John Keats

John Keats [kiːts] (31. lokakuuta 1795 Lontoo, Englanti – 23. helmikuuta 1821 Rooma, Kirkkovaltio) oli romantiikan viimeisiä suuria runoilijoita. Lordi Byronin ja Shelleyn ohella hän oli keskeisiä hahmoja suuntauksen toisessa sukupolvessa, vaikka hän julkaisi tuotantonsa neljän vuoden kuluessa. Keatsin lyhyen elämän aikana kriitikot eivät arvostaneet hänen tuotantoaan, mutta kuoleman jälkeen hänen vaikutuksensa sellaisiin runoilijoihin kuin Alfred Tennyson ja Wilfred Owen on ollut huomattava. Keatsin runoja luonnehtivat aistilliset kuvat, etenkin oodeja, jotka ovat englantilaisen kirjallisuuden suosituimpia runoja. Hänen kirjeensä ovat englantilaisten runoilijoiden kuuluisimpia kirjeitä.

John Keats
Charles Brown, John Keatsin muotokuva, 1819.
Henkilötiedot
Syntynyt	31. lokakuuta 1795 Lontoo, Englanti
Kuollut	23. helmikuuta 1821 (25 vuotta) Rooma, Kirkkovaltio
Kansalaisuus	brittiläinen
Ammatti	runoilija
Kirjailija
Aikakausi	1816–1819
Kirjallinen suuntaus	romantiikka
Esikoisteos	On First Looking into Chapman’s Homer (1816)
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

John Keats William Hiltonin maalaamana

Elämäkerta

Nuoruus

John Keatsin vanhemmat olivat Thomas ja Frances Jennings Keats. Hän oli vanhin heidän neljästä aikuisikään ehtineestä lapsestaan, muut kolme olivat George (1797–1841), Thomas (1799–1818) ja Frances Mary ”Fanny” (1803–1889). Yksi poika kuoli pienenä. John syntyi Keski-Lontoossa, mutta tarkasta paikasta ei ole tietoa. Keatsin syntyessä hänen isänsä työskenteli tarjoilijana Hoop and Swan -pubissa, jota Thomas myöhemmin hoiti ja jossa kasvava perhe myöhemmin asui muutamia vuosia. Nykyisin pubin nimi on Keats at the Globe, ja se sijaitsee aivan lähellä nykyistä Moorgaten asemaa.

Keats kastettiin St Botolph-without-Bishopsgaten kirkossa, ja pikkupoikana hän aloitti koulunkäynnin paikallisessa dame schoolissa. Varojen puutteen vuoksi hän ei voinut mennä Etoniin eikä Harrowiin, ja kesällä 1803 hän meni isovanhempiensa kotia lähellä olevaan sisäoppilaitokseen Clark Schooliin Enfieldiin. Koulun rehtori John Clarke oli myöhemmin Keatsin merkittävä vaikutteiden antaja, opastaja ja ystävä ja tutustutti Keatsin renessanssikirjallisuuteen, muun muassa Torquato Tassoon, Edmund Spenseriin ja George Chapmanin käännöksiin. Huhtikuussa 1804, yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun Keats oli aloittanut koulun, hänen isänsä kuoli kallonmurtumaan, joka oli tullut tämän pudottua hevosen selästä matkalla takaisin kotiin käytyään katsomassa poikaansa koulussa. Thomas kuoli jättämättä testamenttia. Frances avioitui kahden kuukauden kuluttua, mutta hylkäsi pian uuden miehensä ja muutti neljän lapsensa kanssa lasten isoäidin Alice Jenningsin luokse Edmontonin kylään. Maaliskuussa 1810, jolloin Keats oli 14, hänen äitinsä kuoli, ja lapset jäivät isoäidin hoiviin. Jennings nimitti kaksi holhoojaa huolehtimaan lapsista. Keats siirtyi samana syksynä Clarken koulusta harjoittelijaksi lääkäri ja apteekkari Thomas Hammondin luokse. Keatsin hyvä ystävä Charles Cowden Clarke kuvasi tätä aikaa sanoin: Keatsin ”raskaan elämän rauhallisimmaksi ajaksi”. Hän majoittui Hammondin luokse ja nukkui lääkärinvastaanoton ullakolla.

