Wikipedia

Ruotujakolaitos

historiallinen asepalvelusmuoto

Ruotujakolaitos (ruots. indelningsverket) oli kuningas Kaarle XI:n Ruotsissa ja Suomessa 1680-luvulla toimeenpanema sotalaitoksen uudistus. Maatiloista muodostettiin 2–6 talon ryhmiä, ruotuja, jotka kukin joutuivat kustantamaan yhden sotilaan varusteineen ja aseineen. Ruotu järjesti palvelusajaksi sotilaalle myös torpan ja palan viljelysmaata. Ruotusotamiehen perhe sai elantonsa tämän torpan maasta ja kotieläimistä.[1] Ruotujakolaitoksen puitteissa hoidettiin myös armeijan päällystön sekä joidenkin siviilivirkamiesten rahoitus. Ruotsissa ruodutuksesta päätettiin vuosina 1680–1682. Ruotujako liittyy läheisesti veropalkkalaitokseen, jonka mukaan tiettyjen maatilojen verot osoitettiin tietyn viranhaltijan (upseerin) palkan maksamiseen.

Ruotsalaista ruotuväkeä 1830-luvun univormuissa

Ruotujakolaitoksen synty

muokkaa

Tarkoitus oli luoda yhtenäinen vakinaisen sotamiehenpidon järjestelmä koko valtakuntaan, mutta kukin maakunta sai päättää itsenäisesti siirtymisen aikataulusta. Ruotsin läänit suostuivat ruodutukseen vuoteen 1688 mennessä. Suomessa ruotsalaiseen ylhäisaateliin kuuluva Viipurin ja Savonlinnan läänin maaherra Carl von Falkenberg neuvotteli ruotujakolaitoksesta kaikkien Suomen läänien talonpoikien kanssa. Viipurin ja Savonlinnan, Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan läänit liittyivät siihen vuoteen 1696 mennessä, Pohjanmaa vasta vuonna 1733.[2]. Ruotujakolaitoksen toimeenpanon jälkeen Suomessa ylläpidetty sotaväki käsitti vajaat 11 000 miestä.

Jalkaväen ja laivamiesten ruodut

muokkaa

Jalkaväen ylläpitämiseksi maakunnat määrättiin ylläpitämään 1 000–1 200 miestä, siten että alueen talot jaettiin yleensä 2–4 talon muodostamiin ruotuihin, jotka joutuivat pestaamaan ja palkkaamaan sotilaan. Sisämaassa ruodut asettivat miehiä jalkaväkeen ja rannikoilla laivastoon (laivamiesruodut). Jos sotilas kuoli, tuli ruodun järjestää uusi mies tilalle. Sotamiehet saivat ruodulta 10–125 kruunun pestin, 2–15 kruunun vuosipalkan ja palvelusajakseen perheelleen sotilastorpan niittyineen ja ulkorakennuksineen. Ruodun oli maksettava 1770-luvulta alkaen valtiolle passevolanssimaksua (ruots. passevolans), (ransk. passe-volans), jolla kustannettiin armeijan kuormaston hankintaa[3].

Ruotujaosta vapautettuja olivat säteritilat, kuninkaankartanot ja pappilat samoin kuin useimmat muut virkatilat ja osa kestikievareista.

Ratsutilat

muokkaa

Ratsutilojen tuli vastaavasti hoitaa armeijalle ratsusotilas varusteineen ja hevosineen. Mikäli sotilas tai ratsu kuoli, tai varusteita hävisi, oli ratsutilan korjattava asia. Ratsutilalliset saivat kuninkaalta vapautuksen veroista. Jos verovapautta ei katsottu riittäväksi korvaukseksi ratsupalveluksesta, ne saivat augmenttioikeuden eli oikeuden kantaa määrättyjen lähitilojen verot.

Upseerit ja reservi

muokkaa

Upseerit saivat entisiä kruununtiloja virkataloina asuttavakseen ja viljeltäväkseen. Talo muodosti osan upseerin palkasta ja loput maksettiin niin, että jotkut lähitalojen talonpojat maksoivat veronsa heille veropalkkalaitosjärjestelmän mukaisesti. Samoihin joukko-osastoihin kuuluvat upseerit ja miehistö asuivat myös samalla seudulla ja kokoontuivat aika ajoin yhteisiin harjoituksiin.

Kustaa III:n aikana määrättiin että ruotujen ja ratsutilojen tuli ylläpitää varaväkeä vakinaisten sotilaiden lisäksi. Tämä noin 4 000 miehen vahvuinen varaväki toimi ruotuarmeijan reservinä. Lisäksi Suomen itärajalle muodostettiin Savon prikaati-niminen kevyt joukko-osasto jonka ensimmäiseksi komentajaksi tuli Georg Magnus Sprengtporten ja perustettiin 1779 Haapaniemen sotakoulu upseerien kouluttamista varten. Kustaa III:n sodassa 1788–1790 Suomen ruotujakoarmeijassa palveli jalkaväessä 6 702 miestä ja ratsuväessä 2 250 miestä.

