Gustav Mahler

Gustav Mahler ([ma:ler]; 7. heinäkuuta 1860 Kaliště, Böömin kuningaskunta, Itävallan keisarikunta – 18. toukokuuta 1911 Wien, Itävalta-Unkari) oli itävaltalainen säveltäjä ja kapellimestari. Elinaikanaan häntä arvostettiin eniten orkesterinjohtamistaidoistaan; vasta myöhemmin, erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla, ovat hänen sävellyksensä nousseet kuuluisuuteen. Musiikissa hänen teoksensa merkitsivät siirtymävaihetta myöhäisromantiikasta 1900-luvun modernismiin. Kapellimestarina hän uudisti oopperan tuottamista, ja säveltäjänä hän kehitti sinfonian äärimittoihinsa.

Gustav Mahler
Mahler vuonna 1907. Valokuva: Moritz Nähr.
Henkilötiedot
Syntynyt	7. heinäkuuta 1860 Kaliště, Böömin kuningaskunta, Itävallan keisarikunta
Kuollut	18. toukokuuta 1911 (50 vuotta) Wien, Itävalta-Unkari
Ammatti	säveltäjä, kapellimestari
Puoliso	Alma Mahler ( 1902)
Muusikko
Tyylilajit	myöhäisromantiikka, modernismi
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Kotisivut
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Elämä

Nuoruus

Mahler lapsena (1865).

Mahler syntyi böömiläisessä, nykyisin Tšekin tasavallassa sijaitsevassa Kalištěn kylässä vaatimattomaan juutalaisperheeseen. Hänen isänsä, ammatiltaan majatalonpitäjä, oli ankara ja väkivaltainen; hän löi lapsiaan ja vaimoaan mielivaltaisesti. Pian Gustavin syntymän jälkeen perhe muutti läheiseen Jihlavan kaupunkiin, jossa toimi varsin elinvoimainen musiikkiyhteisö: W. A. Mozartin, Joseph Haydnin ja G. F. Händelin teoksia esitettiin säännöllisesti. Kaupungissa toimi lisäksi musiikillisen elämän henkisen isän Heinrich Fischerin johtama kaupunginorkesteri. Fischer asui lähellä Mahlereita, ja huomattuaan pojan lahjakkuuden hän alkoi pitää tälle harmonian ja kontrapunktin oppitunteja. Kymmenvuotiaana Mahler piti ensimmäisen julkisen konserttinsa, joka sai myönteisen vastaanoton paikallisessa lehdessä. Isä lähetti Gustavin Prahaan opiskelemaan, mutta olot siellä olivat niin huonot, että poika palasi jo viiden kuukauden kuluttua takaisin. Gustavin 13-vuotiaana pitämä konsertti, joka sai jo myrskyisät suosionosoitukset, kohensi hänen itsetuntoaan, mutta vuotta myöhemmin hänen veljensä Ernestin menehtyminen sydämen pettämiseen musersi hänet. Hänen äidillään oli perinnöllinen sydänvika, joka oli siirtynyt useaan perheen 14 lapsesta, myös Gustaviin. Hän menetti suurimman osan sisaruksistaan ennen 1900-luvun vaihdetta erinäisten sairauksien ja yhden itsemurhan johdosta, ja vain neljä oli tällöin enää elossa. Kuolemasta tuli erottamaton osa Mahlerin elämää – myös hänen musiikkiaan. Onneton lapsuus ja juureton alkuperä – omien sanojensa mukaan hän ”oli böömiläinen itävaltalaisten keskuudessa, itävaltalainen saksalaisten keskuudessa ja juutalainen koko maailman silmissä” – aiheuttivat sen, että Mahler kärsi aikuisiällään neurooseista ja epävarmuudesta.

