Punasolu

solutyyppi, joka kuljettaa happea kudoksiin

Punasolu eli erytrosyytti (lat. erythrocytus) on yksi elimistön pienimmistä soluista. Niiden tehtävänä on kuljettaa veren mukana kudoksiin happea.[1] Punasolun epäkypsä muoto on retikulosyytti. Niitä on noin yksi prosentti veren punasolumäärästä ihmisillä, koirilla ja kissoilla, mutta hevosilla ja märehtijöillä retikulosyyttejä ei esiinny normaalisti veressä[2]. Punasolun keskimääräinen elinikä on 115 vuorokautta.[1]

Veren punasoluja.

Hollantilainen Jan Swammerdam löysi vuonna 1658 punasolun käyttämällä mikroskooppia.

Punasolun rakenne

muokkaa

Punasolu on nisäkkäillä tumaton, muodoltaan litteä, kaksoiskovera kiekkomainen solu. Linnuilla ja sammakkoeläimillä se on tumallinen ja muodoltaan ellipsoidi. Koalalla ja kultahamsterilla osa punasoluista saattaa olla tumallisialähde?. Kaikista veren soluista niitä on 99 prosenttia. Se onkin veren tavallisin verisolutyyppi. Koska sen halkaisija on vain noin kahdeksan mikrometriä ja se on kimmoisa ja mukautuva, mahtuu se pienimmistäkin hiussuonista. Kolmasosa punasolusta on hemoglobiinia, joka antaa sille punaisen värin.

Hemoglobiini on punasolun happea sitova osa: keuhkoissa tai kiduksissa happimolekyylit sitoutuvat hemoglobiinin rauta-atomeihin. Hemoglobiini sitoo myös hiilidioksidia, mutta suurin osa hiilidioksidista kuljetetaan veressä bikarbonaattina (HCO3-). Lihaksissa happea varastoidaan myoglobiiniin. Arvioiden mukaan yhdessä punasolussa on noin 280 miljoonaa hemoglobiinimolekyyliä.[1]

Punasolujen muodostuminen

muokkaa

Punasoluja syntyy jatkuvasti miljoonia luuytimissä. Linnuilla punasoluja muodostuu myös pernassa. Varhaisella sikiöllä punasoluja muodostuu ruskuaispussissa ja myöhemmin pääasiassa maksassa, mutta myös pernassa, luuytimessä ja imusolmukkeissa. Erytropoietiini-hormoni (EPO) stimuloi punasolujen tuotantoa. Hapen niukkuus eli hypoksia puolestaan stimuloi erytropoietiinin muodostumista munuaisissa. Erytropoietiinia erittyy ihmisessä luontaisesti, mutta sitä voidaan käyttää doping-aineena lisäämällä sen määrää keinotekoisesti. Yhden punasolun kehittyminen kestää noin seitsemän päivää ja sen elinikä on keskimäärin noin neljä kuukautta. Vanhetessaan ne menettävät kimmoisuuttaan, hajoamista tapahtuu eniten pernassa ja maksassa, minkä jälkeen makrofagit korjaavat syntyvän solujätteen. Punasolujen rauta-atomit siirtyvät joko uusien punasolujen käyttöön tai ne varastoidaan maksaan ferritiininä. Makrofagin entsyymit pilkkovat hemoglobiinin peptidit aminohapoiksi ja hemin bilirubiiniksi, joka erittyy maksan kautta sappeen.

Punasolun soluelimet degeneroituvat sen kypsymisen aikana. Punasolun energiansaanti riippuu täysin glukoosista, koska ilman mitokondriota se ei pysty soluhengitykseen. Energiaa punasolu tarvitsee muun muassa pitääkseen hemoglobiinin rauta-atomit kaksiarvoisessa muodossa. Punasolu muuttuu vanhetessaan pallon muotoiseksi, koska ilman soluelimiä se ei pysty korvaamaan rappeutuvia entsyymejään ja kalvoproteiinejaan. Punasolun kyky pumpata natriumioneja pois solusta heikkenee ja solu täyttyy vedellä.

Anemia

muokkaa

Joskus punasolujen ja hemoglobiinin muodostus tilapäisesti heikkenee, josta on seurauksena anemia. Anemia johtuu sinkin, kuparin tai raudan puutteesta kehossa. Se voi myös johtua A-, B- tai C-vitamiinien puutteesta. Afrikkalaisissa maissa ja afrikkalaisperäisessä väestössä esiintyvä anemian sukulainen, sirppisoluanemia, johtuu poikkeavasta Hb-rakenteesta. Sirppisoluanemian aiheuttaa yhden aminohapon muutos hemoglobiinin toisessa aminohappoketjussa. Kuudes aminohappo on vaihtunut valiiniksi. Tautigeeni on rikastunut tietyissä Afrikan osissa, sillä se antaa immuniteetin malariaa vastaan. Sirppisoluanemiaa esiintyykin lähinnä Afrikassa ja afrikkalaislähtöisessä väestössä.[1]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. a b c d Turunen, Seppo: Biologia: Ihminen, s. 30. (5.–7. painos) WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-29701-8
  2. Sjastaad; Hove & Sand: ”8”, Physiolgy of Domestic Animals, s. 288. Oslo: Scandinavian Veterinary Press, 2003. ISBN 82-91743-11-8

Aiheesta muualla

muokkaa