Nuori runoilija – Cockney School

Keatsin ensimmäinen säilynyt runo, ”An Imitation of Spenser”, on vuodelta 1814, jolloin Keats oli 19-vuotias. Vuonna 1815 Keats kirjoittautui lääketieteen opiskelijaksi Guy’s Hospitaliin, joka nykyisin kuuluu King’s College Londoniin. Kuukauden kuluttua aloittamisesta hänet hyväksyttiin sairaalan ”sidonta-apulaisen” asemaan, mikä oli merkittävä ylennys, sillä siihen liittyi uutta vastuuta ja työtä. Se vei kuitenkin arvokasta aikaa kirjoittamiselta ja herätti hänessä ristiriitaisia ajatuksia lääketieteen parissa työskentelystä. Häntä veti runouteen voimakkaasti muiden runoilijoiden, kuten Leigh Huntin ja Byronin työ, mutta häntä ahdistivat perheen taloudelliset ongelmat, jotka jatkuivat hänen elämänsä loppuun asti, ja hän kärsi ajoittain syvästä masennuksesta. Veli George kirjoitti, että John ”pelkäsi, ettei hänestä koskaan tule runoilijaa ja jos hänestä ei tule, hän tuhoaa itsensä”. Vuonna 1816 Keats sai apteekkarin todistuksen, mutta ennen vuoden päättymistä hän ilmoitti holhoojalleen, että hän oli päättänyt ryhtyä runoilijaksi eikä lääkäriksi.

Keatsin runoelman Endymion aiheena on paimen Endymion, jota Kuun jumalatar Selene kreikkalaisen mytologian mukaan rakastaa. Veistos: Triscorni (1757–1833).

Keats jatkoi työtä ja opintoja Guy’sissa mutta keskittyi yhä enemmän kirjallisuuden tutkimiseen. Toukokuussa 1816 Keatsin suuresti ihailema Leigh Hunt suostui julkaisemaan sonetin "O Solitude" lehdessään The Examiner, joka oli ajan liberaali aikakauslehti. Se oli Keatsin ensimmäinen julkaistu runo, ja Charles Cowden Clarke sanoo sitä ystävänsä juhlapäiväksi, mikä osoitti ensi kerran, että Keatsin tavoitteet eivät olleet naurettavia. Samana kesänä hän lähti Clarken kanssa Margaten rannikkokaupunkiin kirjoittamaan. Siellä hän aloitti "Calidoren" ja aikakauden, jolloin hän kirjoitti merkittäviä kirjeitä.

Lokakuussa Clarke esitteli Keatsin vaikutusvaltaiselle Byronin ja Shelleyn läheiselle ystävälle Huntille. Viiden kuukauden kuluttua ilmestyi Keatsin ensimmäinen runokirja Poems. Kriitikot tyrmäsivät sen, mutta Hunt julkaisi esseen "Three Young Poets", jossa hän käsitteli Shelleytä, Keatsia ja Reynoldsia, sekä Keatsin sonetin ”Chapman's Homerista, joka ennakoi merkittävää tulevaisuutta. Hän esitteli Keatsin monille tuttavapiirinsä huomattaville henkilöille, kuten The Timesin päätoimittajalle Thomas Barnesille, kirjailija Charles Lambille, kapellimestari Vincent Novellolle ja runoilija John Hamilton Reynoldsille, josta tuli läheinen ystävä. Kyseessä oli Keatsin kannalta merkittävä käännekohta. Hän vakiintui julkisuudessa Huntin termein ”runouden uuden koulukunnan” jäseneksi. Tuohon aikaan Keats kirjoitti ystävälleen Baileylle: "En ole varma mistään muusta kuin sydämen rakkauden eheydestä ja mielikuvituksen totuudesta – sen mikä valtaa mielikuvituksen kauniina, on oltava totta." Tämä siirtyi myöhemmin runon "Oodi kreikkalaiselle uurnalle" loppuriveiksi "'Beauty is truth, truth beauty' – that is all / you know on earth, and all ye need to know", minkä Aale Tynni kääntää: ”'On totta kaunis, kaunista on tosi.' – Vain sen me tiedämme, se riittääkin.”

"Endymion" sai lopullisessa muodossaan myös kriitikkojen tuomion, mistä Byron sai aiheen letkauttaa, että ”yksi artikkeli teki Keatsistä lopun”.^lähde? John Wilson Crokerin tunnettu erityisen tyly artikkeli ilmestyi huhtikuussa 1818 Quarterly Reviewssa:

»[...] Ei, niin sanoaksemme, ettei kirjailijalla olisi kielellisiä kykyjä, mielikuvituksen lentoa ja neron säteilyä – niitä kaikkia hänellä on; mutta hän on valitettavasti sen uuden koulukunnan opetuslapsi, jota on jossain nimitetty 'cockney-runoudeksi', jonka voidaan määritellä sisältävän täysin nurinkurisia ajatuksia esitettynä moukkamaisella kielellä [...] Koko kirjassa on tuskin yhtään säeparia, joka sisältäisi valmiin ajatuksen. Hän liikkuu aiheesta toiseen pikemminkin sanojen sointuisuutta kuin ajatussisältöä seuraten [...]"»