Vuosina 1875–1878 Mahler opiskeli Wienin konservatoriossa muun muassa säveltäjä Robert Fuchsin ja pianonopettaja Joseph Epsteinin opastuksessa. Siellä hän tutustui opiskelijatovereihinsa Hugo Wolfiin ja Hans Rottiin, mutta ystävyys jäi väliaikaiseksi Wolfin tasapainottoman luonteen sekä Rottin mielenterveyden romahtamisen ja sitä seuranneen kuoleman takia. Kuten monet toverinsa, Mahlerkin kärsi jatkuvasta rahapulasta, ja hän oli vähällä lopettaa opintonsa, kunnes hänet lähes perheenjäsenekseen ottanut Epstein antoi hänelle taloudellista tukea. Opiskeluaikoinaan Mahler sai vaikutteita Beethovenin intensiivisistä jousikvartetoista ja Wagnerin oopperoista. Vuonna 1876 ilmestyivät hänen ensimmäiset sävellyksensä opinnäytteinä; niistä tosin vain pianokvarteton ensimmäinen osa ja rippeet scherzosta ovat säilyneet jälkipolville. Sen vaikutteet ovat suoraan Schumannilta ja Brahmsilta. Viimeisenä vuonnaan konservatoriossa Mahler sai yhdeksi opettajakseen Anton Brucknerin, joka tuolloin oli vakiinnuttamassa asemaansa säveltäjänä. Myöhemmin he ystävystyivät, ja Brucknerin musiikki vaikutti suuresti nuoreen säveltäjään. Seuraavat kaksi vuotta Mahler vietti Wienin yliopistossa viimeistelemässä opintojaan. Hän myös opetti itse pianonsoittoa opintojensa rahoittamiseksi. Tältä ajalta ovat peräisin hänen omiin teksteihinsä perustuvat, aikanaan kadonneet oopperat Rübezahl ja Die Argonauten, kantaatti Das Klagende Lied sekä muutamat Liedit (laulut).

Kapellimestariksi

Nuori Mahler

Vuonna 1880 Mahlerille tarjottiin yllättäen kapellimestarin paikkaa Bad Hallissa Itävallan pohjoisosassa. Epäröityään ensin hän otti kuitenkin paikan vastaan ajatellen, että Das klagende Liedin myötä hänet hyväksyttäisiin säveltäjänäkin. Myös kapellimestarin työ alkoi houkutella häntä, sillä hän huomasi siinäkin pystyvänsä käyttämään luomisvoimaansa. Vuonna 1881 Das klagende Lied ei saanut Beethoven-palkintoa, sillä sitä pidettiin liian poikkeavana ja persoonallisena teoksena. Samoihin aikoihin Mahler sai toisen osa-aikaisen kapellimestarin viran teatterista Laibachissa (nykyään Ljubljana). Vuonna 1882 Mahler palasi Wieniin, jossa hän asui useissa paikoissa ja sävelsi vapaa-aikoinaan. Vuoden kuluttua hän sai jälleen kutsun oopperakapellimestariksi Olmützin (nykyään Olomouc, Tšekki) kaupunginteatteriin Määriin. Mahler kehittyi autoritaariseksi ja äärimmäisen vaativaksi kapellimestariksi, joka pian sai ränsistyneenkin orkesterin tiukkaan järjestykseen. Erimielisyydet auktoriteettien ja soittajien kanssa olivat väistämättömiä, sillä hän ei halunnut lainkaan tinkiä taiteellisesta vapaudestaan. Seuraavina vuosina hän johti orkestereita myös Kasselissa, Wienissä, Leipzigissa ja Prahassa, jossa hänen johtamansa esitykset saivat suursuosion. Vuonna 1887 hän sai Carl Maria von Weberin pojalta Carlilta tehtäväkseen viimeistellä hänen isänsä keskeneräisen oopperan Die drei Pintos. Teoksen ensiesitys seuraavan vuoden alussa oli jälleen uusi menestys 28-vuotiaan kapellimestarin uralla ja sai kansainvälistäkin huomiota. Mahlerin rakastuttua toivottomasti Carl Weberin vaimoon Marioniin hänen pyörteilevät tunteensa pääsivät purkautumaan uuden sävellyksen kautta: 1. sinfonian ensimmäinen versio syntyi vapaa-ajalla johtamistyön ohessa.

