Émile Loubet

Émile Loubet (31. joulukuuta 1838 Marsanne, Drôme, Ranska – 20. joulukuuta 1929 Montélimar, Drôme, Ranska) oli ranskalainen valtiomies, joka toimi Ranskan kolmannen tasavallan pääministerinä vuonna 1892 ja presidenttinä 1899–1906. Hänen valintansa presidentiksi merkitsi Ranskan sisäpolitiikassa käännettä vasemmalle.

Émile Loubet
Ranskan 8. presidentti
18.1.1899–18.1.1906
Edeltäjä	Félix Faure
Seuraaja	Armand Fallières
Ranskan pääministeri
27.2.1892–28.11.1892
Edeltäjä	Charles de Freycinet
Seuraaja	Alexandre Ribot
Andorran ruhtinaskumppani
18.1.1899–18.1.1906
Edeltäjä	Félix Faure
Seuraaja	Armand Fallières
Henkilötiedot
Syntynyt	31. joulukuuta 1838 Marsanne, Drôme
Kuollut	20. joulukuuta 1929 Montélimar, Drôme
Ammatti	Asianajaja
Puoliso	Marie Louise Pecard
Tiedot
Puolue	Tasavaltalainen vasemmisto
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Elämäkerta

Ennen presidenttiyttä

Loubet syntyi maanviljelijän ja Marsannen kunnan määrin eli kunnanjohtajan poikana. Hän opiskeli oikeustiedettä. Jo opiskeluaikanaan hän tutustui erääseen Ranskan poliittisen elämän keskeiseen henkilöön Léon Gambettaan, joka johdatti Loubet'n osallistumaan politiikkaan. Vuonna 1863 Loubet väitteli oikeustieteen tohtoriksi. Hän työskenteli asianajajana Montélimarissa ja valittiin myös kaupungin kaupunginjohtajaksi. Vuonna 1876 hän tuli mukaan koko uuden tasavallan päivän politiikkaan, sillä 20. helmikuuta 1876 hänet valittiin edustajaksi kansalliskokoukseen. Hän edusti ajankohdan vasemmistoa.

Montélimarissa harjoitetun asianajajan toimen ohella Loubet oli ehtinyt myös avioitua Marie Louise Pecardin kanssa. Hän myös peri pienehkön maatilan Grignanissa.

Loubet oli eräs 363 kansalliskokousedustajasta, jotka 18. kesäkuuta 1877 muodostivat ”vasemmistorintaman” ja äänestivät epäluottamuslauseen Broglien herttuan muodostamalle ”moraalisen järjestyksen” hallitukselle. Kuitenkin heti tämän jälkeen Ranskan tasavallan presidentti marsalkka de Mac-Mahon hajotti kansalliskokouksen. Tapahtuman hetkellisenä seurauksena Loubet, kuten muutkin hallitusta vastaan äänestäneet, menettivät kaupunginjohtajan asemansa, mutta tämä menetys oli vain tilapäinen.

Suurimman osan poliittisesta elämäntyöstään Émile Loubet teki Ranskan senaatissa. Hänet valittiin senaatin jäseneksi ensimmäisen kerran vuonna 1885 ja hän kohosi nopeasti tasavaltalaisen vasemmiston keskeiseksi henkilöksi. Hänet nimitettiin senaatin eli ylähuoneen sihteeriksi ja sittemmin myös valtionvarainvaliokunnan budjetista raportoijaksi.

Émile Loubet kuvattuna ollessaan Ranskan pääministeri. Fernand-Anne Piestren maalaus.

Loubet'n kokemus hallitustyöskentelystä oli kuitenkin hyvin rajoitettu. Hän oli ollut ministerinä vain Pierre Tirardin toisessa hallituksessa, jossa hän toimi yleisten töiden ministerinä joulukuusta 1887 huhtikuuhun 1888. Kaksi vuotta myöhemmin tasavallan presidentti Sadi Carnot nimitti hänet pääministeriksi, jota tehtävää hän hoiti helmikuusta marraskuuhun 1892. Hän oli samalla myös sisäministerinä. Loubet’n hallitus kaatui kuitenkin Panama-skandaalin myrskyisässä selvittelyssä. Hän jäi seuraajansa Alexandre Ribot’n muodostaman hallituksen sisäministeriksi.

