtajan Väinö Tannerin, vaikka puolueen vasemmistosiipi olisi mielellään nähnyt presidenttinä Ståhlbergin. Puolue ei kuitenkaan käynyt kampanjaansa niinkään oman ehdokkaansa puolesta, vaan ennen kaikkea Svinhufvudin uudelleenvalinnan estämiseksi.[1][4]
Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP) ei asettanut vaaliin omaa ehdokasta, ja puolueelle riittikin, että valittava presidentti takaisi ruotsinkielisten perustuslailliset oikeudet ja edistäisi pohjoismaista yhteistyötä.[1] Useimmat RKP:n valitsijamiesehdokkaat ilmoittivat etukäteen olevansa joko Ståhlbergin tai Svinhufvudin kannattajia.[3]
Neuvostoliitossa oleskellut Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) johto puolestaan antoi julistuksen, jonka mukaan puolueen kannattajien tulisi yrittää estää ”taantumusmiehen” valinta presidentiksi äänestämällä jotain demokraattista ehdokasta. Näitä olivat esimerkiksi Ståhlberg, Tanner ja A. K. Cajander mutta ei Kallio, joka oli aikanaan pääministerinä määrännyt kommunistien joukkopidätyksen. SKP:n pääsihteerin Arvo ”Poika” Tuomisen myöhemmän kertoman mukaan Kommunistisen internationaalin pääsihteeri Georgi Dimitrov oli kuitenkin valitsijamiesvaalin jälkeen määrännyt, että kansanrintamapolitiikan nimissä Suomen kommunistien oli tuettava presidentiksi talonpoikaistoa edustavaa Kalliota.[4]
Valitsijamiesten vaalit järjestettiin 15.–16. tammikuuta.[5] Vaaleissa oli ehdolla 1 122 henkilöä. Ehdokkaiden kokonaismäärä oli 1 136 mukaan lukien useammassa kuin yhdessä vaalipiirissä ehdolla olleet.[6] Äänestysprosentti oli 57,8 eli korkeampi kuin vuosien 1925 ja 1931 presidentinvaaleissa.[3] Kokoomus ja edistyspuolue menestyivät vaaleissa huomattavasti paremmin kuin vuoden 1936 eduskuntavaaleissa, tosin ne eivät esiintyneet omilla nimillään vaan pelkästään Svinhufvudin ja Ståhlbergin vaaliliittoina. IKL:llä oli yhdeksässä vaalipiirissä oma ehdokaslista, muualla kokoomuksen ja IKL:n ehdokkaat olivat samoilla listoilla. Ruotsalaisella vasemmistolla oli oma lista Uudenmaan läänin vaalipiirissä, kun taas pienviljelijäpuolueen ja Kansanpuolueen ehdokkaat olivat kaikkialla samoilla listoilla edistyspuoluelaisten kanssa. SDP:n ehdokaslistat kantoivat joissain vaalipiireissä puolueen ja joissain Tannerin nimeä.[4]
Tulokset
muokkaaValitsijamiesten vaalit
muokkaa| Äänestysaktiivisuus | 57,8 %[5] | +10,5 | ||
| Vaaliliitto | Puolue | Valitsija- miehet |
Äänet | |
|---|---|---|---|---|
| Lukumäärä | Osuus | |||
| Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | 95 | 341 408 | 30,68 % | |
| P. E. Svinhufvudin kannattajat | A+B | 86 | 330 980 | 29,75 % |
| A Yleinen vaaliliitto | 63 | 240 602 | 21,62 % | |
| B Isänmaallinen kansanliike | 23 | 90 378 | 8,12 % | |
| Kyösti Kallion kannattajat | 56 | 184 668 | 16,60 % | |
| K. J. Ståhlbergin kannattajat | A+B+C+D | 38 | 152 640 | 13,72 % |
| A Kansallinen Edistyspuolue | 30 | 123 355 | 11,09 % | |
| B Suomen pienviljelijäin puolue | 5 | 13 883 | 1,25 % | |
| C Kansanpuolue | 1 | 4 659 | 0,42 % | |
| D Ruotsalainen vasemmisto | 2 | 10 743 | 0,97 % | |
| Ruotsalainen kansanpuolue | 25 | 102 250 | 9,19 % | |
| Muut | 700 | 0,06 % | ||
| Yhteensä | 300 | 1 112 646 | 100 % | |
| Lähde: Suomen virallinen tilasto[6] | ||||
Valitsijamiehistä naisia oli 17,[6] mikä oli pienin määrä Suomen presidentinvaalien historiassa.