Vuosina 1888–1891 Mahler toimi musiikillisena johtajana Budapestin kuninkaallisessa oopperassa. Mahlerin johtamat esitykset saivat kyllä suurta tunnustusta, mutta hänen itsepintaisuutensa ja vierasmaalainen taustansa sekä hänen ohjelmistovalintojensa saksalaispainotteisuus aiheuttivat tyytymättömyyttä. Erotessaan virasta Mahler oli jo varmistanut itselleen uuden paikan silloisessa Hampurin kaupunginteatterissa eli nykyisessä Hampurin valtionoopperassa, mikä ei ollut vaikeaa kysytylle taiteilijalle. Hampurista Mahler sai ensimmäisen pysyvän kapellimestarin paikan, jossa hän pysyi vuoteen 1897. Alusta asti hänen työtahtinsa oli hurja: kahden ensimmäisen kuukauden aikana esitettiin 35 teosta. Kesällä 1893 Mahler löysi Steinbach-am-Atterseesta kauniin järvinäköalatontin, jonne hän rakennutti pienen talon tarkoituksenaan säveltää siellä kesäisin, kun oopperassa ei järjestetty esityksiä. Samoihin aikoihin hän sävelsi inspiraation puuskassa 2. sinfoniaansa. Mahler julkaisi myös tarkistetun version ensimmäisestä sinfoniastaan ja antoi sille lisänimen Titan. Uuden version ensiesitys oli yleisömenestys, mutta kriitikot suhtautuivat sinfoniaan edelleen nuivasti. Vuonna 1895 valmistui massiivinen 3. sinfonia, ja loppuvuonna ensi kertaa esitetty 2. sinfonia (”Ylösnousemussinfonia”) sai niin hyvän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta, että Mahleriin alettiin ensi kerran suhtautua vakavasti myös säveltäjänä. Hampurissa konservatiiviset tahot eivät edelleenkään pitäneet Mahlerin tavasta tuhlata aikaansa heidän silmissään varsin kyseenalaisiin sävellyksiin, ja niinpä hän painostuksen alla päätti erota virastaan.

Wien

Hampurista lähdettyään Mahler oli kääntynyt kristinuskoon ja hänet oli kastettu katolisen kirkon jäseneksi. Tämä edesauttoi hänen pääsyään Wienin hovioopperan kapellimestariksi, sillä antisemitistiset aatteet olivat nousussa Itävallassa. Mahler teki välittömän vaikutuksen johdettuaan heti tulonsa jälkeen viikon aikana Wagnerin vaativat oopperat Die Walküren (Valkyyriat) ja Siegfried sekä Mozartin Figaron häät ja Taikahuilun. Syyskuussa 1897 hänestä tuli koko oopperan johtaja edeltäjänsä sairastuttua.

Vuoden 1899 kesällä Mahler sävelsi Maierniggiin rakennuttamallaan huvilalla neljännen sinfoniansa. Hans Richterin erottua sekä Wienin filharmonikkojen että oopperan johdosta tarjoutui Mahlerille paikka kummankin orkesterin johdossa, ja hänestä tuli samalla Wienin tärkein kapellimestari. Häntä hajottivat säveltäminen ja orkesterin johtaminen, ja vain ajoittain hän kykeni tekemään kompromisseja näiden kahden välillä johtaessaan omia teoksiaan. Vuonna 1901 filharmonikkojen komitea päätti hankkia uuden kapellimestarin Mahlerin määräaikaisen työsuhteen loputtua, sillä orkesteri ei pitänyt Mahlerin vaativasta, äärimmäiseen tarkkuuteen ja tekniseen suoritukseen pyrkivästä otteesta. Kesällä hän sävelsi useita lauluja, kuten kolme ensimmäistä Kindertotenliediä ja neljä viidestä Rückert-Liedistä. Marraskuussa hän tapasi maalari Anton Schindlerin tyttären Alman, joka oli myös taitava pianisti ja lupaava säveltäjä, ja rakastui tähän heti. He avioituivat neljä kuukautta myöhemmin ja saivat tyttären. Vuoden 1901 lopussa 4. sinfonia sai ensiesityksensä Münchenissä, mutta vasta Berliinissä teos sai myönteisen vastaanoton. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin yksi Mahlerin suosituimmista teoksista. Sen sijaan 3. sinfonian ensiesitys seuraavana vuonna oli heti menestys.

Vuosina 1902–1907 Mahlerin tinkimättömät vaatimukset taiteellisesta tasosta olivat jo pysyvästi uudistaneet oopperan esittämisen standardeja. Hän johti useita orkestereita eri puolilla Eurooppaa, kuten Amsterdamin kuuluisaa Concertgebouw-orkesteria 1903–1904 ja lyhyen aikaa vuonna 1906, mutta suurimman osan kaudesta hän oli edelleen Wienissä. Vuonna 1904 syntyi Mahlerin toinen tytär, ja säveltäjä sai valmiiksi 6. sinfoniansa Maierniggin huvilallaan. Hän hermoili ja tunsi suurta epävarmuutta teoksen harjoituksissa, ja neuroottisesti hän jopa vaihteli keskimmäisten osien paikkaa. Samana tuottoisana kesänä hän sävelsi kaksi osaa 7. sinfoniastaan. Seuraavana kesänä sinfonian kolmen muun osan ideoiminen tuotti Mahlerille epätoivoisia ongelmia, kunnes erään soutumatkan aikana hän sai inspiraation tulvan kuunnellessaan airojen rytmikästä liikettä, ja hän sai sinfonian nopeasti valmiiksi. Vuoden 1906 kesällä Mahler työskenteli vieläkin innoittuneemmin: kahdeksan viikon aikana hän sai täysin valmiiksi lähes puolitoista tuntia kestävän 8. sinfoniansa, ja lisäksi hän ennätti vielä johtaa Figaron häitä ja Don Giovannia Salzburgin Mozart-festivaaleilla. Kuudennen sinfonian ensiesitys tammikuussa 1907 herätti suurta kritiikkiä, joka tosin johtui enemmän Mahlerin konservatiivisten vastustajien henkilökohtaisista asenteista säveltäjää vastaan kuin itse teoksesta. Kyllästyneenä Wienin ilmapiiriin Mahler päätti erota vielä samana vuonna.

