Psykoanalyysi

psykologian teoria
(Ohjattu sivulta Freudilaisuus)

Psykoanalyysi (saks. Psychoanalyse < kreik. ψυχή ’sielu’ + άνάλυσις ’erittely’) on psykologinen teoria. Sitä alkoi kehittää itävaltalainen neurologi Sigmund Freud 1900-luvun alussa. Psykoanalyysi perustuu persoonallisuusteoriaan, joka tarkastelee erityisesti ihmisen tiedostamatonta eli ei-tietoisia psyykkisiä prosesseja ja jossa varhaisen vuorovaikutuksen ja lapsuuden kokemusten merkitystä ihmisen kehitykselle pidetään tärkeänä. Psykoanalyysiin pohjautuvat myös useat syvyyspsykologian koulukunnat.[1]

Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud noin vuonna 1905.

Psykoanalyysissa psykoanalyytikko auttaa potilasta ymmärtämään mielenterveyden häiriöiden taustalla piileviä mielensisäisiä ristiriitoja, minkä tarkoituksena on helpottaa potilaan estoja ja ahdistusta. Mielensisäiset konfliktit paljastuvat tulkitsemalla ja empaattisesti kuvaamalla potilaan mielleyhtymiä, tunteensiirtoa, unia ja niin sanottuja virhe- ja oiretoimintoja. Apuna voidaan käyttää myös huomion kiinnittämistä potilaalle ominaisiin käyttäytymiseen tai hänen lihasjännityksiinsä.[1]

Historia

muokkaa

Freud ja psykoanalyysin synty

muokkaa
 
Sigmund Freudin sohva Lontoossa vuonna 2004.

Psykoanalyysi alkoi muotoutua, kun hysteerisiä naispotilaita tutkinut Josef Breuer kertoi Freudille, kuinka menneisyyden traumoista kertominen oli helpottanut hysteerisiä oireita. 1950-luvulla terapeutit väittivät parantaneensa psykoanalyysin avulla myös skitsofrenia- ja epilepsiapotilaita[1].

Freud sovelsi Breuerin hoitotyötä omaan persoonallisuusteoriaansa, ja näin sai psykoanalyysi alkunsa. Psykoanalyysi syntyi terapiatyön ja käytännön hoitokokemuksen pohjalta. Freud kuvasi tiedostamattomien prosessien vaikutusta ihmisen toimintaan. Ennen Freudia koko ”tiedostamaton” (saks. das Unbewusste) ja mielen tiedostamattomien osien ja prosessien käsittely ja tutkiminen olivat jääneet vähälle, ja ne käsitettiin lähinnä muistivarastoksi, josta muistot ja tunteet satunnaisesti tulivat esiin.

Freudin alkuperäisen psykoanalyysin mukaan lapsuus on persoonallisuuden kehityksen kannalta kriittisin vaihe. Freud järkytti viktoriaanisen ajan ihmisiä väittämällä, että pienikin lapsi pyrkii seksuaaliseen mielihyvään. Freud tosin määritteli seksuaalisuuden paljon laajemmin (psykoseksuaalinen käsitys): hänen mukaansa seksuaalisuus on sellaista toimintaa, joka tuottaa ruumiillista mielihyvää, ei pelkästään sukupuolielinten välityksellä saatavaa mielihyvää. Freudilaisen käsityksen mukaan lapsen seksuaalisuuden ilmentyminen näyttäytyy muun muassa hellyyden osoituksissa ja hellyyden osoitusten hakemisessa.

Freud jatkoi psykoanalyyttisen teorian kehittämistä elämänsä loppuun asti. Tämän jälkeen hänen tyttärensä Anna Freud ja monet muut psykologit jatkoivat teorian kehittelyä eri suuntiin.

Psykoanalyyttisen terapian kehitys

muokkaa

Psykoanalyysin syntyessä vallitsevin psykologian oppisuunta oli behaviorismi, joka keskittyy ulkoiseen käyttäytymiseen ja jonka mukaan ihmisen toiminta on ulkoapäin ohjattavissa. Psykoanalyysi on suurelta osin behaviorismin vastakohta, sillä siinä ihminen on sisältäpäin ohjautuva ja tiedostamattomien prosessien merkitys on suuri.