John Gibson Lockhart kirjoitti lehdessä Blackwood's Magazine:

»On masentavaa nähdä ihmisen, olkoon heikonkin, järjen sairastuvan, mutta kun näkee älykkään mielen vaipuvan sairauteen, se on tietysti kymmenen kertaa tuskallisempaa. Juuri niin surullisina me seuraamme herra John Keatsin tapausta. [...] Hän työskenteli muutama vuosi sitten kaupungin apteekissa harjoittelijana. Mutta yhtäkkiä kaikki tuhoutui äkilliseen sairauteen [...] Jonkin aikaa toivoimme, että hän selviäisi kohtauksella tai kahdella, mutta myöhäisoireet ovat hirveät. Kokoelman "Poems" kiihko oli jollain tavalla paha, mutta se ei herättänyt meitä puoliksikaan niin vakavasti kuin ”Endymionin” tyyni, rauhallinen, järkähtämätön höpisevä typeryys. " [...] On parempi ja viisaampaa nähdä nälkää apteekkarina kuin nälkiintyneenä runoilijana; siis palatkaapa apteekkiin, herra John, takaisin 'laastareiden, pillereiden ja voidepurkkien pariin".»

Lockhart oli Blackwoodsissa kehittänyt häpäisevän termin "cockney-koulukunta" Huntille ja tämän piirille, johon kuului Hazlitt ja tietysti Keats. Mitätöinti oli niin poliittista kuin kirjallistakin, tähdätty nousukasmaisiin nuoriin kirjailijoihin, joita pidettiin "moukkamaisina" koulutuksen puutteen, epämuodollisen riimittelyn ja huonon kielen vuoksi. He eivät olleet käyneet Etonia, Harrowia eivätkä Oxbridgea, eivätkä he kuuluneet yläluokkaan.

George Framptonin muotokuva Keatsista.

Well Walk

Huonon terveyden ja Lontoossa viihtymättömyyden vuoksi Keats muutti huhtikuussa 1817 veljiensä kanssa asumaan Well Walk 1:een. John ja George hoitivat yhdessä veljeään Tomia, joka sairasti tuberkuloosia. Hampsteadin talo oli lähellä Huntia ja muita tämän piiriin kuuluvia, samoin vanhempaa runoilijaa Coleridgea, joka asui Highgatessa.

Kesäkuussa 1818 Keats lähti ystävänsä Charles Armitage Brownin kanssa kiertämään kävellen Skotlantia, Irlantia ja Järviseutua. George ja hänen vaimonsa Georgina olivat mukana Lancasteriin saakka, ja sieltä he lähtivät Liverpooliin, josta pariskunta muutti Amerikkaan. (He asuivat Ohiossa ja Louisvillessa vuoteen 1841, jolloin Georgen sijoitukset tuottivat pettymyksen. Veljiensä tavoin hän kuoli rahattomana ja tuberkuloosin vaivaamana. Tautiin saatiin tehokas lääke vasta 1921.)

Kun Keats oli heinäkuussa kävelyretkellä Mullin saarella, hän kylmettyi pahasti. Elokuussa Brown kirjoittaa, että hänen ystäväsä oli ”niin heikko ja kuumeinen, ettei jaksanut jatkaa matkaa". Palattuaan etelään Keats jatkoi veljensä Tomin hoitamista ja altistui näin itse herkästi tarttuvalle taudille. Andrew Motion väittää: "Juuri Mullissa Keatsin lyhyt elämä kääntyi kohti loppuaan ja hänen hidas kuolemansa alkoi", mutta elämäkerturit ovat erimielisiä siitä, milloin tuberkuloosin ensi merkit ilmaantuivat. "Keuhkotauti" tunnistettiin erilliseksi taudiksi vasta 1820, ja tautiin liittyi ikävä leima, joka usein yhdistettiin heikkouteen, tukahdutettuun seksuaaliseen intohimoon ja masturbointiin. Kirjeissään Keats "ei suostunut antamaan sille nimeä". Tom Keats kuoli 1. joulukuuta 1818.

Kirjeet

Keats ja hänen ystävänsä kirjoittivat ahkerasti kirjeitä. Tuolloin Keats kirjoitti säännöllisesti hyvin tarkkoja kuvauksia veljelleen Georgelle Amerikkaan. Gitting toteaa: "Keatsin kirjeet Georgelle ovat nyt hänen elämänsä todellinen päiväkirja, yhteenveto [...] syvällisestä filosofiasta, paljastus ja ensimmäinen vedos runoista [...] ja sisältävät Keatsin hienoimpia tekstejä ja ajatuksia". Keats kysyy kirjeissään yhä uudestaan, mitä tarkoittaa runoilijana oleminen. Strachanin mukaan "Keatsin hauskat ja valaisevat kirjeet ovat hyvin arvokkaita englanninkielisen kirjallisuuden kirjeenvaihdon historiassa".