Loka- ja marraskuun vaihteessa 1907 Mahler johti kaksi konserttia Pietarissa ja pistäytyi niiden välillä Helsingissä. Täällä hän tapasi muiden muassa taidemaalari Akseli Gallen-Kallelan, johon hän oli tutustunut Wienissä vuonna 1904, ja säveltäjä Jean Sibeliuksen. Gallen-Kallela vei Mahlerin myös arkkitehti Eliel Saarisen huvilaan Hvitträskiin Kirkkonummelle ja maalasi hänestä muotokuvan Hvitträskin salissa takkatulen loisteessa.

New York

Mahler kuvattuna 16. maaliskuuta 1909.

Mahlerille satoi useita tarjouksia uusista kapellimestarin paikoista, joista New Yorkin Metropolitan-ooppera oli hänelle mieluisin. Siellä oli useita saksalaisia huipputaiteilijoita ja hieno orkesteri, ja hänelle tarjottu palkka oli huikea. Ennen lähtöään loppuvuonna 1907 häntä kohtasi kuitenkin kaksi tragediaa: esikoistytär Maria kuoli tulirokkoon, ja Mahlerilla itsellään todettiin hänen äidiltään perimänsä vakava sydänsairaus. Hänelle luvattiin elinaikaa enää vain joitakin vuosia. Amerikassa Mahlerin vastaanotto oli paljon parempi kuin mihin hän oli Wienissä tottunut. Arturo Toscanini kutsuttiin johtamaan italialaiset oopperat, ja Mahlerille kuuluivat saksankieliset teokset. Vaikka hän hellitti jonkin verran otettaan orkesterin täydellisyysvaatimuksista, hän omaksui jälleen tutun työtahtinsa, mikä ei ollut hänen terveydelleen hyväksi. Menestyksekkääseen ensimmäiseen kauteen kuului lisäksi esityksiä Carnegie Hallissa hänen itse valitsemallaan kokoonpanolla. Ongelmia syntyi kuitenkin ajoittain siitä, että suuri osa esittäjistä suhtautui varsin välinpitämättömästi harjoituksiin, ja joskus he eivät ilmaantuneet paikalle lainkaan.

Kesäksi Mahler matkusti Eurooppaan, Toblachin (nykyään Dobbiaco) kaupunkiin Määriin, josta hän oli löytänyt itselleen uuden vetäytymispaikan. Hän kiinnostui ystävänsä lähettämästä, saksaksi käännetystä kiinalaisesta runokokoelmasta Die Chinesische Flöte (Kiinalainen huilu), jonka pohjalta hän alkoi säveltää sinfonista teosta Das Lied von der Erde (Maan laulu). Taikauskoisena ja tietoisena terveydentilastaan hän ei nimennyt sitä sinfoniaksi nro 9, sillä juuri yhdeksäs sinfonia oli jäänyt niin Beethovenin, Schubertin kuin Brucknerinkin viimeiseksi. Vuoden 1909 alussa New Yorkin filharmoninen yhdistys tarvitsi kapellimestaria orkesterilleen, ja he onnistuivat suostuttelemaan Mahlerin tehtävään. Seuraavana kesänä 49-vuotias säveltäjä teki yhdeksännen sinfoniansa; kohtalon ivaa on se, että sinfonia jäi myös hänen viimeisekseen, olihan hän päättänyt jättää Das Lied von der Erden välistä sinfoniasarjassaan.