Varsinaisen psykoanalyysin ohella psykoanalyyttisen teorian ja kokemuksen tietoja hyödynnetään myös psykoterapiassa, jolloin voidaan puhua joko psykoanalyyttisesta tai psykodynaamisesta terapiasta. Termien erot ovat lähinnä vivahteissa. Psykoanalyysi on dynaaminen näkemys persoonallisuudesta. Sillä tarkoitetaan, että ihmisen mielessä vaikuttavat erilaiset voimat, kuten vietit ja halut, joiden voimasuhteet ovat koko ajan muuttuvia eli dynaamisia. Psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian rinnalle syntyi monia hoitomuotoja, jotka kaikki pohjaavat yhteen perusajatukseen: siihen että käsittelemättömät menneisyyden traumat (vuorovaikutuksen häiriöt) ovat jääneet tai muuttuneet jostakin tärkeästä syystä tiedostamattomiksi. Tiedostamattomina ne aiheuttavat oireita, joita voidaan kutsua myös mielen häiriöiksi.

Psykoanalyyttisen menetelmän tärkeimmiksi keinoiksi tulivat muun muassa vapaa assosiaatio ja unien tulkinta, joita käyttämällä muistoja pyrittiin palauttamaan tietoisuuteen ja siten helpottamaan oireita. Myöhemmin psykoanalyysissä on katsottu, että pelkkä tietoisuuteen palauttaminen ei riitä, vaan tärkeintä on tietoisuuteen tulleiden tunteiden ja ajatusten työstäminen psykoanalyytikon kanssa.

Tiettyjen psykoanalyyttisten koulukuntien piirissä on katsottu, että näiden keinojen lisäksi psykoanalyytikon on tarjottava analysoitavalle myös empatiaa ja ymmärtämystä. Freud ei kuitenkaan katsonut sitä tarpeelliseksi, sillä ymmärtäminen ei hänen mukaansa vie hoitoa eteenpäin. Vastaavasti ajatellaan myös lacanilaisessa psykoanalyysissa. Empaattista ja ymmärtäväistä otetta hyödynnetään nykyisin myös psykoanalyysista kehittyneissä psykoterapioissa.

Psyyken rakenteet

muokkaa

Freud jakoi mielen kolmeen kerrokseen: tiedostamattomaan, esitietoiseen ja tietoiseen. Niistä tärkein on tiedostamaton, sillä sinne varastoituvat vietit ja halut. Tiedostamattoman vastakohtana on mielen tietoinen osa, joka käsittää kaiken sen, mistä ihminen on tietyllä hetkellä tietoinen. Niiden välissä on esitietoinen, johon varastoituvat muistikuvat ja tunteet, jotka tarvittaessa voi palauttaa tietoisuuteen. Tietoisuuden tasoja tarkentamaan Freud kehitti myös psyyken rakenneosat: viettipohjan, yliminän ja minän.

Viettipohja

muokkaa

Täysin tiedostamattomalla alueella toimii ’se’ eli viettipohja (lat. id, saks. das Es), joka sisältää lähinnä viettejä. Se toimii täysin mielihyväperiaatteella ja on ainoa psyyken osa, joka on jo vastasyntyneellä. Viettipohjassa on torjuttuja muistoja ja ajatuksia, jotka saattavat aiheuttaa ongelmia. Vastasyntyneellä eivät muut psyyken osat ole vielä kehittyneet, joten se on täysin viettipohjan varassa ja toimii vain nautintoa saadakseen – toisin sanoen mielihyväperiaatteella, jossa jännittyneisyyttä pyritään vähentämään.

Yliminä

muokkaa

Yliminä (lat. superego, saks. das Über-Ich) toimii mielen kaikilla tasoilla. Se alkaa muotoutua oidipaalisen vaiheen aikana, kun lapsen on pakko alkaa hyväksyä ympäristön rajoitteita ja omaksua sosiaalisia normeja. Yliminä rajoittaa viettipohjan mielihyvähakuisia impulsseja ja sisältää ihmisen käsitykset siitä, mikä on oikein ja väärin. Myös minäihanne sijaitsee yliminässä. Ympäristöllä ja kasvatuksella on hyvin suuri vaikutus yliminän kehitykseen. Hyvin ankarasta yliminästä voi olla seurauksena hiljainen vetäytyvä luonne, joka aina pelkää tekevänsä väärin eikä tunne olevansa hyväksytty. Toisaalta liian heikko yliminä voi aiheuttaa ylimielisyyttä ja itsekeskeisyyttä, jolloin ihmisen on vaikea ymmärtää ja ottaa muita ihmisiä huomioon.