Ranskan senaatin puhemieheksi Émile Loubet nousi 11. tammikuuta 1896, kun edeltäjä tehtävässä Paul-Armand Chamell-Lacour oli eronnut. Tässä tehtävässään hän joutui ilmoittamaan 17. helmikuuta 1899 tasavallan presidentin Félix Fauren kuolemasta.

Valinta presidentiksi

Presidentti Fauren äkkikuolema avasi tien kaikille presidentiksi haluaville. Vaaleista muodostui kahden ryhmittymän keskinäinen kamppailu. Kysymyksessä oli ehdokkaiden ja puolueryhmittymien suhtautuminen Dreyfus-skandaaliin, joka tuolloin jakoi jyrkästi Ranskan kahteen eri rintamaan. Oikeisto oli pääsääntöisesti Dreyfusta vastaan ja vasemmisto Dreyfusin puolesta. Oikeistolla oli jo aiemmin ollut oma miehensä presidenttinä Élysée-palatsissa, sillä Félix Faure oli vastustanut Dreyfusin oikeustapauksen ottamista uuteen käsittelyyn, mitä Dreyfysin tukijat vaativat. Dreyfusin kannattajilla oli presidentinvaalissa mahdollisuus saada tärkeälle ja keskeiselle paikalle mies, joka olisi tukenut heidän vaatimuksiaan.

Kaksi eri näkemyksiä edustavaa ehdokasta kohosi nopeasti muiden yläpuolelle: Émile Loubet ja Jules Méline, joka oli selkeästi Dreyfusin vastainen, sillä hän oli julistanut vuonna 1897, että ”mitään Dreyfus-skandaalia ei ole olemassa”.

Loubet’n nimi oli ehdokas­asettelussa tullut esiin hyvin nopeasti. Kuitenkaan hän ei ollut koskaan sanonut mielipidettään Dreyfus-skandaalista ja oli toiminut järjestelmällisen neutraalisti tämän kysymyksen kohdalla. Hän ei kuitenkaan ollut kompromettoitunut Dreyfusin vastustajienkaan silmissä ja juuri tämä teki hänestä vähitellen Dreyfusin tukijoiden mielestä hyvän vaihtoehdon. Georges Clemenceau piti häntä suosikkinaan. Tasavaltalaiset halusivat yhteisen ehdokkaan, joka ei kuitenkaan olisi ollut ryhmittymän radikaalisiivestä. Loubet oli tosin ollut eräiden taholla ehdokkaana jo Sadi Carnot’n seuraajaksi. Kun Jules Méline sai lopullisesti tietää senaatin puhemiehen ehdokkuudesta, hän luopui omastaan.

Loubet äänestettiin Ranskan tasavallan presidentiksi kongressissa, eli kansalliskokouksen ja senaatin yhteisistunnossa Versailles’ssa 18. helmikuuta 1899. Hän sai taakseen kaikkiaan 483 edustajaa, kun 279 edustajaa äänesti Jules Mélinea, vaikka tämä oli aiemmin jo luopunut ehdokkuudestaan.

Suoritetulla vaalilla oli kaksi välitöntä seurausta. Ranskalainen kirjailija ja militaristi Paul Déroulède yritti vallankaappausta kaataakseen kolmannen tasavallan, ja paroni Christiani yritti henkilökohtaisesti murhata presidentti Loubet’n Auteuil’ssa kesäkuussa 1899. Paroni vangittiin ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkolaitokseen.

Presidenttikausi

Rouva Émile Loubet ja hänen kolme lastaan.

