Michelangelo Antonioni
Michelangelo Antonioni (29. syyskuuta 1912 Ferrara, Italia – 30. heinäkuuta 2007 Rooma) oli italialainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja, joka aloitti uransa elokuvien parissa kriitikkona. Hänen ensimmäinen menestyselokuvansa oli Pikku ystävättäriä (1955), mutta varsinaisen läpimurron hän teki 1960-luvun alussa elokuvilla Seikkailu, Yö ja Kuumetta. Antonioni teki pääosan urastaan Italiassa, mutta taloudellisesti menestyneimmän elokuvansa Blow-Up – erään suudelman jälkeen hän ohjasi Englannissa. Antonioni tunnettiin erityisesti muodollisista ja tyylillisistä kokeiluistaan ja vieraantumisen teemasta.
| Michelangelo Antonioni | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 29. syyskuuta 1912 Ferrara, Italia |
| Kuollut | 30. heinäkuuta 2007 (94 vuotta) Rooma, Italia |
| Ammatti | elokuvaohjaaja |
| Ohjaaja | |
| Tunnetuimmat ohjaukset |
Seikkailu (1960), Kuumetta (1962), Blow-Up – erään suudelman jälkeen (1966), Ammatti: reportteri (1975) |
| Aiheesta muualla | |
| www.michelangeloantonioni.it | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Syntymä ja opiskelu
muokkaaMichelangelo Antonioni syntyi Ferrarassa 29. syyskuuta 1912 keskiluokkaiseen perheeseen. Hän opiskeli 1931–1935 Bolognan yliopistossa taloustiedettä. Siellä hän osallistui opiskelijateatterin toimintaan.[1]
Ura
muokkaaKriitikosta elokuvaohjaajaksi
muokkaaValmistuttuaan Antonioni työskenteli pankkivirkailijana ja kirjoitti elokuva-arvosteluita ferraralaiseen Corriere Padanoon. Ferrarassa hän yritti ohjata myös ensimmäisen dokumenttielokuvansa paikallisesta mielisairaalasta. Elokuvan tekeminen jouduttiin keskeyttämään, kun potilaat alkoivat saada kouristuksia valaistussa sairaalassa.[1]
Antonioni muutti 1939 Roomaan, missä hän pääsi Cinema-lehden toimituskomiteaan ja opiskeli lyhyen ajan kuuluisassa elokuvakoulussa Centro Sperimentale di Cinematografiassa.[2] Antonioni teki sopimuksen Scalera Filmin kanssa avustettuaan Roberto Rossellinin elokuvan Lentäjän paluu käsikirjoituksen teossa.[1]
Vaikka Antonioni värvättiin vuonna 1942 Italian asevoimiin, hän jatkoi vapaa-ajallaan elokuva-alalla.[3] Hän oli mukana muun muassa Enrico Fulchigonin elokuvassa I due Foscari ja Ranskassa Marcel Carnén elokuvassa Ikuinen rakkaus.[1] Antonioni palasi vuonna 1943 Ferraraan saatuaan kauppiaan rahoittamaan ensimmäistä elokuvaansa, dokumenttia Gente del Po.[4] Antonionin varhaisissa lyhytelokuvissa nousee esiin dokumentaarinen kiinnostus miljööseen ja tavallisten ihmisten elämään. Vuonna 1943 kuvattua, mutta vasta vuonna 1947 valmistunutta elokuvaa Gente del Po pidetään varhaisena neorealistisena elokuvana.[5]
Antonioni kirjoitti 1940-luvun puolivälin jälkeen edelleen elokuvakritiikkejä ja käsikirjoituksia sekä käänsi ranskalaista kirjallisuutta. Hän teki lisäksi useita dokumentteja, joista erityisesti Nettezza urbana ja L’Amorosa menzogna saivat hyvän vastaanoton. Kumpikin elokuvista palkittiin Nastro d’argentolla ja jälkimmäinen kilpaili myös Cannesin elokuvajuhlilla.[1] Dokumenttien ansiosta Antonioni sai Vallani Filmiltä rahoituksen ensimmäistä näytelmäelokuvaansa varten.[1]
Ensimmäiset näytelmäelokuvat
muokkaaAntonionin ensimmäinen näytelmäelokuva oli Luchino Viscontin Riivaajista vaikutteita saanut Erään rakkauden tarina.[6] Se kertoi näennäisesti miehestä ja naisesta, jonka aviomiehen murhaa he suunnittelivat. Elokuva antoi jo ensimmäiset viitteet Antonionille tyypillisestä tarinankerronnasta. Vaikka aviomies kuoleekin, elokuva ei kerro, murhasiko rakastavaiset tämän, vaan se keskittyy rakastavaisten tunteisiin.[4]
