70 millimetrin filmi

70 millimetrin filmi on eräs suuren koon elokuvaesitysformaatti, ja 65 millimetrin filmi sen kameranegatiivikoko. Sitä on käytetty 1950-luvulta asti lähinnä suuren budjetin elokuvaspektaakkeleissa, kuten Ben-Hurissa (1959) ja 2001: Avaruusseikkailussa (1968). Kyseinen filmikoko esiintyy yleensä eri tuotenimillä kulkevissa formaateissa, joista tunnetuimpia ovat Imax ja Super Panavision 70.

70 millimetrin filmi

Vaikka formaatti tunnetaankin paremmin 70 mm:n filminä, kuvataan elokuvat viisi millimetriä kapeammalle 65 mm:n filmille. Esityskopion molemmille puolille liitetään 2,5 mm leveät magneettiääniraidat, jotka sisältävät kuusiraitaisen äänen. Formaatissa jokaista kuvaruutua kohden on viisi perforaatiota, ja kuvasuhde on 2,20:1. Useimmissa 65 ja 70 mm:n filmiformaateissa (kuten Todd-AO ja Ultra Panavision 70) kuvanopeus on standardi 24 kuvaruutua sekunnissa, mutta esimerkiksi Showscan-järjestelmässä se on 60 kuvaruutua/s.

70 mm:n elokuvafilmiä on käytetty myös pallon muotoiselle kankaalle heijastettavien elokuvien esittämiseen. Huvipuistoissa on esitetty Cinema 180- tai Cinema 2000 -nimillä markkinoiduissa saleissa neljäsosapallon muotoiselle valkokankaalle lyhyitä, noin 15 minuuttia kestäviä elokuvia, joiden aiheena ovat olleet muun muassa auto- ja vuoristorata-ajelut sekä lentokonelennot. Valkokankaan kuvanäkymä kattaa yleisön näkökentästä noin 180° vaakasuunnassa ja 90° pystysuunnassa. Elokuvia katsotaan esitystilassa seisoen. Elokuvien tarkoitus on horjuttaa katsojien tasapainoa pelkällä näköaistilla, koska näkymä kattaa melkein koko silmän näköalueen. Filmissä käytetään normaalia Todd-AO-kuvaruutua, ja ne kuvataan sekä esitetään erittäin pienipolttovälisellä kalansilmälinssillä. Tästä järjestelmästä on käytetty nimitystä Omnivision.

Toinen 70 mm:n elokuvafilmin pallokangasprojisointitekniikka on Dynavision, jonka pallokankaalle heijastettavan kuvan näkymä on Omnivisionia hieman korkeampi. Järjestelmässä käytetään Omnivisionin tapaan lyhytpolttovälisiä kalansilmälinssejä. Dynavision-elokuvissa yhtä filmiruutua kohden käytetään kahdeksan perforaatioreikää (tästä usein käytetty nimitys 8/70 mm). Dynavision-elokuvien aiheet ovat yleensä tiedeaiheisia dokumentteja, jossa mikromaailman yksityiskohdat voidaan esittää katsojille valtavina suurennoksina. Dynavision-filmit voivat olla myös vailla ääniraitoja, jolloin elokuvan monikanavaääni tuotetaan projektoreihin synkronoiduilta erillisiltä äänilähteiltä. Suomessa Dynavision-elokuvia esitettiin Tiedekeskus Heurekan Verne-teatterissa vuoteen 2007 saakka.

70 mm:n filmi on ollut olemassa lähes yhtä kauan kuin elokuvakin, mutta se yleistyi vasta 1950-luvun aikana Todd-AO-laajakuvaformaatin mukana. Formaatin kehittivät yhteistyössä tuottaja-yrittäjä Mike Todd ja American Optical Commpany. Todd pyrki uudella formaatilla Cineraman kuvalaatuun ilman siihen liittyneitä teknisiä ongelmia. Toisin kuin Cinerama, Todd-AO voitiin kuvata ja esittää yhdellä kameralla ja projektorilla.