Wentworth Place

Vaikka talvi 1818 oli hankala, se merkitsi Keatsin 'annus mirabilisin' alkua, jolloin hän kirjoitti kypsimmät teoksensa, joiden ansiosta häntä nyt arvostetaan. Hän oli saanut suurta innostusta Hazlittin luennoista, joissa tämä käsitteli englantilaisia runoilijoita ja runoilijan identiteettiä. Hän muutti vasta rakennettuun Wentworth Placeen, jonka omisti hänen ystävänsä Charles Armitage Brown ja joka sijaitsi myös Hampstead Heathin laidalla, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Well Walkista etelään. Runot ”Fancy” ja ”Bards” intohimosta ja ilosta saivat innoitusta puutarhasta. Keats kirjoitti viisi kuudesta merkittävästä oodistaan siellä huhti- ja toukokuussa, ja vaikka on keskusteltu siitä, missä järjestyksessä hän ne kirjoitti, sarjan aloittaa ”Ode to Psyche”. Brownin mukaan hän kirjoitti ”Oodin satakielelle” heidän mulperipuunsa alla, jota ei enää ole, joskin sinne on sittemmin istutettu uusia. Brown kirjoittaa:

»Keväällä 1819 satakieli oli rakentanut pesänsä talooni. Keatsiä sen laulu rauhoitti ja tuotti hänelle jatkuvaa iloa, ja eräänä aamuna hän vei tuolinsa aamiaispöydästä luumupuun alla olevalle nurmikolle, missä hän istui pari kolme tuntia. Kun hän palasi sisään, huomasin hänen kädessään olevassa paperissa raapustuksia, jotka hän työnsi tyynesti kirjojen taakse. Kun sitten ryhdyin selvittämään, huomasin että nuo neljä viisi raapustusta sisälsivät runollisia tunnelmia, joita satakielemme oli herättänyt.»

Wentworth Place (vas.), nykyisin Keats House -museo, Hampstead.

Kun tarina julkaistiin 1848 Milnen Keats-elämäkerrassa, talon osaomistaja Charles Wentworth Dilke kielsi sen jyrkästi ja torjui sen ”silkkana kuvitelmana”. Wentworth Place on nyt Keats House -museo.

Ollessaan 1819 Wentworthissa hän kirjoitti myös runot "The Eve of St. Agnes", "La Belle Dame Sans Merci", "Hyperion", "Lamia" ja "Otho" (kritiikin tyrmäämä, dramatisoitiin vasta 1950). Syyskuussa hän rahapulassaan lähestyi kustantajaa uusilla runoilla. Kokoelma ei tehnyt kustantajaan vaikutusta, vaan versio "Lamiasta" koettiin hämmentäväksi ja "St Agnesin" sanottiin sisältävän "ärsyttävää inhon tunnetta" ja "'Don Juan' -tyylistä tunteilun ja pilkan sekoitusta [...], eikä runo sovi naisille".

21. syyskuuta Keats kirjoitti ystävälleen Reynoldsille ja esitteli viimeisen merkittävän oodinsa ”Syksylle”. Hän kirjoittaa:

»Kuinka kaunis onkaan nyt vuodenaika – Kuinka hieno ilma. Siinä on leutoa terävyyttä ... En ole koskaan pitänyt sänkipelloista niin paljon kuin nyt – Niin, parempi kuin keväinen kylmänvihreys. Sänkinen tasanko näyttää jotenkin lämpimältä – samalla tavalla kuin jotkut kuvat näyttävät lämpimiltä – se vaikutti minuun niin syvästi sunnuntaikävelylläni, että kirjoitin siitä.»

Päivän mietteistä muotoilemassaan tunon kolmannessa ja viimeisessä stanzassa hän kirjoittaa:

Where are the songs of Spring? Ay, where are they?
Think not of them, thou hast thy music too,–
While barred clouds bloom the soft-dying day,
And touch the stubble-plains with rosy hue; [...]

"Syksylle"-runosta tuli hänen kuoltuaan ihailluimpia englanninkielisiä runoja. Viimeinen kirja, jonka Keats ehti nähdä – Lamia, Isabella, The Eve of St. Agnes, and Other Poems – ilmestyi heinäkuussa 1820. Se sai enemmän kiitosta kuin Endymion tai Poems, ja siitä esitettiin myönteisiä näkemyksiä sekä The Examinerissä että The Edinburgh Review'ssa.

Fanny Brawne ja Isabella Jones

John William Waterhouse: Runosta ”La Belle Dame Sans Merci", 1893.

Kirjeet ja runoharjoitelmat viittaavat siihen, että Keats tutustui Frances (Fanny) Brawneen syys-marraskuussa 1818. Näyttää siltä, että 18-vuotias Brawne oli käymässä Dilkeillä Wentworth Placessa, joskaan ei vielä asunut siellä. Brawne oli Lontoosta, kuten Keats – syntynyt West Endissä lähellä Hampsteadia 9. elokuuta 1800. Hänen isoisällään oli ollut Lontoossa majatalo, kuten Keatsin isälläkin, ja hän oli samalla tavalla menettänyt useita perheenjäseniä tuberkuloosiin. Hänellä oli sama etunimi kuin Keatsin sisarella ja äidillä. Hän oli ompelutaitoinen, kielitaitoinen ja sanavalmis. Hän kirjoitti itsestään: "En lue erityisen innokkaasti runoja" mutta "teatteri kiinnostaa". Marraskuussa 1818 Keatsin ja Brawnen välit lämpenivät, mutta tilannetta varjosti Keatsin hoitaman veljen Tom Keatsin lähestyvä kuolema.