Kun lapsi alkaa ymmärtää olevansa äidistä erillinen olento ja kun ensimmäiset omat ajatukset alkavat muodostua, mahdollistuu minän (lat. ego, saks. das Ich) kehitys. Minän tehtävänä on toimia viettipohjan ja yliminän välissä sovittelijana. Se yrittää hillitä viettipohjan suurimmat impulssit ja toisaalta kestää yliminän liiallisen moralisoinnin. Minä yrittää etsiä ensisijaisesti tasapainoisia, realistisia ratkaisuja ja kompromisseja – joskin samalla pyrkien varjelemaan jo omaksuttua käsitystä (ideal-ego) itsestä. Mikäli eri tasojen välille muodostuu liian voimakas ristiriita, minä pyrkii vähentämään ristiriitaa defenssien eli puolustusmekanismien avulla.

Näiden psyyken kolmen rakenneosan voimasuhteet ovat tärkeitä mielenterveyden säilyttämiseksi. Freud ei itse halunnut vetää niiden välille tarkkoja rajoja, vaan hän tähdensi, että ne ovat jatkuvassa muutostilassa olevia dynaamisia voimia.

Psykoanalyyttinen psykoterapia

muokkaa

Psykoanalyyttisessa psykoterapiassa keskeistä on tiedostamattomien psyykkisten prosessien paljastaminen. Psykoanalyyttinen terapia pyrkii lisäämään potilaan itsetuntemusta ja auttaa häntä hyväksymään persoonallisuutensa kattavammin.

Psykoanalyysi on leimallisesti yksilöpsykologiaa, kehityspsykologiaa ja dynaamista psykologiaa: psykoanalyysi tarkastelee persoonallisuuden kehittymistä, ja mielen rakenteeseen sisältyy itsenäisiä voimia, jotka vaikuttavat toisiinsa. Psykoanalyysissa oletetaan, että neuroosit johtuvat varhaisen vuorovaikutuksen häiriöistä, traumoista, ristiriitaisista vieteistä ja toiveista, sekä torjutuista (esimerkiksi lapsuuden) kokemuksista. Hoidossa pyritään saattamaan potilaan torjumat kokemukset, toiveet ja halut tietoisiksi, jotta hän voisi hyväksyä ne ja oppia elämään niiden kanssa.

Synnynnäisiin neurologisiin häiriöihin psykoanalyysilla ei sen sijaan pyritäkään vaikuttamaan, koska hoidon vaikutukset perustuvat siihen, että potilas ja psykoanalyytikko voivat liittoutua ja yhdessä tutkia sellaista psyyken osaa, joka on torjuttu tietoisuudesta varhaisten vuorovaikutushäiriöiden takia. Freud ei pitänyt mahdollisena hoitaa psykoanalyyttisesti psykoottisia ihmisiä, koska hän oletti heidän olevan kyvyttömiä muodostamaan analyytikkoonsa siirtovaikutussuhdetta. Myöhemmin on psykoanalyysia käytetty myös psykoottisten potilaiden hoidossa.

Psykoanalyytikot pitävät psyykkistä kehitystä mahdollisena myös lapsuuden ja nuoruuden jälkeen, ja tähän perustuu käsitys, että psykoanalyyttisin menetelmin voidaan hoitaa niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin.

Psykoanalyysin kritiikki

muokkaa
Pääartikkeli: Psykoanalyysin kritiikki

Psykoanalyyttisen terapian tuloksellisuudesta ei olla tiedeyhteisössä yksimielisiä. Terapian vaikutusta on vaikeaa testata empiirisesti psykoanalyyttisen hoitotilanteen ulkopuolella.[2] Hoitotilannetta (potilaan ja analyytikon vuorovaikutusta) voidaan kuitenkin tutkia esimerkiksi terapiaistuntojen äänityksien avulla.[3]

Psykoanalyyttistä teoriaa on arvosteltu epätieteellisyydestä, sillä teoriaan kohdistettu kritiikki väitetään kiistettävän psykoanalyysin keinoin toteamalla se torjunnaksi.[4] Tieteenfilosofi Karl Popperin mukaan psykoanalyysin teorian vaikein ongelma on se, että suurin osa sen väittämistä ei ole todennettavissa (tai epätodennettavissa) tieteellisin menetelmin.[5][6] Adolf Grünbaum on kuitenkin arvostellut Popperin kritiikkiä siitä, että psykoanalyysin teoriaa kuvataan siinä virheellisesti.[7] Freud huomautti vuonna 1937, että virheelliset tulkinnat hylätään psykoanalyysissa, jos näyttö antaa siihen aihetta.[4]