Luettelo valitsijamiehistä
muokkaaValitsijamiesten suorittama vaali
muokkaa| Ehdokas | Puolue | 1. kierros |
2. kierros |
|---|---|---|---|
| Kyösti Kallio | Maalaisliitto | 56 | 177 |
| P. E. Svinhufvud | Kokoomuspuolue | 94 | 104 |
| K. J. Ståhlberg | Edistyspuolue | 150 | 19 |
| Lähde: Tasavallan presidentin kanslia[7] | |||
Neuvottelut ennen vaalia
muokkaaMaalaisliitto oli saanut vaaleissa vähemmän valitsijamiehiä kuin vuosina 1925 ja 1931, mutta puolueen vaikuttajat olivat vankemmin Kallion takana kuin vuonna 1931. Oikeistossa toivottiin turhaan, että Maalaisliitto kääntyisi Svinhufvudin tueksi tai sen valitsijamiesryhmä haajantuisi äänestyksissä. Ratkaisevaksi tuli lopulta SDP:n ja RKP:n valitsijamiesten toiminta.[3]
Maalaisliitto kävi etukäteen Juho Niukkasen johdolla salaisia neuvotteluja sosiaalidemokraattien kanssa ja antoi ymmärtää, että jos SDP auttaisi Kallion presidentiksi, se voisi päästä mukaan seuraavaan hallitukseen, mitä Svinhufvud ei ollut sallinut. Sosiaalidemokraateille Ståhlberg oli mieluisampi vaihtoehto kuin Kallio, mutta Ståhlbergillä oli vähemmän omia valitsijamiehiä ja hän saattaisi siten hävitä lopulta Svinhufvudille. SDP päätti hylätä suoralta kädeltä oman ehdokkaansa Tannerin ja äänestää jo ensimmäisellä kierroksella Ståhlbergiä. Jos Ståhlberg ei saisi tällöin enemmistöä, SDP siirtäisi toisella kierroksella tukensa Kalliolle, jonka valinta olisi silloin varma.[3][4] Päätös saatettiin sekä Maalaisliiton että RKP:n tietoon.[4]
Ståhlberg voisi saada enemmistön SDP:n tuella vain, jos tarpeeksi moni RKP:n valitsijamies äänestäisi häntä, mutta RKP:n ryhmän enemmistö oli Svinhufvudin kannattajia.[3][4] Kallio oli toisaalta ollut perinteisesti epäsuosittu ruotsinkielisissä piireissä, sillä hän ei osannut hyvin ruotsia ja Maalaisliitto yhdistettiin aitosuomalaisuuteen, joten RKP:ssä oli painetta tukea Ståhlbergiä Kallion valinnan estämiseksi.[8][3] Toisaalta RKP:n valmitsijamiehiin kuulunut vuorineuvos Amos Anderson oli jo ennen vaaleja keskustellut Maalaisliiton sisäpiiriläisten kanssa kielipoliittisista ratkaisuista, jos Kalliosta tulisi presidentti.[3]
Vaalitoimitus
muokkaaValitsijamiehet kokoontuivat 15. helmikuuta 1937 Eduskuntatalossa. Puheenjohtajana toimi pääministeri Kallio ja sihteerinä eduskunnan sihteeri E. H. I. Tammio.[9] Ståhlberg sai ensimmäisellä kierroksella 150 ääntä jääden täpärästi yhden äänen päähän enemmistöstä.[3] RKP:n valitsijamiehistä 17 äänesti häntä, mutta Amos Andersonin ja eräiden muiden tunnettujen liikemiesten johtama ”vuorineuvosfalangiksi” kutsuttu kahdeksan oikeistolaisen valitsijamiehen ryhmä antoi äänensä Svinhufvudille.[8][3] Näihin kahdeksaan kuulunut Göran Leopold oli jo luvannut luopua Svinhufvudista mutta ei pitänyt sanaansa.[10] Tämä joukko joutui sittemmin RKP:n sisällä voimakkaan arvostelun kohteeksi, sillä heidän toimintansa johti lopulta Kallion valintaan.[8] He väittivät uskoneensa Svinhufvudin mahdollisuuksiin, mutta Kallion elämäkerran kirjoittaneen Kari Hokkasen arvelun mukaan ”vuorineuvokset” pitivät Kalliota parempana kuin Ståhlbergiä ja toimivat tietoisesti.[3]