Keats tapasi samana vuonna toisen naisen, "kauniin, lahjakkaan, nokkelan" Isabella Jonesin, jota kohtaan hän tunsi hyvin ristiriitaista intohimoa. Hän oli tavannut tämän lomalla kesäkuussa Hastingsissä. Hän "kävi usein hänen luonaan" talvella 1818–1819, ja hän sanoo kirjeissään Georgelle, että hän "lämmitteli tämän kanssa" ja "suuteli tätä", joskin on epäselvää, miten läheisiä heistä lopulta tuli.

3. huhtikuuta 1819 Brawne ja hänen leskeksi jäänyt äitinsä muuttivat Dilken Wentworth Placen talon toiseen puoliskoon, ja Keats ja Brawne saattoivat tavata päivittäin. Keats alkoi lainata Brawnelle kirjoja, esimerkiksi Danten Infernon, ja he lukivat yhdessä. Hän antoi Brawnelle rakkaussonetin "Yön kirkas tähti", jota hän uudisti tätä varten. Runon kehittely jatkui aina hänen elämänsä viime kuukausiin saakka. Myöhemmin runo on aina liitetty heidän suhteeseensa. "Se oli", sanoo Gittings, "rakkaudenjulistus. [...] Kaikki hänen toiveensa keskittyivät Fannyyn".

Bright Star

Bright star, would I were steadfast as thou art –
Not in lone splendour hung aloft the night
And watching, with eternal lids apart,
Like Nature's patient, sleepless Eremite,
The moving waters at their priestlike task
Of pure ablution round earth's human shores,
Or gazing on the new soft-fallen mask
Of snow upon the mountains and the moors –
No – yet still stedfast, still unchangeable,
Pillow'd upon my fair love's ripening breast,
To feel for ever its soft fall and swell,
Awake for ever in a sweet unrest,
Still, still to hear her tender-taken breath,
And so live ever – or else swoon to death.

Tästä eteenpäin Isabella Jonesista ei enää löydy mainintoja.

Gittings sanoo, että "joskus ennen kesäkuun loppua he vihdoin pääsivät jonkinlaiseen keskinäiseen ymmärrykseen Brawnen kanssa. Kyse ei ollut virallisesta kihlauksesta, hänellä ei vieläkään ollut juuri mitään tarjottavaa". Keats oli hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä hän tiesi, että hänen tilanteensa taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevana runoilijana sulki pois avioliiton Brawnen kanssa. Rakkaus ei saanut täyttymystään, mustasukkaisuus "Tähdestä" alkoi kalvaa häntä. Synkkyys, taudit ja masennus ympäröivät häntä ja heijastuivat sellaisissa tuon ajan runoissa kuin "The Eve of St. Agnes" ja "La Belle Dame sans Merci", joissa väijyvät rakkaus ja kuolema. "Minulla on kaksi ihanaa asiaa mietittävänäni kävelyretkilläni", hän kirjoittaa Brawnelle, "sinun suloutesi ja kuolemani hetki". Keats kirjoittaa Brawnelle eräässä toisessa sadoista lappusistaan ja kirjeistään:

»Rakkauteni on tehnyt minusta itsekkään. En voi elää ilman sinua – unohdan kaiken muun paitsi että näkisin sinut uudestaan – Elämäni tuntuu pysähtyvän siihen – en näe pitemmälle. Olet vallannut minut.. Juuri nyt minulla on tunne, että hajoan – Olisin äärettömän surkeassa tilassa ilman toivoa sinun tapaamisestasi. [...] Olen hämmästynyt, että ihmiset voivat kuolla marttyyrikuoleman uskonnon vuoksi – Olen kauhistellut sitä – En kauhistele enää – Voisin kuolla marttyyrinä uskontoni vuoksi – Rakkaus on minun uskontoni – Sen vuoksi voisin kuolla – Voisin kuolla sinun vuoksesi. (Letter, 13 October 1819).»

Kihlaus päättyi, kun tuberkuloosi sai Keatsista otteen.

Brawnen kirjeitä Keatsille ei ole säilynyt, mutta Keatsin kirjeet ovat. Kuten runoilija oli vaatinut, Brawnen kirjeet tuhottiin Keatsin kuoltua. Brawne eli vielä 40 vuotta Keatsin kuoleman jälkeen, avioitui ja sai monta lasta.