Kaksi vuotta Erään rakkauden tarinan jälkeen valmistui Antonionin toinen elokuva, I vinti, joka kertoi kolme irrallista tarinaa nuorisorikollisista Roomassa, Pariisissa ja Lontoossa. Sen rahoitti alkujaan katolinen tuotantoyhtiö, mutta se joutui sensuurin kynsiin sekä Italiassa että Ranskassa. Italiaan sijoittunut episodi leikattiin maassa lähes tunnistamattomaksi, ja Ranskassa koko elokuva oli kielletty yli kymmenen vuoden ajan. Antonionin kolmas elokuva oli Nainen vailla sielua (1953).[6] Vaikka siinä olikin vielä perinteinen juonirakenne, niin siinä nähtiin myös Antonionille tyypillistä kuvausta: vierautta käsittelevässä elokuvassa on nainen päähenkilönä.[5] Samana vuonna hän teki jakson nimeltä ”Tentato suicidio” Cesare Zavattinin episodielokuvaan L’amore in città.[6]
Vuonna 1955 ensi-iltansa saanut Cesare Pavesen romaaniin löyhästi perustunut Pikku ystävättäriä oli Antonionin ensimmäinen todellinen menestyselokuva. Se voitti Venetsian elokuvajuhlilla Hopeisen leijonan ja kaksi Nastro d’argentoa.[6]
Läpimurto
muokkaaVaikka Antonionin aikaisimmassakin elokuvassa oli jo nähtävissä hänen omanlainen tyylinsä, vuonna 1957 ensi-iltansa saanutta Huutoa pidetään uuden vaiheen alkuna. Sen jälkeen Antonioni keskittyi erityisesti muodollisiin ja tyylillisiin kokeiluhin sekä vieraantumisen teemaan.[6] Huuto oli myös ensimmäinen elokuva, jossa näytteli Antonionin 1960-luvun luottokasvo Monica Vitti.[4]
Huutoa seuranneita kolmea elokuvaa, Seikkailua (1960), Yötä (1961) ja Kuumetta, pidetään eräänlaisena trilogiana, koska niiden tyyli, yhteiskunnallinen asetelma, teema, juoni ja erityisesti Monica Vittin esittämä hahmo ovat yhtenäiset.[1] Kaikki kolme elokuvaa käsittelevät modernissa maailmassa tapahtuvaa vieraantumista ja yksinäisyyttä; niiden keskeisimpinä aiheina ovat kommunikaation kuilu sekä miehen ja naisen vaikeus kohdata toisiaan.[7] Monet yhdistävät trilogian tetralogiaksi ja liittävät jatkoksi Antonionin ensimmäisen värielokuvan, Punaisen erämaan (1964). Näiden elokuvien myötä Antonioni sai maailmanlaajuista mainetta arvostettuna ja suosittuna elokuvaohjaana.[1]
Antonioni oli 1960-luvun puolivälissä maailman tunnetuimpia ja ristiriitaisimpia elokuvaohjaajia. Hänen elokuviansa esitettiin säännöllisesti elokuvajuhlilla, ja hän oli lukuisien esseiden ja lehtijuttujen aiheena. Hollywoodissakin kiinnostuttiin Antonionista, joka teki Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa sopimuksen kolmesta elokuvasta. Hänen ensimmäinen elokuvansa MGM:lle oli Englannissa kuvattu Blow-Up – erään suudelman jälkeen, jonka pääosissa oli brittinäyttelijät David Hemmings ja Vanessa Redgrave. Elokuva oli tyylillisesti perinteisempi ja nopeatempoisempi kuin Antonionin aiemmat elokuvat, ja se oli myös hänen uransa taloudellisesti menestynein.[4] Elokuva oli satiirinen kuvaus Lontoosta, ja se vaikutti merkittävästi myös niin kutsuttuun ”uuteen Hollywoodiin”.[7] Blow-Up voitti Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun ja oli ehdolla kolmeen Bafta-palkintoon, kahteen Oscar-palkintoon ja Golden Globeen. Lisäksi se voitti Italiassa parhaan vieraskielisen elokuvan Nastro d’argenton.[8]