Ruotusotilasnimet

muokkaa

Komentokieleksi oli määrätty ruotsi vuonna 1689, siltä varalta että suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä yksiköitä jouduttaisiin komentamaan yhtä aikaa. Jokaisella sotilaalle annettiin ruotsinkielinen lisänimi, eli sotilasnimi (ruots. wedernamn, til-namn), joka saattoi myös periytyä komppanian saman numeron omaavalta kaatuneelta sotilaalta. Sotilasnimet viittasivat yleensä eläimiin, sotilaan ominaisuuksiin, ammattiin, tai sotilasvarusteisiin. Nimet olivat yleensä lyhyitä ja poikkesivat rakenteeltaan ja sisällöltään 1700-luvun ruotsalaisista sukunimistä. Tyypillisiä olivat esimerkiksi Hiorth, Vädur, Haare, Abborre (eläinnimet),Menlöös, Lustig, Värre, Rödh, Trafvare, Spanior (ominaisuudet ja ammatit) sekä Klinga, Kruus ja Nyckiel (varusteet).[2]

Ruotujakoarmeija sodassa

muokkaa

Vuonna 1700 alkanut Suuri Pohjan sota vaati paljon sotilaita Ruotsin armeijalta. Pian sodan syttymisen jälkeen kuningas antoi käskyn, jossa määrättiin kolme ruotua ja kolme ratsutilaa varustamaan yhdessä ylimääräisen sotilaan. Myöhemmin kolme ruotua määrättiin varustamaan kaksi ylimääräistä sotilasta ja vastaavasti kolme ratsutila varustamaan kaksi ylimääräistä ratsumiestä. On arvioitu, että eteläisen Suomen työkykyisistä miehistä joka neljäs oli vuoden 1700 lopulla sodassa. Se merkitsi pulaa palveluskelpoisista miehistä, mistä seurasi, että oli turvauduttava poikiin. Sotilaiden lapset sekä orvot ja pakolaiset olivat ensimmäisten joukossa.[4]

Ruotujakolaitos autonomian ajalla

muokkaa

Suomessa Suomen sodan jälkeen 1809 Aleksanteri I suostui säätyjen pyyntöön että Suomi armeijan asettamisen sijaan maksaisi erityistä veroa. Ruotujakoarmeija hajotettiin, mutta sen upseerit ja aliupseerit saivat kuitenkin edelleen nauttia aikaisempia palkkaetujaan vähentämättöminä.[5] Miehistö sen sijaan menetti torppansa ja palkkansa, koska sen etuja eivät säädyt puolustaneet papistoa lukuun ottamatta. Keisarillinen manifesti 27. maaliskuuta 1810 määräsi miehistölle maksettavaksi eläkkeitä Ruotsin vallan aikana voimassa olleiden asetusten mukaan.[6]

Tämän jälkeen perittiin vain vakanssimaksua pienten vakinaisten joukko-osastojen ylläpitämiseksi. Näiden osastojen vahvuus oli enimmillään muutama tuhat miestä. Näistä osastoista vain Suomen Kaarti jäi pysyväksi muiden tullessa hajotetuiksi ajan kuluessa.

Krimin sodan aikana 1853–1856 ryhdyttiin taas kokoamaan ruotujoukkoja siten, että kaksi ruotua yhdessä asetti yhden sotamiehen ja samalla ne vapautuivat vakanssimaksusta. Tällä tavoin saatiin koottua yhdeksän ruotupataljoonaa Suomen puolustamiseen täällä jo olevien venäläisten joukkojen rinnalle.

Vuonna 1857 nämä ruotupataljoonat hajotettiin ja sen jälkeen Suomessa oli omaa sotaväkeä vajaa tuhat miestä. Värvätyistä miehistä koostunut Suomen Kaarti otti osaa 1877–1878 käytyyn Venäjän–Turkin sotaan Balkanilla.

Ruotsissa ruotujakolaitoksesta luovuttiin 1901. Viimeinen ruotuväkisotilas suoritti kuitenkin sopimukseen kuuluvia aseharjoituksia vielä 1900-luvun jälkipuoliskolla Uppsalassa.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Mikkonen, Pirjo: Mitä ruotusotamiesrullat kertovat nimistöntutkijalle : Suomen ruotusotamiesten lisänimistä, s. 71–92. (Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja 42) Suomen Sukututkimusseura, 1986. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Niemelä, Jari: Tuntematon ruotusotilas: Ruotsinajan lopun ruotuarmeijan miehistön sosiaalinen ja taloudellinen asema Satakunnassa. (Historiallisia tutkimuksia 157) Helsinki: Suomen historiallinen seura (SHS), 1990. ISBN 951-8915-37-7

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Ruotujako- ja veropalkkalaitos perustetaan. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 3, s. 143–146.
  2. ↑ a b Mikkonen 1986.
  3. ↑ Nenonen, Kaisu-Maija Nenonen & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 382. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  4. ↑ Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550-1713, s. 355–356. Vantaan kaupunki, 1990. ISBN 951-8959-05-6
  5. ↑ Niemelä 1990, 39.
  6. ↑ Niemelä 1990, s. 40.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ruotujakolaitos&oldid=22807693”