Mahlerin oli tarkoitus jäädä eläkkeelle vuonna 1911 ja jatkaa eläkepäivillään vielä säveltämistä Amerikasta saatujen rahojen turvin. Kaudella 1910–1911 hän johti 46 konserttia, ja omien sanojensa mukaan hänen päiväohjelmansa koostui nyt ainoastaan työstä, syömisestä ja nukkumisesta. Kuuluisin näistä konserteista oli kahden merkittävän säveltäjän kohtaaminen, Rahmaninovin kolmannen pianokonserton Yhdysvaltain ensiesitys, jota venäläissäveltäjä matkusti Amerikkaan soittamaan.

Säveltäjän 50-vuotispäivän kunniaksi Münchenissä järjestettiin kahdeksannen sinfonian ensiesitys syyskuussa 1910. Sitä varten tarvittiin ennennäkemätön määrä esittäjiä: 858 laulajan kuoro, 171 hengen orkesteri ja kahdeksan solistia. Konsertin järjestäjä nimesikin Mahlerin tietämättä teoksen "Tuhannen sinfoniaksi", ja nimitys on yhä käytössä. Konserttia oli seuraamassa suuri määrä ajan tunnettuja henkilöitä ja säveltäjiä. Siitä tuli Mahlerin koko uran suurin menestys. Mahlerin yksityiselämä oli sen sijaan rappiolla: hän oli kuullut huhuja, joiden mukaan Almalla oli suhde arkkitehti Walter Gropiukseen. Kaiken tämän synnyttämän ahdistuksen Mahler purki 10. sinfoniansa ensimmäiseen osaan, joka jäi alun perin viisiosaiseksi suunnitellun sinfonian ainoaksi kokonaan valmistuneeksi osaksi. Lisäksi hän hakeutui psykologi Sigmund Freudin vastaanotolle, ja nyt selveni monia Mahleria koko elämänsä vaivanneita seikkoja. Tapaaminen Freudin kanssa jäi tosin kertaluonteiseksi.

21. helmikuuta 1911 Mahler johti elämänsä viimeisen konsertin filharmonikkojen kanssa Carnegie Hallissa. Hän kärsi sen aikana bakteeri-infektion aiheuttamasta kuumeesta, ja heikon sydämenkin vuoksi hänen tilansa heikkeni jatkuvasti. Hän ilmaisi toiveensa saada kuolla Wienissä. Niinpä hänet vietiin Wieniin Pariisin kautta, jossa bakteriologi tutki hänet mutta totesi, ettei mitään ollut tehtävissä. Mahler kuoli viisi päivää paluunsa jälkeen. Hänet haudattiin tyttärensä viereen Wienin Grinzingiin, jonne hän sai yksinkertaisen hautakiven.

Kuoleman jälkeen

Kahdeksannen sinfonian Yhdysvaltain ensiesityksessä vuonna 1916 oli 1 068 esittäjää. Kapellimestarina Leopold Stokowski.

Säveltäjän kuoltua hänen musiikkinsa jatkoi omaa elämäänsä. Marraskuussa 1911 Bruno Walter johti Das Lied von der Erden ensiesityksen Münchenissä ja seuraavana vuonna 9. sinfonian kantaesityksen Wienissä. Franz Schalk johti keskeneräisen 10. sinfonian ensi kerran Wienissä vuonna 1924, ja englantilainen musiikintutkija Deryck Cooke täydensi sen esitysversioksi vuonna 1964. Sotien aikana Mahlerin musiikki jäi melko vähälle huomiolle. Britanniassa Mahler tulkittiin säveltäjänä hyvin samanlaiseksi kuin Bruckner, ja natsi-Saksassa hänen musiikkinsa esittäminen kiellettiin säveltäjän juutalaistaustan vuoksi. Jascha Horensteinin johdettua legendaarisessa esityksessä Lontoossa vuonna 1959 Mahlerin kahdeksannen sinfonian (johon tarvittiin lähes kaikki Englannin kuorot) alkoi yleinen kiinnostus säveltäjän teoksia kohtaan lisääntyä. 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Mahlerin suosio lisääntyi valtavasti, ja useat kapellimestarit, kuten Solti, Bernstein, Haitink ja Abbado, ovat levytyksillään tuoneet lisää pontta sinfonioiden menestykselle. Nykyään jotkut rinnastavat Mahlerin merkityksen sinfonikkona jopa Beethoveniin. BBC:n vuonna 2016 kapellimestareille tekemässä kyselyssä Mahlerin yhdeksäs ja toinen sinfonia äänestettiin sijoille neljä ja viisi, kun parhaiksi valittiin Beethovenin ja Mozartin teoksia.