Émile Loubet’n presidenttikausi oli eräs kolmannen tasavallan vakaimpia. Tänä aikana oli vain neljä pääministeriä, jotka johtivat hallituspolitiikkaan Hôtel Matignonssa: Charles Dupuy, Pierre Waldeck-Rousseau, Émile Combes ja Maurice Rouvier.

Sisäpolitiikka

Sisäpolitiikassa Loubet’n seitsenvuotiskausi merkitsi ennen kaikkea Ranskan tasavaltalaisten perinteiden kunnioittamista ja korostamista. Presidentti omaksui pääsääntöisesti vain virallisen edustuksellisen roolin. Hänen arvovaltansa, joka oli vähennetty minimiin, tuli sisäpolitiikan alueella esille vain hänen henkilökohtaisen arvotuksensa, vakaumuksensa ja hallituksen työskentelyn kautta.

Presidenttikausi oli myös Ranskan tasavaltalaisen historian eräiden merkkitapausten näyttämönä. Näitä olivat kapteeni Alfred Dreyfusin armahdus väärin vakoilusta tuomittuna, olihan Loubet ollut aina myötämielinen hänen puolustajiensa asialle. Toinen oli yhdistyslaki, joka takasi kansalaisille yhdistymisvapauden. Kolmantena tuli laki, joka erotti kirkon ja valtion toisistaan ja siten loi ranskalaisen tasavaltalaisuuden ytimen, laïcitén eli maallisuuden periaatteen.

Ulkopolitiikka

Ulkopolitiikassa Loubet oli presidenttinä huomattavasti enemmän mukana kuin sisäpolitiikassa. Hän neuvoi ja johti ulkopolitiikan suuria linjoja. Loubet’n seitsenvuotiskausi painoi jälkensä eritoten aiempaa aktiivisempaan diplomatiaan ja sen eräänlaisena huippusaavutuksena pidetään Entente cordiale -liiton solmimista Ranskan ja Britannian välille.

Kun seitsenvuotiskausi päättyi, Loubet oli ensimmäinen Ranskan kolmannen tasavallan presidentti, joka erosi suoritettuaan koko virkakautensa. Tosin Jules Grévy oli aiemmin valittu uudelleen, mutta hän joutui eroamaan ennen toisen kauden loppua.

Uran kronologia

• 1870–1899: Montélimarin kaupungin määri
• 1876–1885: tasavaltalainen kansanedustaja Montélimarin vaalipiiristä
• 1885–1899: senaattori, ja senaatin puhemies 11. tammikuuta 1896 lähtien
• 18. tammikuuta 1899 – 18. tammikuuta 1906: Ranskan tasavallan presidentti

Hallituksen jäsenyydet

• 12. joulukuuta 1887 – 3. huhtikuuta 1888 yleisten töiden ministeri Tiraud’n hallituksessa.
• 27. helmikuuta 1892 – 28. marraskuuta 1892 pääministeri ja sisäministeri.
• 6. joulukuuta 1892 – 11. tammikuuta 1893 sisäministeri Ribot’n hallituksessa.

Lähteet

• Ranskan senaatin arkisto 100-vuotismuisto (ranskaksi)
• Ranskan senaatin henkilökuva ja valokuvia (Arkistoitu – Internet Archive) (ranskaksi)
• Ranskan valtionpäämiesten elämäkertoja (ranskaksi)
• Oksitanian Loubet-sivusto (ranskaksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Émile Loubet Wikimedia Commonsissa

Ranskan kolmannen tasavallan presidentit

• Adolphe Thiers (1871–1873) | Patrice MacMahon (1873–1879) | Jules Grévy (1879–1887) | Sadi Carnot (1887–1894) | Jean Casimir-Perier (1894–1895) | Félix Faure (1895–1899) | Émile Loubet (1899–1906) | Armand Fallières (1906–1913) | Raymond Poincaré (1913–1920) | Paul Deschanel (1920) | Alexandre Millerand (1920–1924) | Gaston Doumergue (1924–1931) | Paul Doumer (1931–1932) | Albert Lebrun (1932–1940)