Kuolema

Keatsin talo Roomassa, nykyisin Keats-Shelley Memorial House.

Keatsin tuberkuloosin oireet alkoivat voimistua 1820, ja hän sai helmikuun alussa kaksi keuhkoverenvuotoa. Hän menetti paljon verta, ja hoitava lääkäri laski verta vielä lisää. Hunt hoiti häntä Lontoossa melkein koko kesän. Lääkäreiden kehotuksesta hän suostui lähtemään Lontoosta Italiaan ystävänsä Joseph Severnin kanssa. 13. syyskuuta Keats lähti Gravesendiin, ja neljän päivän kuluttua hän ja Severn nousivat purjealus The Maria Crowtheriin. Laivalla Keats kirjoitti viimeiset muutoksena runoon "Bright Star". Marsh kirjoittaa:

»Matka oli pieni katastrofi – myrsky puhkesi, ja sen jälkeen tuuli tyyntyi täysin, eikä laiva päässyt etenemään. Kun laiva lopulta saapui Napolin satamaan, sitä pidettiin karanteenissa kymmenen päivää, koska Britanniassa epäiltiin puhjenneen koleran. Keats saapui Roomaan 14. marraskuuta, jolloin kaikki toiveet lämpimämmästä säästä olivat haihtuneet.»

Saavuttuaan Italiaan hän asettui Rooman Espanjalaisten portaiden vieressä olevaan huvilaan (jossa on nyt Keatsin ja Shelleyn talo, heidän elämälleen ja työlleen omistettu museo). Vaikka Severn ja tohtori John Clark huolehtivat runoilijasta hyvin, tämän terveys heikkeni nopeasti. Severnin elämäkerran mukaan Keatsin saama hoito saattoi nopeuttaa hänen kuolemaansa. Kun Keats tuli Roomaan marraskuussa 1820, Clarkin väitetään sanoneen, että hänen sairautensa lähde oli "henkinen ponnistelu ja uurastus" ja että sairaus oli pääasiassa "hänen vatsassaan". Lopulta hän määritteli taudin keuhkotaudiksi (nyttemmin tuberkuloosi) ja pani Keatsin nälkäkuurille – sardelli ja leipäpala päivässä – vähentääkseen veren virtausta vatsaan. Hän myös laski verta Keatsista, mikä oli ajan vakiintunut hoitomenetelmä, mutta on voinut heikentää häntä entisestään.

Keatsin hauta Roomassa.

Brown sanoi ystävästään:

» He saattoivat käyttää pieniä annoksia oopiumia, ja Keats oli pyytänyt Severniä ostamaan pullon oopiumia, kun he lähtivät matkaan. Severn ei kuitenkaan ymmärtänyt, että Keatsille se oli keino itsemurhan varalle. Hän yritti saada pullon Severniltä matkan aikana, mutta Severn ei suostunut antamaan. Roomassa hän yritti uudestaan. [...] Severn oli hankalassa tilanteessa eikä tiennyt, mitä tehdä, joten lopulta hän meni lääkärin luokse, joka otti oopiumipullon pois. Keats joutui kokemaan hirveitä tuskia, eikä hänellä ollut niihin minkäänlaista helpotusta.»

Keats oli raivoissaan Severnille ja tohtori Clarkelle, kun he eivät antaneet hänelle laudanumia, ja kysyi usein: "Miten kauan tämä kuolemanjälkeinen elämäni jatkuu?" Severn kirjoitti: "Et voi kuvitella, miten hirveää tämä on minulle. [...] Keats raivoaa, kunnes pelkään hänen puolestaan aivan hirveästi. Hän jatkoi: "Neljän aikoihin kuolema lähestyi. [Keats sanoi] "Severn – minä – nosta minua – minä kuolen – kuolen helposti; älä pelkää – ole luja ja kiitä Jumalaa, että se on tullut." Nostin hänet syliini. Lima kuohui hänen kurkussaan ja lisääntyi yhteentoista saakka, jolloin hän hiljalleen vaipui kuolemaan, niin rauhallisesti, että luulin hänen yhä nukkuvan."

John Keats kuoli 23. helmikuuta 1821, ja hänet haudattiin Rooman protestanttiselle hautausmaalle. Hänen viimeinen toiveensa oli tulla haudatuksi kiven alle, jossa ei olisi hänen nimeään vaan vain teksti: "Tässä lepää hän jonka nimi on kirjoitettu veteen." (eng. "Here lies One / Whose Name was writ in Water."). Severn ja Brown huolehtivat kiven pystytyksestä. Reliefin alla olevassa lyyrassa, jonka kielet ovat poikki, lukee:

Tässä haudassa
on se mikä on kuolevaista nuoressa englantilaisessa runoilijassa,
joka,
kuolinvuoteessaan, sydän katkerana
vihollistensa pahojen voimien vuoksi
halusi
nämä sanat kirjoitettavaksi hautakiveensä:
Tässä lepää eräs
jonka nimi on kirjoitettu veteen
~
 
(24. helmikuuta 1821)

Kuolinnaamio ja sen vieressä elinaikana otettu naamio Roomassa.