Musiikki

Mahlerin teokset jatkavat saksalaisen musiikin perinnettä, jonka juuret ulottuvat Johann Sebastian Bachin ja wieniläisklassikkojen (Haydnin, Mozartin, Beethoven)in musiikkiin. Romantiikan ajan säveltäjät, kuten Schumann, Mendelssohn, jatkoivat tätä perinnettä, samoin Wagner, jonka musiikilla oli suuri vaikutus Mahleriin. Mahlerin musiikki puolestaan vaikutti merkittävästi Wienin toisen koulukunnan modernin musiikin säveltäjiin, Schönbergiin, Bergiin ja Weberniin sekä myöhemmin Šostakovitšiin.

Mahlerin musiikissa aineksia romanttisesta suuntauksesta ovat esimerkiksi sinfonioiden ohjelmallisuus sekä sävellysten voimakas tunnelataus. Etsiessään uusia ilmaisukeinoja Mahler laajensi sinfonian käsitettä sen äärirajoille asti. Mahler yhdistää teoksissaan toisilleen vastakohtaisia aineksia toisiinsa. Tyypillisiä piirteitä ovat kansanlaulujen, trumpettifanfaarien ja itävaltalaisen ländlerin käyttö.

Kapellimestaritaustansa vuoksi Mahler tunsi eri soittimien ominaisuudet ja mahdollisuudet. Hänen tekemänsä soitinnukset ovatkin selkeitä ja ytimekkäitä. Mahler käytti soittimia melko usein solistisesti. Vaikka Bruckner oli Mahlerin tärkeä esikuva, hänen musiikkinsa on lopulta hyvin erilaista: Kun Brucknerin tyyli on majesteettista ja perustuu raskaisiin sointuihin ja yksinkertaisiin, toistettaviin sävelkulkuihin ^lähde?, on Mahler viehtynyt arkisen ja rahvaanomaisen ja toisaalta ylevän tyylin rinnastamiseen. Mahler otti esikuvaltaan älykkäästi ideoita, vaikka olikin näennäisesti kuvainkaataja.

Usein musiikkitieteilijät onnistuvat jakamaan säveltäjien tuotannon kolmeen vaiheeseen, eikä Mahler ole poikkeus. Ensimmäiseen kuuluvat sinfoniat 1–4. Niihin on vaikuttanut saksalainen runokokoelma Des Knaben Wunderhorn, ja niissä on aiheita Mahlerin tähän kokoelmaan säveltämistä lauluista. Toiseen kauteen kuuluvat pelkälle orkesterille sävelletyt sinfoniat 5–7. Tätä kautta leimaa ilmaisun ja orkestroinnin jatkuva kehittyminen. Viimeisen kauden merkittävä piirre on yhä lisääntyvä polyfonian käyttö, ja siihen kuuluvat 8., 9. sekä keskeneräinen 10. sinfonia.

Mahlerin sinfoniat ovat varsin erilaisia, vaikka niissä on paikoitellen samankaltaisuuksiakin. Eroja on teosten luonteessa, osien määrässä, tonaalisessa luonteessa ja sanomassa. Ne on orkestroitu poikkeuksellisen suurille orkestereille. Hän saattoi liikkua tonaliteetin raja-alueilla (9. ja 10. sinfoniassa) ja tehdä polyfonisia vastakkainasetteluja (6. ja 7. sinfonia).

Mahlerin neuroottisen pikkutarkalle luonteelle oli ominaista teosten jatkuva tarkistaminen jopa vuosien ajan alkuperäisen version julkaisemisesta. Usein hän teki myös huomattavia muutoksia itse sävellykseen vielä orkestroinninkin aikana.

Teokset

Mahlerin tuotanto on varsin suppea, sillä hän oli vain osa-aikainen säveltäjä ja näki runsaasti vaivaa jokaisen teoksen viimeistelyyn ja tarkistukseen. Lisäksi useimmat teokset ovat varsin laajoja. Mahlerin arvostetuimmat ja tunnetuimmat teokset ovat sinfonioiden lisäksi solisteille ja orkesterille sävelletyt teokset Das Lied von der Erde, Kindertotenlieder ja Lieder eines fahrenden Gesellen. Sinfonioista toinen, viides ja yhdeksäs ovat arvostetuimmat, mutta kaikki Mahlerin sinfoniat esiintyvät sinfoniaorkestereiden ohjelmistoissa varsin usein.

