70 millimetrin filmi

70 millimetrin filmi on eräs suuren koon elokuvaesitysformaatti, ja 65 millimetrin filmi sen kameranegatiivikoko. Sitä on käytetty 1950-luvulta asti lähinnä suuren budjetin elokuvaspektaakkeleissa, kuten Ben-Hurissa (1959) ja 2001: Avaruusseikkailussa (1968). Kyseinen filmikoko esiintyy yleensä eri tuotenimillä kulkevissa formaateissa, joista tunnetuimpia ovat Imax ja Super Panavision 70.

70 millimetrin filmi

Vaikka formaatti tunnetaankin paremmin 70 mm:n filminä, kuvataan elokuvat viisi millimetriä kapeammalle 65 mm:n filmille. Esityskopion molemmille puolille liitetään 2,5 mm leveät magneettiääniraidat, jotka sisältävät kuusiraitaisen äänen. Formaatissa jokaista kuvaruutua kohden on viisi perforaatiota, ja kuvasuhde on 2,20:1. Useimmissa 65 ja 70 mm:n filmiformaateissa (kuten Todd-AO ja Ultra Panavision 70) kuvanopeus on standardi 24 kuvaruutua sekunnissa, mutta esimerkiksi Showscan-järjestelmässä se on 60 kuvaruutua/s.

70 mm:n elokuvafilmiä on käytetty myös pallon muotoiselle kankaalle heijastettavien elokuvien esittämiseen. Huvipuistoissa on esitetty Cinema 180- tai Cinema 2000 -nimillä markkinoiduissa saleissa neljäsosapallon muotoiselle valkokankaalle lyhyitä, noin 15 minuuttia kestäviä elokuvia, joiden aiheena ovat olleet muun muassa auto- ja vuoristorata-ajelut sekä lentokonelennot. Valkokankaan kuvanäkymä kattaa yleisön näkökentästä noin 180° vaakasuunnassa ja 90° pystysuunnassa. Elokuvia katsotaan esitystilassa seisoen. Elokuvien tarkoitus on horjuttaa katsojien tasapainoa pelkällä näköaistilla, koska näkymä kattaa melkein koko silmän näköalueen. Filmissä käytetään normaalia Todd-AO-kuvaruutua, ja ne kuvataan sekä esitetään erittäin pienipolttovälisellä kalansilmälinssillä. Tästä järjestelmästä on käytetty nimitystä Omnivision.

Toinen 70 mm:n elokuvafilmin pallokangasprojisointitekniikka on Dynavision, jonka pallokankaalle heijastettavan kuvan näkymä on Omnivisionia hieman korkeampi. Järjestelmässä käytetään Omnivisionin tapaan lyhytpolttovälisiä kalansilmälinssejä. Dynavision-elokuvissa yhtä filmiruutua kohden käytetään kahdeksan perforaatioreikää (tästä usein käytetty nimitys 8/70 mm). Dynavision-elokuvien aiheet ovat yleensä tiedeaiheisia dokumentteja, jossa mikromaailman yksityiskohdat voidaan esittää katsojille valtavina suurennoksina. Dynavision-filmit voivat olla myös vailla ääniraitoja, jolloin elokuvan monikanavaääni tuotetaan projektoreihin synkronoiduilta erillisiltä äänilähteiltä. Suomessa Dynavision-elokuvia esitettiin Tiedekeskus Heurekan Verne-teatterissa vuoteen 2007 saakka.

70 mm:n filmi on ollut olemassa lähes yhtä kauan kuin elokuvakin, mutta se yleistyi vasta 1950-luvun aikana Todd-AO-laajakuvaformaatin mukana. Formaatin kehittivät yhteistyössä tuottaja-yrittäjä Mike Todd ja American Optical Commpany. Todd pyrki uudella formaatilla Cineraman kuvalaatuun ilman siihen liittyneitä teknisiä ongelmia. Toisin kuin Cinerama, Todd-AO voitiin kuvata ja esittää yhdellä kameralla ja projektorilla.[1]