Blow-Upin jälkeen Antonioni teki ensimmäisen elokuvansa Yhdysvalloissa. Opiskelijaprotestiliikkeestä kertonut Zabriskie Point oli taloudellinen katastrofi.[4] Se myös merkitsi Antonionin aktiivisimman vaiheen loppua.[7] Sen jälkeen Antonioni palasi dokumenttielokuvan pariin ja teki elokuvan Chung Kuo – Kiina (1973). Flopanneen Zabriskie Pointin jälkeen Antonioni onnistui palaamaan jälleen huipulle elokuvalla Ammatti: reportteri (1975), jonka pääosaa näytteli Jack Nicholson. Muun muassa elokuvakriitikko David Thompson on kutsunut sitä 1970-luvun parhaimpiin kuuluvaksi elokuvaksi.[4] Siinä Antonioni palasi tuttuihin teemoihinsa: Nicholsinin roolihahmo tunsi syvää vierautta ja hänen oli identiteettikriisinsä takia vaikea luoda syvällistä suhdetta Maria Schneiderin esittämään naiseen.[7]
Väliaikainen vetäytyminen ja viimeiset elokuvat
muokkaaElokuvan Ammatti: reportteri jälkeen Antonioni vetäytyi hetkeksi elokuvanteosta. Syyksi hän kertoi halunsa opiskella uusia tekniikoita.[4] Hän käytti ennen vuoden 1979 paluutaan aikaansa myös varhaisempiin intohimoihinsa, kuten maalaamiseen ja kirjoittamiseen.[8] Monica Vitti suostutteli Antonionin ohjaamaan Jean Cocteaun näytelmän L’aigle a deux têtes (”Kaksipäinen kotka”) pohjalta[9] televisioelokuvan Il Mistero di Oberwald, joka oli paljon kevyempi kuin monet Antonionin aiemmista elokuvista.[4] Laimean vastaanoton saanutta elokuvaa seurasi vuonna 1982 Identificazione di una donna, joka sai huomattavasti paremman vastaanoton.[8]
Antonionin useat tuotannot keskeytyivät taloudellisen tilanteen takia, joten hän palasi jälleen maalaustaiteen ja kirjallisuuden pariin. Hän julkaisi muun muassa Gulio Einaudin kanssa novellikokoelman Quel bowling sul Tevere, piti taidenäyttelyn Venetsiassa ja ohjasi 1984 Gianna Nanninin musiikkivideon ”Fotoromanza”.[8] Antonioni oli tekemässä vuonna 1985 elokuvasovitusta omasta novellistaan, kun hän sai aivoverenkiertohäiriön, joka keskeytti projektin. Vaikka se vammautti hänet pahasti eikä hän pystynyt sanomaan kerrallaan kuin muutaman sanan, hän jatkoi silti vielä uraansa.[4]
Antonioni työskenteli mukana televisiotuotannossa, joka teki dokumenttia vuoden 1990 jalkapallon MM-kilpailuista. Näytelmäelokuvien pariin hän palasi 1995, jolloin italialaiset tuottajat houkuttelivat hänen ohjaamaan tarinoidensa pohjalta elokuvan Pilvien takana. Antonionin vanhuudenheikkouden takia saksalaisohjaaja Wim Wenders tuotiin avustamaan elokuvanteossa. Lisäksi Antonionin vaimo Enrica auttoi tulkitsemalla vaivoin puhuvan ohjaajan ohjeet näyttelijöille. Antonioni teki vielä kymmenennellä vuosikymmenellään yhden elokuvan, kun hän ohjasi osion rakkaudesta ja seksuaalisuudesta kertovaan elokuvaan Eros (2004), johon omat osionsa tekivät myös Steven Soderbergh ja Wong Kar-wai.[4]
Yksityiselämä
muokkaaAntonioni oli kahdesti naimisissa, mutta hänellä ei ollut lapsia. Hänen 12 vuotta kestänyt liittonsa Letizia Balbonin kanssa päättyi vuonna 1954, mikä aiheutti hänelle masennusta ja pahensi hänen unettomuuttaan. Antonioni meni naimisiin toisen vaimonsa Enrica Ficon kanssa vuonna 1985.[4]
Antonioni kuoli Roomassa 94-vuotiaana vuonna 2007.[10] Aiemmin samana päivänä oli kuollut myös toinen 1900-luvun merkittävimmistä elokuvaohjaajista, Ingmar Bergman.[4] Antonioni haudattiin kotikaupunkiinsa Ferraraan.[11]
Tyyli ja teemat
muokkaaAntonioni pyrki irtautumaan monissa teoksissaan juonivetoisesta elokuvasta ja kuvaamaan ihmisen mielenliikkeitä ja tajunnansisältöä. Ympäristöllä on usein tätä päämäärää kuvastava merkitys, ja esimerkiksi Peter von Bagh vertasi päähenkilöiden vaeltelua vastineena kirjallisuuden sisäiselle monologille.[12] Arkkitehtuuri onkin Antonionin elokuvissa tyylillinen elementti, ja kriitikko Seymour Chatmanin mukaan esimerkiksi elokuvissa Yö ja Kuumetta kaupunkinäkymät ovat elokuvan päähenkilöitä. Antonioni on tästä syystä yhdistetty usein kaupunkiympäristöjen kuvaajaksi, vaikka elokuvien roolihahmot eivät pystykään nauttimaan kaupunkilaiselämästään.[13]