Formaatti sai suosiota korkean kuvanlaatunsa ja monikanavaäänensä takia, ja jälkimmäisen takia monista 35 mm:n filmillekin kuvatuista elokuvista tehtiin 70 mm:n esityskopiot, jotta nekin voisivat hyödyntää monikanavaääntä. Erikoisefektien tekijät puolestaan suosivat 65 mm:n filmiä sen kuvanlaadun takia. Formaatti menetti kuitenkin suosiotaan, kun filmilaadut paranivat ja 35 mm:n esityskopioissa alettiin käyttää digitaalista ääntä, eikä kalliille suuren koon formaatille ollut juuri kysyntää. 1900-luvun viimeinen kokonaan 65 mm:n filmille kuvattu pitkä elokuva on Kenneth Branagh'n Hamlet (1996).

2000-luvun lopulta alkaen 65 mm:n filmi on tehnyt kuvausformaattina pienimuotoista paluuta Hollywoodissa. Muun muassa elokuvat The New World (2005), Yön ritari (2008), The International (2009), Transformers: Kaatuneiden kosto (2009), Suljettu saari (2010) ja Inception (2010) sisälsivät erilaisilla 65 mm:n filmiformaateilla kuvattuja jaksoja tai kohtauksia. Ron Fricken elokuva Samsara (2012) on ensimmäinen kokonaan 65 mm:n filmille kuvattu pitkä elokuva 15 vuoteen. Myös samana vuonna ensi-iltansa saanut Paul Thomas Andersonin Mestari kuvattiin 65 millimetrin filmille, mikä mahdollisti erittäin suuren kuvatarkkuuden ja erittäin kapean syväterävyysalueen elokuvan monissa lähikuvissa.

Suomessa 70 mm:n elokuvia esitettiin vuosina 1988–2013 säännöllisesti Oulun Tiedekeskus Tietomaan jättielokuvateatterissa, jossa oli 7/70 mm:n projektorilaitteisto ja suorakaiteen muotoinen, pitkään Suomen suurin 192 neliömetrin valkokangas, kunnes vuonna 2014 siirryttiin digitaalilaitteistoon. Esitettävät elokuvat ovat lyhyiden Imax-elokuvien pienennöksiä; perinteisiä pitkiä elokuvia ei 7/70-formaattiin juuri ole muunnettu.. Pitkiä klassikkoelokuvia on viime vuosina esitetty 5/70-formaatissa erikoisnäytöksinä ainakin Sodankylän elokuvajuhlilla sekä Helsingissä Bio Rexissä ja Finnkinon Bristol-teatterissa, joka sulki ovensa vuonna 2010^lähde?. Helsingin Oodi-kirjaston yhteyteen vuonna 2019 avattu Kino Regina mahdollisti Kaville ensi kertaa 70 millimetrin ja Cinemascope-elokuvien esittämisen elokuva-arkiston näytöksissä. Vuonna 2024 Suomessa on pysyvässä käytössä kaksi 70 mm projektoria: yksi Kino Reginassa ja toinen Helsingin Lasipalatsin Bio Rex -teatterissa.

Lähteet

• Robley, Les Paul & Sherlock, Dan: A History of Widescreen and Wide-Film Projection Processes In70mm.com. 2016. Thomas Hauerslev. Viitattu 2.7.2016.
• Lev, Peter: Twentieth Century-Fox: The Zanuck-Skouras Years, 1935–1965, s. 175. University of Texas Press, 2013. ISBN 978-0-292-74447-9 (englanniksi)
• Stageman, Allan: The Large-Screen Film: a Viable Entertainent Alternative to High Definition Television. Journal Of Film & Video, 1984, 36. vsk, nro 2, s. 21-72. (englanniksi)
• Widescreen Museum – The Ultra Panavision Wing