Myös B. F. Skinner väitti, ettei Freud käyttänyt psykoanalyysin teoriaansa teoreemien ja testattavien hypoteesin luomiseen, vaan jos teorian ja empiiristen havaintojen välillä oli mitään yhteyttä, yhteys tapahtui muuttamalla teoriaa jälkikäteen siten, että se ei enää olisi niin räikeästi ristiriidassa havaintojen kanssa. Skinner myös väitti ettei Freud operationalisoinut ja testannut ajatuksiaan käytöksestä, vaikka ne olivat empiirisesti varmennettavia väittämiä, vaan käytti paljon vertauskuvia ja anekdootteja omasta lapsuudestaan ja muilta ihmisiltä ympäristössään.[8]

Frankelin mukaan psykoanalyysin teoria lepää voimakkaasti tukahdutettujen muistojen esiintuomisen ajatuksen päällä, vaikka kliininen näyttö on olematonta tai heikkoa. Frankelin mukaan muistitutkimus ei tue psykoanalyysin käsitystä muistista. Frankel käy myös läpi psykoanalyysia puolustavien julkaisujen metodologisia heikkouksia.[9] Myös H. G. Pope on tuonut esiin näkemyksiä psykoanalyyttisten tutkimusten metodologisista heikkouksista väittäen, että ne usein luovat valheellisia muistoja lapsuuden traumoista, eivätkä ota huomioon suggestion vaikutusta.[10]

Ainakin muutama oikeustapaus on nostettu psykoanalyytikkoja vastaan, jolloin oikeus on joutunut punnitsemaan terapiamenetelmien pätevyyttä yleisemmällä tasolla.[11][12] Mondavin tapauksessa terapeutti aiheutti valemuistoja potilaalleen, joka sitten syytti isäänsä hyväksikäytöstä, jonka seurauksena isä menetti muun muassa työnsä. Jo Freud huomasi kuinka yleisiä hyväksikäyttöfantasiat ovat analyysin aikana: aluksi hän uskoi hyväksikäyttöä tapahtuvan merkittävän paljon, mutta huomasi pian, että kuvaukset eivät useinkaan kuvaa objektiivista todellisuutta vaan palvelevat muita tarkoituksia.

Vuonna 2004 kansainvälinen tutkijaryhmä totesi, että psykoanalyyttisen terapian tulokset ovat heikompia kuin eräiden muiden terapioiden.[13]

Psykoanalyysin puolustus

muokkaa

Matti Brummerin mukaan psykoanalyysin ihmiskuvassa lapsuus ei määrittele kokonaan ihmisen loppuelämää. Psykoanalyysi näkee ihmisen myös jatkuvasti kehittyvänä, ja siksi mielen hoito on mahdollista. Mikäli lapsuus määrittelisi koko loppuelämän, olisivat myös psykoanalyyttiset hoitoyritykset tuhoon tuomittuja. Psykoanalyyttisessa terapiassa pyritään päinvastoin käynnistämään pysähtyneitä psyykkisiä kehitysprosesseja.[14]

Psykoanalyytikkojen mukaan psykoanalyyttisessa terapiassa esitetään hypoteeseja ja tarvittaessa tarkistetaan niitä.[15]

Matti Brumerin mukaan psykoanalyysi ei sovellu käytettäväksi synnynnäisiin neurologisiin ongelmiin, kuten autismiin ja Aspergerin oireyhtymään,[14] mutta psykoanalyysia ei ole sellaisten hoitoon kehitettykään. Tästä huolimatta näitäkin sairauksia voidaan kuvata metapsykologisesti.

Psykoanalyysin soveltajia

muokkaa

Psykoanalyysi on vaikuttanut laajasti länsimaiseen kulttuuriin ja ihmistieteisiin,[16] ja sen vaikutus näkyy monien taiteilijoiden ja tutkijoiden työstä:

Psykoanalyysin koulukuntia

muokkaa

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Brummer, Matti & Enckell, Henrik (toim.): Lasten ja nuorten psykoterapia. Porvoo Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28674-5
  • Freud, Sigmund: Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. (Suomentanut Markus Lång) Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-147-X
  • Grünbaum, Adolf: The Foundations of Psychoanalysis. A Philosophical Critique. Berkeley: University of California Press, 1984. ISBN 0-520-05016-9 (englanniksi)
  • Ollinheimo, Ari & Vuorinen, Risto: Metapsychology and the Suggestion Argument. A Reply to Grünbaum’s Critique of Psychoanalysis. (Fifth Edition) Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia, 1999. ISBN 951-653-297-7 (englanniksi)
  • Wertheimer, Michael: A Brief History of Psychology. (Fifth Edition) New York: Psychology Press, 2012. ISBN 978-1-84872-874-5 (englanniksi)