Formaatti sai suosiota korkean kuvanlaatunsa ja monikanavaäänensä takia, ja jälkimmäisen takia monista 35 mm:n filmillekin kuvatuista elokuvista tehtiin 70 mm:n esityskopiot, jotta nekin voisivat hyödyntää monikanavaääntä. Erikoisefektien tekijät puolestaan suosivat 65 mm:n filmiä sen kuvanlaadun takia. Formaatti menetti kuitenkin suosiotaan, kun filmilaadut paranivat ja 35 mm:n esityskopioissa alettiin käyttää digitaalista ääntä, eikä kalliille suuren koon formaatille ollut juuri kysyntää. 1900-luvun viimeinen kokonaan 65 mm:n filmille kuvattu pitkä elokuva on Kenneth Branagh'n Hamlet (1996).

2000-luvun lopulta alkaen 65 mm:n filmi on tehnyt kuvausformaattina pienimuotoista paluuta Hollywoodissa. Muun muassa elokuvat The New World (2005), Yön ritari (2008), The International (2009), Transformers: Kaatuneiden kosto (2009), Suljettu saari (2010) ja Inception (2010) sisälsivät erilaisilla 65 mm:n filmiformaateilla kuvattuja jaksoja tai kohtauksia. Ron Fricken elokuva Samsara (2012) on ensimmäinen kokonaan 65 mm:n filmille kuvattu pitkä elokuva 15 vuoteen. Myös samana vuonna ensi-iltansa saanut Paul Thomas Andersonin Mestari kuvattiin 65 millimetrin filmille, mikä mahdollisti erittäin suuren kuvatarkkuuden ja erittäin kapean syväterävyysalueen elokuvan monissa lähikuvissa[2][3].

Suomessa 70 mm:n elokuvia esitettiin vuosina 1988–2013 säännöllisesti Oulun Tiedekeskus Tietomaan jättielokuvateatterissa, jossa oli 7/70 mm:n projektorilaitteisto ja suorakaiteen muotoinen, pitkään Suomen suurin 192 neliömetrin valkokangas, kunnes vuonna 2014 siirryttiin digitaalilaitteistoon. Esitettävät elokuvat ovat lyhyiden Imax-elokuvien pienennöksiä; perinteisiä pitkiä elokuvia ei 7/70-formaattiin juuri ole muunnettu.[4]. Pitkiä klassikkoelokuvia on viime vuosina esitetty 5/70-formaatissa erikoisnäytöksinä ainakin Sodankylän elokuvajuhlilla sekä Helsingissä Bio Rexissä ja Finnkinon Bristol-teatterissa, joka sulki ovensa vuonna 2010lähde?. Helsingin Oodi-kirjaston yhteyteen vuonna 2019 avattu Kino Regina mahdollisti Kaville ensi kertaa 70 millimetrin ja Cinemascope-elokuvien esittämisen elokuva-arkiston näytöksissä[5]. Vuonna 2024 Suomessa on pysyvässä käytössä kaksi 70 mm projektoria: yksi Kino Reginassa ja toinen Helsingin Lasipalatsin Bio Rex -teatterissa[6].

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. Lev 2013, 175
  2. Valkeapää, Jukka-Pekka: Mestari on elokuvakerronnan mestarinäyte, Yle Teema 24.11.2014. Viitattu 15.9.2016.
  3. Arvostelu: Mestari on lähes täydellinen, Dome.fi 7.2.2013. Viitattu 15.9.2016. Arkistolinkki, Internet Archive 9.1.2016.
  4. Puoskari, Sampo: Jättielokuva on tarua ihmeellisempi Oulun Luupin viestintäblogi, Museo- ja tiedekeskus Luuppi. 28.3.2019. Arkistoitu 10.12.2023. Viitattu 20.1.2022.
  5. Tietoa Reginasta Kino Regina. Viitattu 20.1.2022.
  6. Elokuvat | Oppenheimerin erikoisnäytös veti lähes 400 katsojaa: näin harvinaista filmikopiota käsitellään Helsingin Sanomat. 19.5.2024. Viitattu 19.5.2024.