Hautakiven päivämäärän ja virallisen kuolinpäivän välillä on päivän ero. Severn ja Brown olivat lisänneet rivit kiveen vastalauseeksi sille, miten arvostelijat olivat ottaneet vastaan Keatsin runot. Keats tunsi, ettei hän ollut jättänyt elinaikanaan mitään jälkeä. Hän oli kirjoittanut Fanny Brawnelle helmikuussa 1820: "En ole jättänyt jälkeeni kuolematonta työtä – en mitään, mistä ystäväni voisivat muistoni vuoksi olla ylpeitä – mutta olen rakastanut kaikessa olevan kauneuden periaatetta, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itsestäni muistettavan".

Leigh Hunt laski syyn Keatsin kuolemasta ankarassa hyökkäyksessään "Endymionille", jonka hän esitti artikkelissa, joka ilmestyi vuosia myöhemmin Quarterly Review'ssa. Shelley ikuisti Keatsin runoonsa "Adonais". Motion sanoo: "Shelley mainosti Keatsia ihmisenä, jonka saavutuksia ei voi erottaa hänen tuskastaan, joka 'henkistyi' heiketessään ja [...] joka oli niin hienovireinen, ettei kestänyt maailman kolhuja". Tällaista keuhkotautisen kärsijän kuvaa suositaan nykyisin.

Marsh kirjoittaa 2009: ”hautausmaan vanhassa osassa, joka oli vain niitty, kun Keats haudattiin sinne, on nyt pinjoja, myrttipensaita, ruusuja ja villiorvokkimattoja. [...] Tänne on haudattu myös Keatsin kiihkein puolustaja Shelley.” ja Severn on haudattu ystävänsä viereen, jota hän hoivasi loppuun asti.

Elämäkerran ristiriitaisuuksia

Reliefi Roomassa lähellä Keatsin hautaa.

Kukaan Keatsin läheisesti tuntenut ei ole kirjoittanut hänestä kokonaista elämäkertaa. Kohta sen jälkeen kun Keats kuoli 1821, hänen oma kustantajansa Taylor and Hessey ilmoitti julkaisevansa hyvin pian John Keatsin muistelmat ja jälkeen jääneet runot mutta ystävät kieltäytyivät yhteistyöstä, joten asia jäi toteutumatta. Oli olemassa "erilaisia ja vaihtelevan tasoisia elämäkerrallisia muistiinpanoja” runoilijasta, josta oli taidepiireissä tullut merkittävä hahmo – taiteilija- ja kirjailijaystävien muistiinpanoja ja kirjeitä. Ne antavat kuitenkin usein ristiriitaisen ja hyvin vinoutuneen kuvan tapahtumista ja olivat hyvin kiisteltyjä. Keatsin kuoleman jälkeen kommentteja tämän elämästä esittivät ystävät Brown, Severn, Dilke, Shelley ja Hunt, holhooja Richard Abbey, kustantaja Taylor, Fanny Brawne ja monet muut. Gittings sanoo, että nämä tuoreeltaan esitetyt kirjoitukset ”ovat värittäneet kaikkia myöhemmpiä elämäkertoja, ja ne ovat sekoittuneet Keats-legendaan, jota tähän päivään asti on ollut hyvin vaikea muuttaa”. Pitkän jahkailun jälkeen vuonna 1848 ilmestyi Richard Monckton Milnesin virallinen elämäkerta. Merkittäviä elämäkertoja Keatsistä ovat sen jälkeen kirjoittaneet Sidney Colvin, Robert Gittings, Walter Jackson Bate ja Andrew Motion.

Runot

Keatsin kasvoista elinaikana otettu naamio, National Portrait Gallery, Lontoo.

Kun Keats kuoli 25-vuotiaana, hän oli vakavissaan kirjoittanut runoja kuusi vuotta, vuodesta 1814 kesään 1820, ja julkaissut vain neljä. Hänen ensimmäinen runonsa sonetti ”O Solitude” ilmestyi Examinerissa toukokuussa 1816, ja kokoelma Lamia, Isabella, The Eve of St Agnes and other poems ilmestyi heinäkuussa 1820, ennen kuin hän lähti lopullisesti Roomaan. Keatsin tuotannon huomattavia puolia on tämän runollisen oppiajan ja kypsyyden tiivistyminen niin lyhyeen ajanjaksoon.