RKP yritti vielä ennen toista kierrosta suostutella joko Maalaisliittoa Svinhufvudin tueksi tai SDP:tä uudelleen Ståhlbergin taakse, mutta nämä puolueet pitivät kiinni etukäteen sopimastaan linjasta. Kallio valittiin toisella kierroksella hänen saatuaan 177 ääntä. Häntä äänestivät Maalaisliiton ja SDP:n ohella kuusi pienviljelijäin puolueen ja Kansanpuolueen sekä 20 muuta Ståhlbergin ryhmän valitsijamiestä, jotka päättivät tehdä Kallion varmasta voitosta mahdollisimman selvän. RKP:n ryhmän enemmistö eli 18 äänesti nyt Svinhufvudia, joka sai siten 104 ääntä. Ståhlberg sai vain 19 ääntä, joista seitsemän tuli RKP:stä ja loput uskollisina pysyneiltä edistyspuoluelaisilta.[3]
Kallion valinta oli seuraus pudotuspelistä, jossa vasemmisto teki kaikkensa Svinhufvudin ja oikeisto Ståhlbergin valinnan estämiseksi. Oikeisto koki Kallion valinnan pettymykseksi ja piti vaalituloksen ainoana valopilkkuna sitä, ettei ”kansallinen onnettomuus” Ståhlberg tullut valituksi. Vasemmisto puolestaan katsoi Kallion voiton myös parlamentarismin voitoksi, sillä Kallio oli valmis tasavallan presidentin valtaoikeuksien supistamiseen.[11] Kalliota pidettiin sekä oikealla että vasemmalla siedettävänä kompromissina. Vain eräille ruotsinkielisille hän näyttäytyi huonoimpana vaihtoehtona.[3]
Presidentiksi tultuaan Kallio nimitti ensimmäisen punamultahallituksen.[12]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 663–664. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
- ↑ a b Erkki Vasara: Raskailta tuntuivat askeleet: Lauri Kristian Relanderin elämäkerta, s. 738–739. WSOY, Helsinki 2013.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Kari Hokkanen: Vuoden 1937 presidentinvaali Teoksesta Kyösti Kallio 2: 1930–1940 (WSOY, Helsinki 1986). Kyösti Kallio -sivusto.
- ↑ a b c d e f g Paavo Hirvikallio: Tasavallan presidentin vaalit Suomessa 1919–1950, s. 67–83. WSOY, Helsinki 1958.
- ↑ a b Tasavallan presidentin vaalit 1925–2006 (PDF) (Web Archive) Vaalit. Oikeusministeriö. Arkistoitu 9.8.2007. Viitattu 21.12.2009.
- ↑ a b c Suomen virallinen tilasto 29 A, 19, s. 5–6, 11–15, 20.
- ↑ Presidentinvaalit 1919-2006 (Tasavallan presidentin kanslia)
- ↑ a b c bergsrådsfalangen hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi) Viitattu 18.2.2024.
- ↑ Pääministerin kirje valtioneuvostolle, asetus 88/1937, Suomen asetuskokoelma 1937, s. 246–251.
- ↑ Leopold, Göran hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
- ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 111. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ Suomen presidentit -sarja: Kallio oli sodan uhri Artikkelit. 6.12.2017. Apu–lehti. Viitattu 22.4.2019.