Antonioni hylkäsi elokuvissaan juonikuvioiden lisäksi rytmiin ja selkeyteen liittyneet tavat ja keskittyi epämääräisiin henkilöhahmoihin. Hän nosti elokuvissaan useita kysymyksiä, muttei usein antanut niihin mitään vastausta: elokuvien hahmot saattoivat esimerkiksi toimia ilman selitystä itsetuhoisesti.[4] Antonionin elokuvat olivatkin enemmän tarkkailevia, ja niiden päähenkilöiden päämäärät vain etäisesti määriteltyjä. Ihmiset esitettiin näin eräänlaisessa vieraantuneisuuden tilassa. Antonioni on luonnehtinut hahmojensa tilaa termillä ”la malattia dei sentimenti”, jolla hän tarkoitti tunne-elämän sairautta, johon kuuluvat tunteiden epävarmuus, seksuaalisten kokemusten tavoittelu ahdistuksen torjumiseen, kommunikoinnin vaikeus ja todellisuuspakoisuus.[13]
Antonioni käsitteli useissa elokuvissaan varakasta porvaristoa tai yläluokkaa. Hän kuvasi yhteiskunnan aineellisessa perustassa, moraalissa ja tapakulttuurissa tapahtuneita muutoksia.[12] Vaikka hänen Italian ulkopuolella tekemänsä elokuvat olivat pinnallisempia, ne sisälsivät satiirisia piikkejä ja kärjistyksiä.[14]
Kuvataiteilija Mark Rothkolle Antonioni sanoi, että ”Maalauksesi ovat kuin elokuvani – [ne] eivät kuvaa mitään, mutta tekevät sen täsmällisesti.”[14] Toteamus on arvoituksellinen, mutta elokuvatieteilijä Henry Baconin mukaan Antonioni saattoi tarkoittaa sitä, ettei Rothkon tai hänen itsensä taide esitä tai käsittele mitään tiettyä aihetta vaan ne ilmentävät elämän eksistentialisista kokemusta itsessään.[13]
Filmografia
muokkaa
|
|
Lähteet
muokkaa- Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-20533-3
- Bacon, Henry: Michelangelo Antonionin tilan poetiikka. WiderScreen, 3.7.2007, nro 1. Filmiverkko. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2015. (Arkistoitu – Internet Archive)
- Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-14868-0
- Brown, James: Michelangelo Antonioni. Senses of Cinema, 5/2002, nro 20. Senses of Cinema Inc. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2015. (englanniksi)
- Lyman, Rick: Michelangelo Antonioni, Bold Director, Dies at 94 The New York Times. 1.8.2007. The New York Times Company. Viitattu 2.2.2015. (englanniksi)
- Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema. Lanmham, Maryland: Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.12.2012). (englanniksi)
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h Brown.
- ↑ Moliterno, s. 11.
- ↑ McLellan, Dennis: Michelangelo Antonioni, 94; film great directed `Blowup' and `The Passenger' 1.8.2007. Los Angeles Times. Viitattu 27.6.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Lyman.
- ↑ a b Alanen, s. 35.
- ↑ a b c d e Moliterno, s. 12.
- ↑ a b c d Alanen, s. 36.
- ↑ a b c d Moliterno, s. 13.
- ↑ Mistero di Oberwald, Il Elonet.
- ↑ Morgoglione, Claudia: Morto Michelangelo Antonioni maestro del cinema dello sguardo La Repubblica.it. 31.7.2007. (italiaksi)
- ↑ Antonioni buried in home town Reuters. 2.8.2007. Thomson Reuters. Viitattu 2.2.2015.
- ↑ a b Bagh, s. 300.
- ↑ a b c Bacon.
- ↑ a b Bagh, s. 301.
Kirjallisuutta
muokkaa- Pomerance, Murray: Michelangelo Red Antonioni Blue: Eight Reflections on Cinema. Berkeley: University of California Press, 2011. ISBN 978-0-520-25870-9
- teemakokonaisuus Antonionista, Filmihullu 6/2007.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Michelangelo Antonioni Wikimedia Commonsissa
- Muistot - Michelangelo Antonioni Helsingin Sanomat. 30.7.2007. Viitattu 30.9.2018.