On sanottu, että Keatsin kolmen runokokoelman yhteismyynti oli hänen elinaikanaan vain 200 kappaletta. Motion sanoo kuitenkin: ”Kun hän kuoli surullisessa 25 vuoden iässä, hänen ihailijansa ylistivät häntä, että hän ajatteli ”on his pulses” – siitä että hän loi tyylin, joka oli kuormattu aistivaikutelmilla, loistokas vaikutukseltaan, kuvasi aistillisen elävästi todellisuutta enemmän kuin kukaan ennen häntä.” Omien sanojensa mukaan Keats pyrki ”täyttämään jokaisen särön” jalometallilla. Hänen kykynsä tunnustivat hänen vaikutusvaltaiset ystävänsä, kuten romantiikan kolmannen polven runoilijat Shelley, Hunt ja hiukan vähemmässä määrin Byron, vaikka hän saikin tylyjä arvosteluja kriitikoilta ja kustantajilta. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua tilanne oli toinen. Milnesin elämäkerran ilmestyttyä Tennysonin puolustaessa Keatsin mainetta tämän tuotanto on hiljalleen asettunut englantilaisen kirjallisuuden vakiintuneeseen kaanoniin.

On kuitenkin huomattava, että vaikka Keatsin tuotanto oli lyhyessä ajassa hyvin runsas ja hän on nyt tutkituimpia ja ihaillumpia brittiläisiä runoilijoita, Strachanin sanoin ”runoilijan maine perustuu jokseenkin suppeaan tuotantoon, erityisesti oodeihin”,. Algernon Charles Swinburne kirjoitti 1882 Encyclopedia Britannicassa, että ”Oodi satakielelle on kaikkien aikojen suurimpia mestariteoksia”. Harvardin Helen Vendler sanoo, että ”oodit ovat teoksia, joissa englannin kieli saa mahtavimman ruumiillistumansa”. Bate sanoi runosta ”Syksylle”: ”Jokainen sukupolvi on pitänyt sitä yhtenä hienoimmista englanniksi kirjoitetuista runoista”. M. R. Ridley sanoi oodista, että se "on virheettömimpiä englanniksi kirjoitettuja runoja".

Keatsin runoja on ilmestynyt suomeksi Jaakko Tuomikosken suomentamassa kokoelmassa Runoelmia sekä Aale Tynnin suomentamina kokoelmassa Tuhat laulujen vuotta. Leevi Lehdon suomentamana on Tuli & Savu -runouslehdessä ilmestynyt vuonna 2017 La belle dame sans merci, Oodi kreikkalaisella uurnalla ja Säkeistöjä.

Jane Campion on käsikirjoittanut ja ohjannut Keatsin elämän kolmea viimeistä vuotta käsittelevän elokuvan Yön kirkas tähti (2009).

Teokset

Keatsin hauta Roomassa (vasemmalla).

• On First Looking into Chapman’s Homer (1816)
• Sleep and Poetry (1816)
• Endymion. A Poetic Romance (1817)
• When I have fears that I may cease to be (1818)
• Hyperion (1818)
• The Eve of St. Agnes (1819)
• Bright star, would I were stedfast as thou art (1819)
• La Belle Dame sans Merci. A Ballad(1819)
• Ode to Psyche (1819)
• Ode to a Nightingale (1819)
• Ode on a Grecian Urn (1819)
• Ode on Melancholy (1819)
• Ode on Indolence (1819)
• Lamia (1819)
• To Autumn (1819)
• The Fall of Hyperion. A Dream (1819)

Suomennokset

• Keats, John: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä. (Suomentanut Kaisa Sivenius) Helsinki: Teos, 2010. ISBN 978-951-851-286-1
• Keats, John: Runoelmia. (Suomentanut Jaakko Tuomikoski) Porvoo: WSOY, 1917.
• Railo, Eino (toim.): Maailmankirjallisuuden kultainen kirja 3. Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja. (sisältää useita runoja) Suomentanut Jaakko Tuomikoski.Määritä julkaisija!
• Tynni, Aale (toim.): Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. (Toimittanut ja suomentanut Aale Tynni. 3. painos (1. painos 1957). Täydennetty laitos vuoden 1974 uusitusta ja täydennetystä laitoksesta. – Alkutekstein varustettu laitos) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29121-8
• ”Siis rakastat”. Suomentanut Alice Martin. Kokoelmassa Maailman runosydän. (Koonneet Hannu Tarmio ja Janne Tarmio) Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22134-1

Kirjallisuutta

• Bari, Shahidha K.: Keats and Philosophy. The Life of Sensations. New York: Routledge, 2012. ISBN 978-0-415-88863-9 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Lisää luettavaa aiheesta John Keats on Wikiaineistossa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta John Keats Wikimedia Commonsissa

• Sitaatteja aiheesta John Keats Wikisitaateissa
• John Keatsin (1795-1821) runoja ja kirjeitä, Leevi Lehdon Keats-suomennoksia. Internet Archive
• John Keatsin teoksia Gutenberg-projektissa
• Keatsin suomennetun tuotannon bibliografia Lahden kaupunginkirjaston runotietokannassa