Levytykset on valittu arvostettujen esitysten joukosta. Ilmoitettu vuosi on useimmiten nauhoitusvuosi.

Sinfoniat

Sinfonioista instrumentaaliteoksia ovat numerot 1, 5, 6, 7, 9 ja 10. Kuoroa ja solisteja käytetään sinfonioissa 2, 3 ja 8. Neljännessä sinfoniassa on solisti muttei kuoroa.

• Sinfonia nro 1 D-duuri on sävelletty noin vuosina 1884–1888, tarkistettu 1893–1896. Säveltäjä kutsui sinfoniaa alun perin "sinfoniseksi teokseksi" ja käytti siitä lempinimeä Titan, mutta luopui tästäkin nimityksestä myöhemmin. Teos oli alun perin viisiosainen, mutta Mahler jätti myöhemmin toisen osan Blumine teoksesta pois.

• Sinfonia nro 2 c-molli "Ylösnousemussinfonia" on sävelletty 1884–1894, tarkistettu 1903.

• Sinfonia nro 3 d-molli, on sävelletty vuosina 1893–1896, tarkistettu 1906. Kolmas sinfonia on säveltäjän pisin. Teos on sävelletty altolle, naiskuorolle, poikakuorolle ja orkesterille.

• Sinfonia nro 4 G-duuri sopraanolle ja orkesterille, 1892 sekä 1899–1900, tarkistettu 1901–1910

Luonnos Mahlerin 4. sinfonian ensimmäiseen osaan noin vuodelta 1899.

Levytyksiä:

Leonard Bernstein, Concertgebouw-orkesteri (DG, 1988)

Sir Simon Rattle, City of Birmingham Symphony Orchestra (EMI, 1998)

• Sinfonia nro 5 cis-molli on säveltäjän tunnetuimpia teoksia. Sinfonia aloittaa Mahlerin instrumentaalisinfonioiden trilogian. Alkuperäislaitos syntyi vuosina 1901–1902, mutta säveltäjä työsti teosta lähes kuolemaansa saakka.

• Sinfonia nro 6 a-molli 1903–1904, tarkistettu muun muassa 1906.

Levytyksiä:

Herbert von Karajan, Berliinin filharmonikot (DG, 1977)

Leif Segerstam, Tanskan Radion Sinfoniaorkesteri (Chandos, 2000)

• Sinfonia nro 7 e-molli, 1904–1905, tarkistettu useaan otteeseen.

Levytyksiä:

Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot (DG, 2002)

• Sinfonia nro 8 Es-duuri on sävelletty suurimmaksi osaksi vuonna 1906 ja lopullinen orkestrointi valmistui vuonna 1907. Sinfoniasta käytetään lisänimeä "Tuhannen sinfonia" sen vaatiman erityisen suuren esittäjistön vuoksi. Se on sävelletty kolmelle sopraanolle, kahdelle altolle, tenorille, baritonille, bassolle, kaksinkertaiselle sekakuorolle, poikakuorolle, laajennetulle orkesterille ja uruille.

• Sinfonia nro 9 D-duuri, 1908–1909, on Mahlerin viimeinen valmistunut sinfonia.

• Sinfonia nro 10 Fis-duuri, 1910 (1. osa), luonnoksia finaaliin (5. osa) asti.

Levytyksiä:

Deryck Cooken esitysversio (osat 1–5), Sir Simon Rattle, Berliinin filharmonikot (EMI, 2000)