Viitteet

muokkaa
  1. a b c Pieni tietosanakirja. Osa III, s. 593. Kokonaan uusittu laitos. Toimituskunta Arvi Poijärvi, J. A. Wecksell, R. H. Oittinen ja I. Havu. Helsinki: Otava, 1951.
  2. Wertheimer 2012, s. 200.
  3. Bucci, Wilma: Psychoanalysis and Cognitive Science. A Multiple Code Theory. New York: Guilford Press, 1997. ISBN 1-57230-213-5 (englanniksi)
  4. a b Freud 2005, s. 188–201.
  5. Popper, Karl: Science: Conjectures and Refutations (PDF) webfiles.uci.edu. Arkistoitu 14.3.2022. (englanniksi)
  6. Popper, Karl: Arvauksia ja kumoamisia, s. 34–38. ((Conjectures and Refutations. The Growth of Scientific Knowledge, 1963.) Suomentanut Eero Eerola) Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-625-4
  7. Grünbaum 1984.
  8. Skinner, B.: Critique of Psychoanalytic Concepts and Theories (PDF) isac.psc.br. Arkistoitu 16.10.2013. (englanniksi)
  9. Frankel, Fred: Discovering New Memories in Psychotherapy – Childhood Revisited, Fantasy, or Both? The New England Journal of Medicine 333, 1995. (englanniksi)
  10. Pope HG Jr. Psychology astray: fallacies in studies of “repressed memory” and childhood trauma. Boca Raton, Fla.: Upton Books, 1997. (englanniksi)
  11. Loftus, Elisabeth: Creating False Memories (PDF) webfiles.uci.edu. Arkistoitu 6.11.2020. (englanniksi)
  12. Johnston, M.: Spectral evidence. The Ramona case: incest, memory, and truth on trial in Napa Valley. Boston: Houghton Mifflin, 1997. (englanniksi)
  13. INSERM: Psychotherapy: Three approaches evaluated (PDF) ncbi.nlm.nih.gov. (englanniksi)
  14. a b Brummer & Enckell 2005.
  15. Ollinheimo & Vuorinen 1999; Freud 2005, s. 188–.
  16. Wertheimer 2012, s. 192, 200.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Bateman, Anthony & Holmes, Jeremy. An Introduction to Psychoanalysis. Contemporary Theory and Practice, 1995. (englanniksi)
  • Fisher, Seymor & Greenberg, Roger P.: Freud Scientifically Reappraised. Testing the Theories and Therapy. New York: John Wiley, 1996. ISBN 0-471-57855-X. (englanniksi)
  • Freud, Sigmund: Johdatus psykoanalyysiin. ((Suomennettu teoksista Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1915–1917, ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1932.) Suomentanut Erkki Puranen) Jyväskylä: Gummerus, 1964.
  • Gomez, Lavinia: The Freud Wars. An Introduction to the Philosophy of Psychoanalysis. London: Routledge, 2005. ISBN 978-1-58391-711-4. (englanniksi)
  • Juutilainen, Minna & Takalo, Ari (toim.): Freudin jalanjäljillä. Helsinki: Teos, 2009. ISBN 978-951-851-235-9.
  • Lång, Markus: Psykoanalyysi ja sen soveltaminen musiikintutkimukseen. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2004. ISBN 952-10-2197-7.
  • Mills, Jon (toim.): Rereading Freud. Psychoanalysis Through Philosophy. Albany: State University of New York Press, 2004. ISBN 0-7914-6047-9. (englanniksi)
  • Roazen, Paul: The Trauma of Freud. Controversies in Psychoanalysis. New Brunswick: Transaction Publishers, 2002. ISBN 0-7658-0112-4. (englanniksi)
  • Schwartz, Joseph: Cassandra’s Daughter. A History of Psychoanalysis. London: Allan Lane, 1999. ISBN 0-7139-9158-5. (englanniksi)
  • Talvitie, Vesa: The Freudian unconscious in the context of the cognitive orientation. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2006. ISBN 952-92-0495-7. Teoksen verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive). (PDF) (englanniksi)
  • Tähkä, Veikko: Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. ((Mind and Its Treatment. A Psychoanalytical Approach, 1993.) Suomentanut Veikko Tähkä) Helsinki: WSOY, 1996. ISBN 951-0-20834-5
  • Valkonen, Jukka: Psykoterapia, masennus ja sisäinen tarina. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2007. Teoksen verkkoversio. (PDF)

Aiheesta muualla

muokkaa