Laulut

• Lauluja tenorille ja pianolle, kolme laulua säveltäjän omiin teksteihin; alun perin viisiosaiseksi suunniteltu sarja, 1880
• Lieder und Gesänge, kolme sarjaa lauluja lauluäänelle ja pianolle; osassa 1 viisi, osassa 2 neljä ja osassa 3 viisi laulua, 1880–1890
• Lieder eines fahrenden Gesellen, laulusarja matalalle lauluäänelle ja pianolle/orkesterille, noin 1883–1885, tarkistettu 1891–1896. Perustuu Mahlerin omaan tekstiin. Esimerkiksi ensimmäinen laulu alkaa sanoin Wenn mein Schatz fröhliche Hochzeit macht, Hab' ich meinen traurigen Tag! ("Kun rakkaani menee iloisesti naimisiin, on minulla murheellinen päivä").
• Des Knaben Wunderhorn, lauluja lauluäänelle ja pianolle tai orkesterille, 1892–1898. Teksti on saksalaista kansanrunoutta. Sen lisäksi, että Mahlerin sinfoniat 2–4 sisälsivät tekstiä Des Knaben Wunderhorn -runokokoelmasta, hän laati lisäksi erikseen teoksen runojen pohjalta 50 minuuttia pitkän laulusarjan. Mainittujen sinfonioiden laulut kuuluivat itse asiassa aluksi tähän teokseen, josta ne ennen teoksen julkaisua poistettiin sinfonioiden käyttöön. Menetystä korvaamaan Mahler sävelsi tähän kokoelmaan lisäsi kaksi uutta laulua. Laulun "Des Antonius von Padua Fischpredigt" melodia on sama kuin toisen sinfonian kolmannen osan. Teosta esitetään joko mies- tai naislaulajan tulkitsemana tai myös molempien. Kun laulajia on kaksi, on osa kappaleista duettoja. Mahler laati alkuperäisen pianoversion, mutta useimmat pianoversiot on muokattu Mahlerin monimutkaisempia orkesteriversioita paremmin vastaavaksi. Joskus sinfonioihin otettuja kappaleita sisällytetään Wunderhorn-kokoelman esityksiin. Kappaleen laulut vaihtelevat sävyltään ja orkestraatioltaan huomattavasti. Mukaan mahtuu synkkyyttä ja huumoria. Muutama laulu on rumpuineen luonteeltaan sotilashenkinen.

Levytyksiä:

Georg Szell, Elizabeth Schwarzkopf, Dietrich Fischer-Dieskau, Staatskapelle Dresden (EMI, 1968)

• Das himmlische Leben, laulu lauluäänelle ja pianolle, 10. helmikuuta 1892. Mahler käytti laulua myöhemmin sinfonian nro 4 neljännessä osassa.

• O Mensch! Gib acht!, laulu lauluäänelle ja pianolle, 1896. Yksinlauluversio sinfonian nro 3 neljännen osan laulusta (yölaulu).

• Sieben Lieder aus letzter Zeit, lauluja lauluäänelle ja pianolle tai orkesterille, laulut 1–2 Des Knaben Wunderhornista, laulut 3–7 niin sanotut Rückert-laulut, 1899
• Kindertotenlieder, laulusarja lauluäänelle ja pianolle, 1901–1904
• Das Lied von der Erde, sinfoninen lauluteos altolle, tenorille ja orkesterille vuosilta 1908–1909.

Muut teokset

• Kvartetto pianolle ja jousille a-molli. Yksi valmistunut osa ja 24 tahtia scherzosta säilynyt, 1878.
• Rübezahl, ooppera, musiikki kadonnut, 1883.
• Das klagende Lied, kantaatti sopraanolle, altolle, tenorille, sekakuorolle ja orkesterille, noin 1878–1880, tarkistettu 1892–1893 ja 1898–1899.
• Der Trompeter von Säkkingen, näyttämömusiikkia orkesterille, 1884. Kadonnut, mutta osaa Ein Ständchen am Rhein Mahler käytti sinfonian nro 1 alkuperäisversiossa Andante-osana (katso Blumine).
• Blumine, sinfonian nro 1 alkuperäisen version toinen osa (Andante), 1884–1888. Mahler jätti osan pois sinfonian lopullisesta versiosta; sitä esitetään joskus itsenäisenä orkesteriteoksena.
• Sonaatti viululle D-duuri, vuosien 1888 ja 1891 välillä.
• Die drei pintos, ooppera, täydennys Carl Maria von Weberin oopperaan. Kantaesitys 1888.
• Totenfeier (Todtenfeier), sinfoninen runo orkesterille, 1888. Alkuperäinen, itsenäinen versio myöhemmin sinfonian nro 2 ensimmäiseksi osaksi päätyneestä teoksesta; eroja versioiden välillä on paljon, mutta ne ovat melko vähäisiä.
• Kvintetto pianolle ja jousille a-molli, noin 1899.

Lähteet

• Haylock, Julian: Gustav Mahler: An essential guide to his life and works. London: Pavilion, 1996. (englanniksi)
• Lebrecht, Norman: Why Mahler? How One Man and Ten Symphonies Changed Our World. New York: Pantheon Books, 2010. ISBN 978-0-375-42381-9 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gustav Mahler Wikimedia Commonsissa

• Poroila, Heikki: Yhtenäistetty Yhtenäistetty Gustav Mahler (koko sävellystuotanto listattuna suomalaisia tiedonhakijoita ajatellen).